Mainos

Kuolema – jokaisella edessä

  • 32 827
  • 145
Isäni järjesti aikanaan isot 58-vuotisjuhlat.

Siis isot kemut tyyliin, muttei ihan :"rikas 60-vuotias yhdistettynä 30-vuotis-hääpäivään", ja kaikki tutut ja sukulaiset ja vanhat naapuritkin kutsuttiin.

Oli tehnyt sukututkimusta, ja saanut kardiologin lausunnon, ja totesi, että on suorassa polvessa 58-vuotiaana vanhempi kuin kukaan, ainakin 300+ vuoteen.

Nyt kun itse alkaa olla viisikymppinen, niin kieltämättä asia on alkanut vaivata.
 
Suosikkijoukkue
Pelicans, Karhubasket KEspoo sekä Crocodiles
Isäni järjesti aikanaan isot 58-vuotisjuhlat.

Siis isot kemut tyyliin, muttei ihan :"rikas 60-vuotias yhdistettynä 30-vuotis-hääpäivään", ja kaikki tutut ja sukulaiset ja vanhat naapuritkin kutsuttiin.

Oli tehnyt sukututkimusta, ja saanut kardiologin lausunnon, ja totesi, että on suorassa polvessa 58-vuotiaana vanhempi kuin kukaan, ainakin 300+ vuoteen.

Nyt kun itse alkaa olla viisikymppinen, niin kieltämättä asia on alkanut vaivata.
Niin itsellä kello käy uhkaavasti tuota 50v lukua kohti…aletaan puhumaan ihan vuosista. Molemmat isoisät kuolleet siinä 50v molemmin puolin. No oma isä, häneen veljensä ja äidin veljekset jo ovat hyvän aikaa sitten jo ylittäneen tuon maagisen luvun ja porskuttavat edelleen. On vaan pistänyt ajattelemaan asioita
 

Gennadi

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, R.I.P M-juna, Ketterä
Olen miettinyt kuolemaa viime aikoina paljon. En omaani, mutta yleisesti. Omaa sukuani kuolema on kiertänyt aika hyvin, mutta ihmisten ikä tulee vastaan, se on tosiasia. Minun sukuni on saanut elää yleisesti ottaen aika onnellisesti ja pitkään, ei ole tullut mitään traagisia ennenaikaisia kuolemia. Mutta kyllähän niitä kuolemia tulee.

Omien vanhempien kuolemat pelottavat paljon. Hyvässä kunnossa ovat, eikä ole toistaiseksi mitään ongelmia, mutta ikäähän heillä on. Ehkä tämä onnellinen tilanne, jossa suku on säästynyt traagisilta kuolemilta, on antanut jopa väärän kuvan elämästä. Kuka tahansa meistä voi kuolla koska tahansa. Ei sitä nuorena mieti, eikä ehkä myöhemminkään.

Toisaalta tämä on tuonut myös rohkeutta. Minä en pelkää kuolemaa. Jos minulla olisi perhettä, pelkäisin sitä varmaan enemmän. Miettisin lapsia. Mutta en minä omaa kuolemaani pelkää. Vain toisten. Minulla on edelleen se nuorten ihmisten kaikkivoipainen käsitys elämästä. Ja siitä en aio luopua.

Ihme kyllä niin minäkin kuspääkarjalainen viikolla pysähdyin miettimään kuolemaa. Ajatus varmaan lähti siitä että kävelin erään P-Haagassa olevan mereen viittavan kapakan ohi ja katsoin asiakaskuntaa. Heräsi kysymyksiä että mitä tämän maallisen kurimuksen jälkeen on? Kuka edes muistaa toveri kansan komissaarin, saati tuon hienostoravintolan asiakaskunnan? Ehkä näille ei kande antaa liikaa mietteitä, eikö Väyryskä sanonut "Minä olen ja pysyn!"
 

Sistis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Niin itsellä kello käy uhkaavasti tuota 50v lukua kohti…aletaan puhumaan ihan vuosista. Molemmat isoisät kuolleet siinä 50v molemmin puolin. No oma isä, häneen veljensä ja äidin veljekset jo ovat hyvän aikaa sitten jo ylittäneen tuon maagisen luvun ja porskuttavat edelleen. On vaan pistänyt ajattelemaan asioita

Asioita pitää aina miettiä. Itse olen nyt 41-vuotias, ja elämä on monestikin osoittanut rajallisuutensa. Omat isovanhempani ovat jo kaikki "menneet". Vaari ja pappa kuolivat miltei 30 vuotta sitten hieman alle 80-vuotiaina, mutta molemmat mummut elivät yli 90-vuotiaiksi, ja heidän kuolemistaan on alle 10 vuotta aikaa. Suku alkaa olla myös iäkäs, vanhempi sukupolvi on etupäässä 70 ja 80 vuoden välillä, mutta on siellä yli 80:n ikäistäkin. Realiteettia pitää olla. Muutama vuosi takaperin korpifilosofi-enoni totesi omissa 70-vuotisjuhlissaan virnuillen, että "nyt voisi ottaa kuppia, kun monta ukkoa on jo tässä kohtaa mullan alla".

