Ikää on nykyään sen verran, että aiemminkin toisessa topikissa mainitsemani kuolemanpelko nostaa toisinaan päätään. Mietin, että miten se kuolema tapahtuu. Tarkoitan lähinnä, että on vaikea käsittää, ettei ole enää olemassa. Mutta sitten loogisesti katsottuna se on varmaan samankaltainen tila kuin uneton uni. Tähän käsitykseen tai ideaan olen törmännyt satunnaisesti. Se vaikuttaisi realistisimmalta.
Tässä mielessä pelko voi olla väärä sana, koska kuolema on omalla kohdallani kuitenkin pitkin hampain hyväksytty välttämättömyys, mutta ymmärrän, kun ihmiset kirjoittavat näkevänsä sitten taas uudestaan siellä toisella puolen. Se on minusta ihan hyvä tapa suhtautua tähän ristiriitaiseen asiaan, jota en usko kenenkään ihmisen täysin prikulleen ymmärtävän tai hyväksyvän. Me olemme muiden petoeläinten tapaan hyvin raadollisen tietoisesti omaa selviytymistä ajava laji, vaikka kaikki tiedämme senkin, että aika suurella todennäköisyydellä maassakin ihmisen elo vielä loppuu. Aurinkokaan ei ole vielä silloin sammunut. On toisaalta turhaa ajatella noin laajasti, koska sinällään tämän ihmiskuoleman kohtaamisen kanssa sillä ei ole suurta merkitystä. Luokaamme merkitykset itse itsellemme.
Kuolema voi kuitenkin olla maan tasolla lohdullinen, rauhallinen ja positiivinen asia universumissa, jossa se hyttynen ei sinänsä elä hirveästi sen kauempaa kuin ihminenkään. Me olemme niin häviävän pieni sirpale kaikkeudessa, että ehkä tällain hieman rajatummalla tavalla ajatteleminen tekee kuolemasta luonnollisemman ja auttaa käsittämään hieman niitä mittasuhteita. Me olemme täällä vain aivan järkyttävän pienen hetken, joten käyttäkäämme se haihtuvan pierun ajan kestävä läsnäolomme hyvin. Soita sille kaverille, vaikka ensin empisit, ja soita sitten vaikka sille mummolle, vaikka se aina toitottaisikin, että "kun minusta aika jättää" tai "kuudenkymmenen ja kuoleman välissä" ja synkistelee turhaan. Kyllä ne vanhemmat ihmiset mielellään elää uuttakin elämää lasten ja nuorten kautta ansaitusti ja ylpeästi. Niin me kaikki teemme, kun kasvamme aikuisiksi.
Näitä niin sanottuja synkisteleviä mummopuheita tosin on alkanu äitinikin vielä virkeästä vedostaankin suoltaan, kun on alkanut tajuamaan kuolevaisuutensa. Tiedän hänet tuntien, että pientä kamppailua siellä on kaiken aikaa, mutta en ole koskaan osannut vastata mitään. Ehkä sitten käyn ajamassa nurtsin jos hän ei jaksa, ja niin poispäin. En ole viitsinyt sanoa hänelle mitään, koska prosessi on hänen omansa, mutta sitten joskus kuolema toivottavasti tulee aika rauhaksiin, kun ei ole suuria sairauksiakaan.
Moni meistä sitten joskus vain nukahtaa... ja poistuu. Elämähän ei toistaiseksi kuitenkaan vielä lopu :)