Ja kaikille muille sanoisin, että nyt en kirjoittaisi noita avauksia ja muita. En puhu enää kuolemasta tuohon sävyyn.
Miksi et, mikä on muuttunut?
Kuolema koskettaa monia ihmisiä - ei niinkään kuolevaa vaan läheisiä.
Kuoleva kuolee - ja me kaikki olemme noita kuolevia eikä sen jälkeen ole muuta kuin muiden muistot. Kuollutta ei enää ole.
Minun ajatukseni kuolemasta perustuu kahteen seikkaan:
- kuollut - häntä ei enää ole olemassa, joten hän ei myöskään kärsi eikä tunne mitään
- kuolevan/kuolleen läheiset - he kärsivät, tuntevat mitä kukakin, mutta miksi?
Miksi koemme surua?
Oma käsitykseni on, että kokemamme suru on itsekkyyttä/syyllisyyttä, suremme sitä, että emme enää voi/saa olla kuolleen kanssa tai "jäi asioita kesken". Älkää tulkitko pahalla, jokainen saa surra läheisen menetystä tavallaan ja omista syistään.
On melko selvää, että lapsen tai nuoren kuolema koetaan epäreiluksi. Toisaalta dementoituneen vanhuksen lopunajan elämä voidaan kokea epäreiluksi. Ylipäätään kuolema ja jossain tapauksissa elämän ylläpitäminen koetaan lähtökohtaisesti epäreiluksi vaikka me kaikki tiedämme, että se päivä koittaa.
Olen kokenut kuolemaa sangen paljon, omakohtaisesti, mutta erityisesti "ulkokohtaisesti". Surullisimpia ovat lasten kuolemat, mutta itsemurhat koskettavat minua suuresti, koska ne ovat niin turhia ja taas, mielestäni hyvin itsekkäitä ratkaisuja joihin löytyy, tai ainakin pitäisi löytyä muukin ratkaisu.
Olen saanut aikoinaan syöpädiagnoosin. Elämä pysähtyi ja alkoi pohdinta mitä tästä eteenpäin. Otin omalla ilmoituksella kahden päivän saikun, kerroin siipalle, googlailin, pohdiskelin mahdollisuuksiani, selvitin perintölain pykälät, laadin luettelon salasanoista ja käyttäjätunnuksista, mietin mitä olen tehnyt elämäni aikana ja mitä jäi tekemättä ja totesin, että asiat on kunnossa: ehdin nauttia elämästä ja jos on sen aika niin olkoon niin.
Syöpä konkretisoi kuoleman mahdollisuuden ja pakotti oikeasti miettimään sitä mitä sen jälkeen - ei itseni vaan läheisteni suhteen. Jos minä kuolen niin minua ei enää ole, mutta läheiseni jäävät.
Olen elänyt "vaarallisesti" eli epäterveellisesti ja ymmärrän, että elinajanodote ei kohdallani kulje normaalikäyrien mukaan. Mutta se on valitsemani tie ja mielummin kuolen "nuorena" kuin dementoituneena hoivapotilaana sikäli kun sitä hoivaa riittää. Saattaa kuulostaa "kunhan sanot" -retoriikalta, mutta viitaten aiempaan näkemääni ja kokemaani pysyn tässä mielipiteessäni.
Tällainen avautuminen, mutta pointtini on se, että eläkää tänään, huomenna se voi olla liian myöhäistä.
Ei oikeasti, pointtini on se, että kuolema koskettaa hyvin monia ihmisiä - älä tahallisesti vahingoita lähimmäisiäsi.