Näin se menee, ja itsekin olen joutunut tuon toteamaan jo ihan omasta ikäpolvestanikin. Nyt tuli juuri tieto, että ehkä kymmenkunta vuotta vanhempi kollega oli menehtynyt yllättäen. Ei mikään kovin läheinen, mutta aina nämä mietityttävät. Kollegoita on vuosien saatossa mennyt muitakin, osa jopa nuorempina kuin minä nyt. Syöpä ja sairauskohtaukset eivät kysy aina ikää. Lapsuuden kotikunnassani asuneista vuotta vanhempien ikäluokasta on taas ainakin kuusi henkilöä kuollut vajaan kymmenen vuoden aikana. Pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat suunnilleen toisensa, ja nimet ovat muistissa vielä vuosien jälkeenkin, tuo on iso määrä. Toki ihmiset eivät enää siellä ole välttämättä asuneet, mutta juuret säilyvät.

Mutta elämän realiteeteille ei voi mitään. Pitää vain tasapainoilla. Mitään "sitten kun" -elämää ei kannata elää. Mutta toisaalta ei saa myöskään lopettaa haaveilemista. Tasapaino noiden välillä on oltava.
 

nummenkallio

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Ihme kyllä niin minäkin kuspääkarjalainen viikolla pysähdyin miettimään kuolemaa. Ajatus varmaan lähti siitä että kävelin erään P-Haagassa olevan mereen viittavan kapakan ohi ja katsoin asiakaskuntaa. Heräsi kysymyksiä että mitä tämän maallisen kurimuksen jälkeen on? Kuka edes muistaa toveri kansan komissaarin, saati tuon hienostoravintolan asiakaskunnan? Ehkä näille ei kande antaa liikaa mietteitä, eikö Väyryskä sanonut "Minä olen ja pysyn!"
Meinaat siis, että Blue Ocean on pohjoishaagalaisten viimeinen sijoituspaikka ennen väistämätöntä? No, minä en ole siellä onneksi koskaan käynyt. Sehän oli keväälläkin kiinni koronan takia, vaarallinen paikka siis.

Mutta joo, ymmärsin pointin, tai ainakin luulen ymmärtäneeni. Kun lähiöräkälöiden ihmisiä katsoo, niin väistämättä tulee mieleen se, että kyllä siinä jo encoreja vedetään ja kohta soitto on ohi. Joillain ne encoret ovat vain todella pitkät.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
No siis ruohoahan me ihmiset olemme - tuuli käy ylitsemme eikä meitä enää ole jne. Ja lyhyt on se aika kuin muistetaan: jos on ollut elämässään onnekas niin muistetaan lämmöllä ja rakkaudella. Isää en ehtinyt kunnolla hyvästelemään, meni seisovilta jaloiltaan, mutta häntä juuri noin muistellaan, oli hyvä mies, kevyesti parempi kuin poikansa. Kuolinvuoteella ei ilmeisesti juurikaan kaduta, ettei tarpeeksi tehty töitä ja ansaittu liian vähän rahaa vaan että annettiin itsestään liian vähän läheisille ja ympäristölle. Tähän naurettavan lyhyeen hetkeen kannattaa tarttua.
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Pelicans, Karhubasket KEspoo sekä Crocodiles
No siis ruohoahan me ihmiset olemme - tuuli käy ylitsemme eikä meitä enää ole jne. Ja lyhyt on se aika kuin muistetaan: jos on ollut elämässään onnekas niin muistetaan lämmöllä ja rakkaudella. Isää en ehtinyt kunnolla hyvästelemään, meni seivovilta jaloiltaan, mutta häntä juuri noin muistellaan, oli hyvä mies, kevyesti parempi kuin poikansa. Kuolinvuoteella ei ilmeisesti juurikaan kaduta, ettei tarpeeksi tehty töitä ja ansaittu liian vähän rahaa vaan että annettiin itsestään liian vähän läheisille ja ympäristölle. Siihen hetkeen kannattaa tarttua.
Jokaisen pitäisi tämä muistaa elomme tie on varsin lyhyt melkein kaikilla mittareilla. Itse ole tässä pikku hiljaa alkanut tajuamaan että ei se työnteko todellakaan ole kaikki kaikessa vaan se aika jonka vietämme lähimmäistemme parissa.
Kuka nyt sitten oikeasti haluaisi että muistellaan työnsankarina…olisi paljon parempi että tulisi muistetuksi hyvää ihmisenä, isänä ja aviomiehenä
 

npc

Jäsen
Minä olen monesti häkeltynyt kuinka kevyesti otetaan ja toisaalta taas kuinka vakavasti otetaan.

Tänään keskeytettiin Espanjassa yksi jalkapallopeli missä oli kymmeniätuhansia katsojia paikalla kun tuli joku sairastapaus katsomossa. Tunnen hyvyyttä pienes' sielussain. Siis että asioilla on merkitystä.

Israelista festarien jälkeen aurataan ruumiita joukkohautaan. Jos joku niistä olisi saanut sydänkohtauksen niin varmaan koko pommitus olis peruttu...
 

godspeed

Jäsen
Lueskelin tuossa Kadonneet jatkoaikalaiset -ketjua alusta loppuun ja täten Kuolema-ketju tulikin pikaisesti mieleeni. Toki nimimerkkien "kuolemat" eivät ole kuolemia sinällään, mutta jotain sellaista peruuttamatonta ja lopullista niissäkin on. Sellaista mieltä askarruttavaa runollisuutta tässä kaikessa, kun jotain häviää ainiaaksi, vaikka samalla jää kaikenlaisia jälkiä, tässä tapauksessa viestejä, meille myöhemminkin luettavaksi. Ainakin suurimmassa osassa tapauksia, ellei ole otettu palstaa hieman liian tosissaan.

Paljon vilpitöntä kaipausta ketjussa esiintyy, vaikka jengi on oikeassa elämässä toisilleen usein täysin tuntematonta. Silti ihmiset lukiessaan ja kirjottaessaan rakentavat jonkinlaista suurta verkostoa porukan kesken, jossa syntyy kaikenlaista elämäntarinaa elämäntapoineen. Onko palstalle kirjoittaminen oikeaa elämää, vai lakkaako se olemasta sitä välittömästi kun yhteys muodostetaan? Hieman kylmäävästi elämän arvaamattomuudesta kertoo se, jos sieltä nimimerkin takaa on mahdollisesti poistunut ihminen ikuisuuteen. Jopa hytisyttävää ajatella, vaikka yleensä (omatkin) muistot menneistä nimimerkeistä ovat lämpimiä. En pelkää aaveita, mutta aavemaisiakin tunteita lukuprojekti herätti.

Noin muutoin kuolema ei sinällään kiehdo minua, mutta ehkä sen lopullisuus aina ja aina vaan saa minut ymmälleni. Sitä miettii vuosien varrella eri tavoin, jolloin ajatus hieman kypsyy. Kuolemaan ei totu koskaan, eikä varsinkaan silloin kun se kolahtaa lähellä. Minkä takia tänne on tultu, miksi täällä pitäisi olla ja miksi täältä lähdetään. Kukin saa päättää.

Se on erikoista ajatella, kun tajuaa, että lyhyt pyrähdys tehdään äärimmäisen objektiivisesti katsottuna tarkoituksettomasti ja vain siksi, että elämä voi olla olemassa. En tiedä onko kyse lopulta realismista vai jostain synkemmästä, mutta jos elämää arvostaa korkeammalle kuin mitään muuta, niin ehkä sen pauloissa ei ole kärsinyt riittävästi. Toki jos asia meneekin siten, että on kärsinyt ja arvostaa sen vuoksi, niin minä nostan hattua. Voin kätelläkin.
 

Steril

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kivikovat liiganousijat
Noin muutoin kuolema ei sinällään kiehdo minua, mutta ehkä sen lopullisuus aina ja aina vaan saa minut ymmälleni. Sitä miettii vuosien varrella eri tavoin, jolloin ajatus hieman kypsyy. Kuolemaan ei totu koskaan, eikä varsinkaan silloin kun se kolahtaa lähellä. Minkä takia tänne on tultu, miksi täällä pitäisi olla ja miksi täältä lähdetään. Kukin saa päättää.
Eikös joku vanha viisas sanonut joskus jotain sen suuntaista, että olemme vain ikäänkuin aaltoja suuressa meressä, tulemme ja menemme, suuressa mittakaavassa mitättömiä kun meri jatkaa ikuista pauhuaan. Ajattelemme toki asiaa meidän katoavaisten, rajallisten yksilöiden näkökulmasta joten näin ollen me itse luomme tälle ajanjaksolle merkityksen, joka on ihan luonnollista.
 

godspeed

Jäsen
Eikös joku vanha viisas sanonut joskus jotain sen suuntaista, että olemme vain ikäänkuin aaltoja suuressa meressä, tulemme ja menemme, suuressa mittakaavassa mitättömiä kun meri jatkaa ikuista pauhuaan. Ajattelemme toki asiaa meidän katoavaisten, rajallisten yksilöiden näkökulmasta joten näin ollen me itse luomme tälle ajanjaksolle merkityksen, joka on ihan luonnollista.

Yleensä kun haluan muistutuksen missä mennään näissä asioissa, niin laitan vaan Jupiterin maapallon vierelle, jotta näen tajuntaan menevän konkretian kautta kuinka ahdistavan pieni maapallokin on. Tai niin pieni kuin käsityskyky antaa olla, eikä se välttämättä silloinkaan mene kaaliin. Vähemmästäkin masentuu mittasuhteiden järjettömyyden edessä, vaikka siihen en tiedä vastausta, että miksi pitää tuntea niin. Tai miksi näiden havaintojen tuloksena on merkityksettömyyden tunteita. Mieletöntähän se on, että ihminen kantaa tuskaisena universumitkin reppuselässään ja ihan vain siksi, että se haluaa jotain vastauksia. Kuolema voikin olla monesti pelastus, jos liikaa heittää päässä. Minulle sanottiin jo skidinä kuolleista, että nyt heillä on hyvä olla.
 

Iitee

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Koovee, Hifk
Suosittelen kuuntelemaan Aamulehden Kuolemani-podcastin, jos aihe kiinnostaa tai koskettaa. Viisas mies tuo toimittaja ja hyviä elämänohjeita kaikille. Kuuntelen itsen tuon varmasti vielä toisenkin kerran, vaikka kuoleman teema ei ole minua koskettanutkaan.

Pakko nostaa tämä itsellekin muistiinpanoksi, kun tuolta Aamulehden sivuilta ei löydä mitään. Näitä jaksoja on useita, mutta en löytänyt sitä koko pakettia äkkiseltään.

Saattoi olla noissa maksumuuri, mutta sisällöt sai muistaakseni puoli-ilmaiseksi lyhytaikaiseen käyttöön...

Kuolemani-podcast | ”Sieltä tulikin sitten kuolemantuomio” – Miltä tuntuu kuulla pahin mahdollinen? Markus Määttänen kertoo nyt kaiken: Kuuntele Kuolemani-podcastin ensimmäinen jakso tästä: Kuolemani-podcast | ”Sieltä tulikin sitten kuolemantuomio” – Miltä tuntuu kuulla pahin mahdollinen? Markus Määttänen kertoo nyt kaiken: Kuuntele Kuolemani-podcastin ensimmäinen jakso tästä
 

godspeed

Jäsen
Laskeskelin taas kahdella hautuumaalla käydessäni ihmisten elinikiä. Teen sitä aina kun tutkin kaikenlaisia hautoja, niitäkin, joiden mukaan ihmiset ovat eläneet ja kuolleet 1800-luvulla. Helkkarin aavemaista, että noin vanhoja hautoja tulee eteen ja miettii, että osan kuolemasta on jo kahden ihmisen eliniän verran aikaa. Tuollaiset luvut ovat vaan hurjia, vaikka kuitenkin samalla niin pieniä.

Sukulaisten haudoilla meinasi mielen vallata suru ja haikeus. Tai valtasikin, ja ehkä hieman äänikin meinasi särkyä. En oikein tiedä mitä muita tunteita siinä kävi läpi, mutta jotenkin vaikka on koettanut kovettaa itseään, niin eihän siihen kuolemaan oikein totu. Ei tämä elämä kauaa kestä oikeastaan. Ehkä ikää on juuri sen verran, että sellainen pintapuolinen hulinointi alkaa väistyä ja tosiaan tunteissa on sitä tiedostavuuden mukana tuomaan raskautta. Pelkäänkö nykyisin kuolemaa? En tiedä vielä tälläkään kokemuksella, mutta kyllä elämästä jotenkin koettaa nauttia juuri nyt, ennen kuin havahtuu vanhuudessa, että menipäs kaikki pikakelauksella esimerkiksi jonkin katkeruuden tms ihmiselle yleisen tunteen vallitessa. Sellainen on niin turhaa.

Eletään nyt ja täysillä on se minun kliseinen sanomani kaikille tässä hetkessä.
 

godspeed

Jäsen
Omituinen olo. Oikeastaan aika hyvä. Silti mietin, että miltähän se kuolema oikeastaan tuntuisi, sillä on alkanut olla ajatuksia, etten sittenkään hyväksyisi kaiken lopullisuutta. Kun kuolee, niin sitä vaan katoaa, lakkaa olemasta. Se, ettei ole mitään, on tavallaan pelottavaa ajatella. En tiedä miten muut tämän näkee omassa arjessaan, vai painaako jengi vaan menemään miettimättä jollain "diipillä" tasolla, että tämä leikkihän voi loppua koska tahansa.

Tässä ei ole takana mitään uskonnollisuutta, vaan kun olo on hyvä, niin sen ei vaan toivoisi loppuvan koskaan. Minulla on kaikenlaisia ongelmia taustalla, mutta pahimpana niistä olotila on vaihdellut aina jonkin verran. Koskaan ei ole ollut ihan tasaista, mikä on ainakin minulla mielekkään elämän kivijalka. Nyt kun elämäntilanne on pyritty rauhoittamaan, kiitos vaan kaikkien siihen vaikuttaneiden, niin tavallaan on uusi mahdollisuus tähän touhuun. Minä olisin voinut vuosia sitten jo kuolla, pääosin omista toimistani johtuen, ja halusinkin monesti kuolla, mutta nyt sitten en enää oikein haluaisi...

Olenko löytänyt elämänilon? Tuntuu aika hyvältä ainakin kirjoittaa tämä viesti, kun nyt aamupäivän on ollut sellainen fiilis, että minähän en luovuta koskaan. Jotkut luovuttavat, jotkut eivät. Jotkut lakkaavat elämästä ja jotkut eivät. Olen kuunnellut koko ikäni vanhusten kuolemapuheita, eivätkä ne ole koskaan kiinnostavaa keskustelusisältöä. Harrastaisivat jotain, jos elämä on liian raskasta. Minä harrastan paljon kulttuuria, sillä se pitää minut järjissäni. Harrastan kulttuuria vanhuksenakin, se on aika selvä, sillä siitä löytyy runsain mitoin sisältöä elämään. Miksi lopettaisin harrastamasta ja elämästä? En ymmärtäisi sitä tällä hetkellä, vaikka tiedän täydellisesti sen olotilan, kun mistään ei tule mitään ja on erittäin masentavaa elää.

Okei, tämä vähän paisui alkuperäisestä tarkoituksesta, mutta ehkä perimmäinen tarkoitus on se, että harrastakaa. Pitäkää kiinni siitä, että aivot saa jumppaa. Kun aivot ovat paremmassa kunnossa, niin sitten voi vanhetakin järkevämmin :)
 

godspeed

Jäsen
Hieman melankolinen olo, mutta näin on ollut läpi elämäni lapsuuden tai nuoruuden kesinä. Silloin suurin osa läheisistä ihmisistä oli myös elossa tai muuten runsaammin joukoin mukana elämässäni. Ja minä heidän elämässään.

Mutta elämä on tuomittu kuolemaan ja näin kesäisin mietityttää kuolleet ihmiset. Kaipaan heitä. On niin paljon hyviä muistoja nimenomaan kirkkaalta kesäajalta, kun oli aikaa viettää hetkiä heidän seurassaan. Muistot ovat kuitenkin sikäli vahingollisia, että ne voivat aiheuttaa sitä loputonta haikeutta, joka ei päästä otteestaan vaan se kalvaa mieltä. Tai tuntuu, että mitään vastaavaa ei koe enää kuin sitä mitä niiden nyt kuolleiden ihmisten kanssa oli kokenut.

Ei ole kyse yksinäisyydestä sinällään. Koen, että minulla on ihan riittävästi sellaisia ihmisiä ympärilläni, ettei yksinäisyydestä voida puhua. Vietän myös aikaa mielelläni yksin, jos sikseen tulee. Mutta tuo, että on saavuttanut tai saanut elämässään jotain hyvää, ja se viedään pois, on vaikea hyväksyä. Kuolema vie pois. Mikään ei kestä, vaan kaikki loppuu.

Toisinaan kovasti harmittaa ja jopa vituttaa, että elämä ja kuolema on tällaisia asioita. Ei mitään järkeä ja kun puhtaasti tunteella näitä asioita ajattelee, niin päähän siinä ennen pitkää sekoaa. Sitä suuremmalla syyllä sinällään pitäisi aina arvostaa kaikkia hyviä hetkiä kun ne tapahtuu ja pitää niitä arvossaan, vaikka ne tuottaisivatkin myöhemmin kipeitä muistoja. Absurdia kuitenkin kun tarkemmin ajattelee. Pitäisi vaalia hetkiä, jotka aiheuttavat tuskaa.

No, tämä oli hyvä hetki kirjoittaa, jos se ei sitten muuta ole. Tänään on jalkapallomatsi illemmalla ja sitä ennen voisi katsoa vielä jonkun hyvän elokuvan. Kuolleena ei sitten näitäkään pysty enää muistelemaan. Eletään kun sen paikka on. Pitäisi vaan katsoa tulevaisuuteen enemmän, mutta minkäs sitä itselleen voi.
 

godspeed

Jäsen
Tunnen toisinaan kuoleman läsnäolon. Kuin se olisi nyt ja tässä minun kokemusteni ja tunteideni saavutettavissa. Tämä on vähän sellainen kuoleman pinnallisen sisäistämisen, sen hyväksymisen ja hyväksymättömyyden välinen mielentila, johon toisinaan vaivun. Tiedän, että täältä lähdetään jossain vaiheessa siten, ettei sitä välttämättä tajua alkuunkaan. Alan pelkäämään, että mitä jos kuolen unessa ja homma päättyy tosiaan siten, ettei koskaan saanut tietää mitä tapahtui. Kuoli vain. Mitä jos se tapahtuu ensi yönä? Ei saa tietää tietystikään myöskään sitä mitä läheisille sen jälkeen tapahtuu. Monen ihmisen kohdalla kaikki vain kirjaimellisesti jollain hetkellä yhtäkkisesti loppuu kuin töpselistä vedettäisiin. Tavallaan kukin roolihahmoista poistuu lavalta aina kesken kaiken tämän suuren teatteriesityksen, jota elämäksi kutsutaan.

Kuoleman lopullisuus voi olla asia, johon kaikilla on helppo ja turvallinen mielipide, oli se sitten mitä tahansa. Monesti mietitään, että joko mennään taivaaseen tapaamaan kavereita ja sukulaisia tai sitten vain lakataan olemasta eli aika vain jättää minusta ja se siitä. Mutta mitä se lakkaaminen olemasta sitten tarkoittaa? Eihän silloin ketään enää tapaa kuoleman jälkeen, jos kuoleman kohtaa. Mikäs logiikka siinä tapaamisessa silloin on? Tämä ei siis ole sen kummemmin uskonnollinen kuin muukaan viesti vaan tarkoitukseni on pohtia asiaa ihan niin julmasti ja kylmästi kuin se tapahtuu ja mahdollisesti menee.

Kuolemassahan ei ole mitään lämpöä ja se me tiedetään jo fysikaalisestikin, että kun henki on niin sanotusti pois, niin ruumis kylmenee. Se on hetken aikaa vaan sitä kylmää lihaa, joka lopulta alkaa mädäntyä ja tekee senkin varsin nopeasti. Meillä on ihmisestä käytännössä havainnoitavana sekä elämässä ja kuolemassa vain hänen ruumiinsa, joka reagoi eri asioihin mitä ihmeellisimmin tavoin. Henki palaa samaan tilaan kuin missä se on ollut ennen syntymäänsäkin, mikä tuntuisi kiinnostavalta. Se on ehkä pelottavaa, ehkä turvallista, mutta se on jotain, mihin voi pahimmassa tapauksessa jopa tukeutuakin. Ehkä se ei ole todellisuutta, mutta toisaalta aika paljon kyse ihmisen ajattelussa on mielikuvituksesta, pohjautui sekin sitten vankkumattomiin tosiasioihin tai ei. Ehkä jotain on tietämättä, ehkä ei.

Ehkä minulla on toisinaan vain ylitsepääsemätöntä synkkyyttä korvien välissä sekä myös epäluuloisuutta kuolemaa kohtaan, mikä aiheuttaa erikoisia fiiliksiä. Voi olla jopa epätodellisuuden tunteita siitä, että mitä elämä on ja miksi kuolemaa ja ikääntymistä ylipäätään on. Miksi me tietyt oliot eletään kauemmin ja toiset lyhemmin, ja miten se kaikki luonnossa todellisuudessa järjestäytyy. Tähän on paljon nerokkaita selityksiä, mutta luulen kuitenkin juuri ihmisen olevan eniten kujalla siitä mitä tapahtuu, vaikka sillä on poikkeuksellisempi kyky analysoida asioita kuin monilla eläimillä. Kuoleman pitäisi periaatteessa monelle meistä olla juuri siinä tapahtuvassa hetkessä järkemme mukaan looginen ja selkeästi ennustettava tapahtuma, jossa ei ole tulkinnan varaa. Muuten me järkytymme.

Mutta tämä meidän ihmisten tapa ajatella kuolemaa on usein kollektiivisesti hyvin samankaltainen ja sisäänrakennettu riippumatta mistään lähtökohdista. Kerromme ja rakennamme kuolemasta tarinaa, jota ei välttämättä ole, jos ajattelee, että elämän ja kuoleman välinen todellisuus ei muodostu minkäänlaisesta kerronnasta, jossa oikeasti olisi dramaturgisesti varsinainen alku ja loppu. Paitsi se, että tällainen keho alkaa kasvamaan ja kehittymään, kunnes nekin pyrkimykset jossain vaiheessa elämää mielivaltaisesti lopahtavat ja alkaa rupsahtaminen. Tai tulee sairauksia. Asiat vain etenevät vääjäämättömästi aina jokaisen pienenkin elämän päätepistettä kohti. Taitekohtaa, jossa käännytään kohti kuoleman portteja, on vaikea sanoa, mutta osahan meistä tekee toista hitaampaa kuolemaa, mutta tekee sitä kuitenkin yhtä varmasti.

Olen alkanut kunnioittamaan tietoisesti elämää, ja varmaan siksi minä huonoinakin aikoina saan virtaa tällaisten viestien ajattelemisesta ja kirjoittamisesta. Se vaati jonkin aikaa elämistä ja se vaati jonkin aikaa kaikenlaista selviytymistä ennen kuin tähänkin kykenee. Ehkä en kuitenkaan neuvoisi ketään pyörittelemään liikaa tällaisia juttuja vaan sanoisin, että pitää osata hyvin vahvasti relata ja ottaa se vastaan mitä tulee. Opetella käsittelemään sellaisiakin asioita, jotka traumatisoivat, jos sellaisia asioita yhtään on, toivottavasti ei ole. Pitää asettaa kontekstiin vaikeudet ja miettiä, että kannattaako kaikesta ottaa pulttia. Mielestäni ei, sillä harva muu asia tappaa yhtä tehokkaasti kuin se kuolema sitten joskus :)
 

Soutukorva

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät
En ole tätä jakanut kenellekään elämäni aikana. Lapsena olin mökkirannassa "uimassa" ja olin vähällä hukkua luiskahdettuani liukkaalta vedenalaiselta kiveltä yhtäkkiä syvemmälle kuin uimataitoni sallisi. Hetken aikaa luulin oikeasti elämäni päättyvän ja silloin tapahtui jotain mistä monesti kerrotaan. Sen aikaisen lyhyen elämäni tapahtumat vilistivät silmieni edessä ikäänkuin filminauhana.

Selvisin pintaan alun säikähdyksen jälkeen.Tämä räpistely ei muutamia sekunteja pitempään kestänyt, mutta kokemus jäi kyllä mieleen. Ihminen todella näkee elämänsä vilistävän silmissä hädän hetkellä. Tai ainakin minä sen näin. En ole tätä tohtinut missään koskaan kertoa koska äkkiä voi tulla leima "hörhön" leima päälle.
 

godspeed

Jäsen
Ihminen todella näkee elämänsä vilistävän silmissä hädän hetkellä. Tai ainakin minä sen näin. En ole tätä tohtinut missään koskaan kertoa koska äkkiä voi tulla leima "hörhön" leima päälle.

Ihminen ajattelee todellisuudessa erittäin nopeasti ja vuolaasti, mutta yhdenkään ajatuksen nopeutta ei oikein voi varsinaisesti mitata. Jos siis hädän hetkellä vilistää ajatuksia, niin se on käsittääkseni juuri tällainen äärimmäisessä tilanteessa aktivoituva selviytymisreaktio, jossa aivot vaan tekevät kaikkensa pitääkseen itsensä pelissä mukana eli ajattelijan hengissä. Jossain siellä hyvin primitiivisessa tilanteessa on kuitenkin tällainen äly tukena ja turvana, vaikka itse ei sitä tiedostaisikaan.

Minä olen saanut hirttoköysi kaulassa alas tiputtuani vielä kuin jollain ilveellä jostain jalalla kiinni, koska aivot vielä ehtivät reagoida asiaan ja saattaa minun jalkani johonkin siten, että tippuminen pysähtyisi. Minä en tietoisesti ja tahallani tehnyt niin, mutta silti ehdin siinä lyhyen pudotuksen aikana ajatella, että tästäkin selvitään. Ja kaulaan jäi hiertymärinkula vähäksi aikaa muistoksi siitäkin kokeilusta, mikä tietysti näyttäytyi hieman mustana huumorinakin erään ystäväni mielestä, kun hänelle tästä kerroin.

Toki asiaan on varmasti tieteellisempiäkin esityksiä kuin minun, kuten asiantuntijoiden aivojen toiminnasta kertovat puheenvuorot, joihin minun kompetenssini ei riitä. Jotkut tosin ajattelevat tällaisissa tilanteissa hyvin herkästi, että Jumala pelasti, mutta sellaisesta en ole itse kovinkaan kiinnostunut :)
 

godspeed

Jäsen
Kuolema - jokaisella edessä, mutta myös Kuolema - jokaisella takana.

Olemmehan olleet ns kuolleita jo ennen syntymää. Tila on kummassakin todennäköisesti sama eli olematon. Olevaisuus kuollessa katoaa ja oleminen muuttuu olemattomaksi. Tämä on niin yksinkertaista filosofiaa, mutta samalla niin täydellisen tyydyttävää. Minua joskus pelottaa kuolema, koska haluaisin nykyään enemmän elää, mutta tavallaan tuossa kun hiffaa, että palaamme vaan aikaan ennen syntymää, niin tulee rauhallisempi olo. Emme ole kohtaamassa tuntematonta.

Me olemme kokeneet jo kaiken tämän pimeän ja loputtoman ajan, jota niin kamalasti pelkäämme. Kehittelemme vimmalla teorioita tunteidemme tueksi sekä kulutamme aikaa ajatellen mitä tapahtuu, kun otamme viimeisen henkäyksemme. Pelko on ihan ok reaktio, ja minusta ihmisen perustarve on pelätä, jotta hän suoriutuu askareistaan paremmin. Häntä kiinnostaa silloin mitä ympärillään tapahtuu. Mutta periaatteessa ihminen tuntuu käyttävän aikaa kuoleman pohtimiseen melko vähän nykyisellään, koska kuolemat tulevat aina yllätyksinä. Kas vain, tuokin kuoli. Enpäs olis uskonut.

Olen yksinäinen, kun ajattelen näitä juttuja. Mutta toisaalta nämä ovat varmaan niin itsekeskeisiä ja vain minun omassa mielessäni diippejä juttuja, joita toinen ei voi aina ymmärtää prikulleen niin kuin tarkoitan, vaikka kirjoittaisin paremminkin. Vähän sama kun jotkut sanovat, että uskonto on heille hyvin henkilökohtainen asia, jota eivät halua purkaa kellekään. Ja se on ihan ok, en minä ainakaan enää yritä ketään jotenkin muuttaa, tai muuttaa sitä ajattelua mikä siellä on takana. Meillä kaikilla on oma ajattelumme, vaikka toisaalta monissa ajattelumalleissa on hyvin paljon samankaltaisuuksia ja logiikkakin melkein usein tuttua. Johtopäätös on vaan monesti eri.

Mutta siitä yksinäisyydestä. Kirjoitin tähän ketjuun, enkä itsemurha/masennus/whatever -ketjuun, vaikka minun viestissäni tavallaan on kyse kaikesta tästä. Minä koin tänään suurta surua siitä, että olen varmaankin lähempänä kuolemaa kuin koskaan ennen. En omasta kädestäni, vaan ajankulun myötä sekä sen kautta, että jos henkinen hyvinvointi joskus vielä romahtaa, niin se ennustaa ennenaikaista tai mahdollisesti pikaisempaa kuolemaa. Monet ovat kuolleet yksinäisyyteen (puhutaan vanhuudesta usein) ja siihen, että heidän tunteitaan ei kohdata enää jossain vaiheessa. Elämä vaan kääntyy ehtoopuolelle ja se on hyvin erilaista kuin nuoruudessa, kun sosiaaliset piiritkin kaventuvat. Minulle niin on jo käynyt.

Olen yksinäinen, sillä silloin kun minulla oli aikaa ja energiaa ihan iänkin takia, niin tapasin paljon kavereita ja kohtasin ihmisiä lämpimästi heitä arvostaen ja heidän minun näkemiseni vaivaa arvostaen. Enää noita kaverisuhteita ei ole samalla tapaa, vaikka jotain on toki vielä jäljellä, ja varmaankin lopulta ihan riittävästi. Olen tällainen puolierakko, sillä ilman mitään ihmiskontaktinhalua tämäkin viesti olisi jäänyt kirjoittamatta. Tuli myös melko vahvat deja vut, sillä varmaan näitä asioita olen kirjoittanut johonkin jo aiemmin, mutta ei se mitään. Sellaistahan se elämä on, saman vanhan toistamista hieman eri muodoissa. Aika monta kertaa ollaan menty auringon ympäri.
 

Steril

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kivikovat liiganousijat
Tila on kummassakin todennäköisesti sama eli olematon. Olevaisuus kuollessa katoaa ja oleminen muuttuu olemattomaksi.
Näitä on joskus sinänsä ihan hauska kelailla - mutta oletko koskaan tutustunut itämaiseen filosofiaan jossa mennään vielä astetta diipimmälle tasolle? Mitä itse asiassa edes on oleminen tai olemattomuus? Me ihmisethän luomme viime kädessä kaikki käsitteet ja merkityksen niille. Oleminen ei tee tähän poikkeusta.
 

godspeed

Jäsen
Näitä on joskus sinänsä ihan hauska kelailla - mutta oletko koskaan tutustunut itämaiseen filosofiaan jossa mennään vielä astetta diipimmälle tasolle? Mitä itse asiassa edes on oleminen tai olemattomuus? Me ihmisethän luomme viime kädessä kaikki käsitteet ja merkityksen niille. Oleminen ei tee tähän poikkeusta.

Sanotaan näin, että jos alotan joskus lukemaan jotain filosofista tekstiä, niin melko pian kaikki katoaa mielessäni olemasta, kun olen jo mennyt omia menojani. Ja keskittymiseni hajoaa juuri siitä syystä, että me ihmiset kehittelemme nämä jutut, joita sitten loputtomiin pyörittelemme. Jo minun viestinikin on täydellinen esimerkki siitä, että on tunteita ja on logiikkaa ja näitä kahta sitten yritetään naittaa puoliväkisin yhteen :)
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös