Kuolema – jokaisella edessä

[Rod Weary]

Kun ensin opiskelen, saan hyväpalkkaisen duunin. Sitten kun säästän ja sijoitan, voin kerätä omaisuutta ja ostaa asunnon. Sitten kun olen kasvattanut lapseni hyvin ja he menevät yliopistoon, voin tukea heitä säästöilläni rahallisesti. Sitten kun säästän vielä vähän lisää, voin jäädä aikaisemmin eläkkeelle ja alkaa toteuttaa haaveitani.

Lopetin tuohon ekaan virkkeeseen. Tai no, toka tuli hiukan vaivihkaa siinä ohessa. Ei se mikään tavoite ollut, mutta en kokenut sitä pakolliseksi. Tapahtui kuitenkin. Olen tässä viimeisimmät 20 vuotta toteuttanut niitä haaveitani, mitä ne ikinä sitten olivatkaan. Ei mulla siis ole koskaan ollut mitään haaveita, mutta jos joku asia tuntuu hyvältä idealta, käytännössä mikään ei estä toteuttamisen yrittämistä. Elämäni on henkisesti ja taloudellisesti tasapainossa, ja jonain päivänä kuolema koittaa. En yritä vaikuttaa sen ajankohtaan millään tavalla, kumpaankaan suuntaan. Voin siis kuolla hyvin mielin. Nyt nautin työ- ja perhe-elämästä, sitten joskus eläkkeellä lisääntyneestä vapaa-ajasta. Sinkkuna ollessani nautin sinkkuelämän hyvistä puolista. Ei oikein istu meikäläiseen tuo sitten kun -ajattelu.

 

[mjr]

. Nyt nautin työ- ja perhe-elämästä, sitten joskus eläkkeellä lisääntyneestä vapaa-ajasta. Sinkkuna ollessani nautin sinkkuelämän hyvistä puolista. Ei oikein istu meikäläiseen tuo sitten kun -ajattelu.

Sehän se onkin pääasia: että nauttii elämästä tässä hetkessä. Ettei lykkää sitä elämää siihen asti, että se onkin jo ohi. Sinä olet onnekas, itsekin monessa suhteessa olen, mutta luulen että monet keski-ikäiset ihmiset saattavat katua valintojaan tällä hetkellä ja monet työuransa päättävät ja eläkkeelle siirtyvät. Kaikki menikin jo.

 

[pettter]

Joo siis eihän sitten eläkkeellä tarvitse rahaa kun on niin vanhakin. Jotenkin luulis että se on kaikille selvää, mutta ei oikeasti ole. Seisooko silloin edes?

 

[Unkka]

Joo siis eihän sitten eläkkeellä tarvitse rahaa kun on niin vanhakin. Jotenkin luulis että se on kaikille selvää, mutta ei oikeasti ole. Seisooko silloin edes?

Eläkkeellä tuhlataan kaikki omaisuus, jos sitä siihen mennessä on ehtinyt karttua. Raha pannaan kiertoon kuolemaa odotellessa. Alkaa uusi teini-ikä sillä erotuksella, ettei tarvitse ahdistua siitä mikä minusta tulee isona. Voidaan rellestää edesvattuuttomasti kun toimeentulo ja tulevaisuus on varmoja. Ja varmasti seisoo, vielä hoitokodissakin seisoo, ja tatuoituja mummoja on pilvin pimein.

 

[Vuokralainen]

Seisooko silloin edes?

Viagraa naamariin ja lyhythameiset, valkopukuiset hoitajat antaa hoitoa, minkä ehtivät, mutta eihän sitä vaan enää hetken päästä muista, kun on se saamarin dementia.

 

[Keltainen]

Vanhan ohje täältä Hakalista: mitään ei ollut mukana kun maailmaan tulit, mitään et saa mukaasi kun lähdet, elä sen mukaan.
Miksi pitäisi koittaa hankkia omaisuutta sitä varten, että lapset poninhäntä heiluen hummaavat rahat opiskellessaan jossain? Eläkööt omaan piikkiinsä, niin tässä on itsekin tehty. Kun minä maailamlle lähdin, niin muuta ennakkoperintöä ei tullut, kuin sata metriä etumatkaa.

 

[jokainen]

Meinasin pelästyä, mutta totuushan tuossa otsikossa seisoo. Periaatteenani ( tässä ? ) elämässä on uskoa kaikkeen, kunnes vääräksi todistetaan ja pyrkiä äärimmäiseen uteliaisuuteen, niin mielenkiinnolla tuotakin kokemusta odotan, vaikken nopeasti toivokaan kohtaavani. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka kuoleman onnistuisi väistämään. Ainakin 70-luvun alusta lähtien jokunen ihan varteenotettava tutkija on ollut sitä mieltä, että viimeistään parinkymmenen vuoden päästä on tilanne, jossa ihmisten ei tarvitse enää "luonnollisesti" kuolla. Kahtellaan.

 

[Musta Nuoli]

No, minulla taisi olla tilanne aika lievä sen suhteen - lähinnä se tuntui ihmelääkkeeltä kun suuren väsymyksen jälkeen rupesi ottamaan ja esim. sattui tulemaan muutto juuri siihen väliin: heräsin viideltä pirteänä ja energisenä suunnittelemaan logistiikkaa, ei mitään ongelmaa. Myöhemmin tietysti vaikutus heikkeni ja neste alkoi turvottamaan pirusti, mutta periaatteessa sarkoidoosini loppu oli tuo aggressiivinen kortisonikuuri.

Minulla on nyt ollut helmikuun loppumetreiltä asti kortisonihoito sarkoidoosiin (joka varmistui), ja vähän samanlaisia kokemuksia hyvässä ja pahassa. Hyvässä lisääntynyt pirteys ja vähentynyt unen/levon tarve, pahassa todellakin vähentynyt unen saanti ja hikoilu, lisäksi kakkostyypin diabeetikkona oli ikävämpi yllätys, että verensokeri lähti jyrkkään nousukiitoon. Lääkäri siitä varoittikin ja käski tuplaamaan diabetespillerit, mutta siitä huolimatta verensokeri on huidellut jatkuvasti kaksinumeroisissa luvuissa ja aiheuttanut omia oireitaan.

Unettomuus plus piristysvaikutus on ollut outo yhdistelmä. Uni ei tule millään silmään, sitten kun nukahdan niin muutaman tunnin päästä herään kauan ennen kellonsoittoa ja liikun sitten kortisonin tuoman hormonibuustin voimin. Välillä sitten voimat loppuvat kun on liian monta vähäunista ja/tai valvottua yötä takana: lauantaina tulin työvuorosta, katsoin silmät sumeina TuTon peliä televisiosta, menin seitsemän jälkeen nukkumaan ja nukuin liki kellon ympäri vähän yli puoli seitsemään aamulla.

Painon nousua en ole vielä havainnut, jonkin verran se saa noustakin sairastelujeni aikaisen painon putoamisen takia. Tosin en voi millekään makeanhimolle yms. antaakaan myöten, jos en halua aloitella insuliinihoitoa ylikorkeaan verensokeriin.

Toivon mukaan kortisonihoidossa löydettäisiin ns. ylläpitoannos ja saisi samalla sarkoidoosin kuriin, sen tuoma totaaliuupumus saisi jäädä minun puolestani vähän vähemmälle.

 

[mjr]

Toivon mukaan kortisonihoidossa löydettäisiin ns. ylläpitoannos ja saisi samalla sarkoidoosin kuriin, sen tuoma totaaliuupumus saisi jäädä minun puolestani vähän vähemmälle.

Joo, sarkoidoosi oli tosi pirullinen tuon uupumuksen kanssa. Itselläni ei kortisoni tuonut noin pahoja uniongelmia: menin normaaliin aikaan nukkumaan (lapsia ei ollut eli kai joskus ennen puoltayötä arkipäivinä), mutta sitten vain heräsin suorastaan ylipirteänä viimeistään viiden aikoihin pari tuntia ennen herätyskelloa. Sitten se energia-vaikutus vähitellen heikkeni, mutta toisaalta annostustakin voitiin pienentää kun sarkoidoosi talttui tuohon vahvaan kuuriin.

 

[Fancy Jasper]

@abianos Tarinasi kosketti minua, ehkä enemmän kuin uskotkaan. Kiitos siitä. Oma traaginen taustani on erilainen, mutta tunnetasolla samaistuin hetkiin; jolloin tuntee kuolevansa; jolloin tuntee elävänsä; jolloin ei tunne yhtään mitään; jolloin tuntee kaiken.

Kuolemaa ei ole ilman elämää ja päinsastoin. Juice Leskisen sanoin "elämä on kuolemista", toisaalta Nykänen väittää elämän olevan laiffii. Mäkilegenda meni jopa niin pitkälle johtopäätöksessään, että väitti elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Vaikea edes keskustella kuolemasta ilman elämän liittämistä.

Kuolema ei minua pelota. Olen ollut todella lähellä kuolemaa kolme kertaa elämässä. Ensimmäisellä kerralla olin koomassa neljä viikkoa. Muistan kuinka katselin maailmaa ylhäältä käsin. Näin itseni makaavaan teho-osaston letkuissa ja silti leijailin yäpuolella tarkkaillen maailman menoa. En tuntenut kipua, päinvastoin, koin mitä suurinta nautintoa. Sitten vaan päätin laskeutua takaisin omaan ruumiiseeni ja taistella itseni takaisin elämään. Toisella kerralla jouduin äkiliseen vaaratilanteeseen. Jostain löysin sekä henkisiä että fyysisiä voimia. Vaikka ajatukseni oli kristallinkirkasta ja toiminta systemaattisen rationaalista, tuntui se siltä, etten itse tietoisesti toiminut. Tai no itse ja itse, kun sä oot siinä coreessa sä yhtäkkiä tiedät ja ymmärrät kaiken. Ikäänkuin tajunta ja tietoisuus laajenee satakertaiseksi. Kolmas kerta omasta kuolemantunteesta oli läsnä niin, että tilanne eskaloitui pitemmällä aikavälillä kun eksyin vuoristoon. Se oli sikäli erilaisempaa, että oli aikaa harkita ja pohtia ja miettiä erilaisia lähestymiskulmia, kuinka kohdata oma kuolema. Olin 100 % varma, että nyt lähdetään. Tuleeko se jostain ulkopuolelta vai omasta sisäisestä kapasiteetista, sitä en tiedä. Jumala asioitakin on tullut jossain vaiheessa elämää mietittyä, joka kuitenkin aina stoppaa kysymykseen, kuka loi Jumalan. Loiko ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen. Tein sopimuksen itseni kanssa, etten ala kinastelemaan siitä. Se salaisuus ratkeaa kuoleman jälkeen jos ratkeaa.

Voin sanoa, ettei kuolema minua pelota. Jos ja kun kuolema joskus tulee, toivon kuitenkin, että ehdin poistaa selaushistorian läppäristä ja ehkä joitain muutamia varmistustoimenpiteitä haluaisin tehdä. On asioita, jotka haluan pitää salaisuutena muilta. Suurin oppi ja oivallus on se, ettei kuolemanpelko poista itse kuolemaa, sen sijaan kuolemanpelko estää elämän. Pitää vaan tehdä asioita, niitä asioita, joista itse tykkää. Ettei vaan tarvitse katua lähdön hetkellä. Joo, helppo sanoa. Oma elämä menee niin vuoristorataa, että vähintään kerran kuukaudessa harkitsen vakavasti itsemurhaa. Vähintään yhtä tiheään tunnen eläväni, tunnen olevani osa luontoa. Kokemukset ovat opettaneet ystävytymään oman mielensä kanssa. Voin yhtä hyvin hihitellä pelottaville ajatuksille ahdistuksen sijaan. Pelkääminen vaikka se onkin suojamekanismi, on silti vapaaehtoista ja opittua.

 

[Sanainen arkku]

@abianos Tarinasi kosketti minua, ehkä enemmän kuin uskotkaan. Kiitos siitä. Oma traaginen taustani on erilainen, mutta tunnetasolla samaistuin hetkiin; jolloin tuntee kuolevansa; jolloin tuntee elävänsä; jolloin ei tunne yhtään mitään; jolloin tuntee kaiken.

Kuolemaa ei ole ilman elämää ja päinsastoin. Juice Leskisen sanoin "elämä on kuolemista", toisaalta Nykänen väittää elämän olevan laiffii. Mäkilegenda meni jopa niin pitkälle johtopäätöksessään, että väitti elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Vaikea edes keskustella kuolemasta ilman elämän liittämistä.

Kuolema ei minua pelota. Olen ollut todella lähellä kuolemaa kolme kertaa elämässä. Ensimmäisellä kerralla olin koomassa neljä viikkoa. Muistan kuinka katselin maailmaa ylhäältä käsin. Näin itseni makaavaan teho-osaston letkuissa ja silti leijailin yäpuolella tarkkaillen maailman menoa. En tuntenut kipua, päinvastoin, koin mitä suurinta nautintoa. Sitten vaan päätin laskeutua takaisin omaan ruumiiseeni ja taistella itseni takaisin elämään. Toisella kerralla jouduin äkiliseen vaaratilanteeseen. Jostain löysin sekä henkisiä että fyysisiä voimia. Vaikka ajatukseni oli kristallinkirkasta ja toiminta systemaattisen rationaalista, tuntui se siltä, etten itse tietoisesti toiminut. Tai no itse ja itse, kun sä oot siinä coreessa sä yhtäkkiä tiedät ja ymmärrät kaiken. Ikäänkuin tajunta ja tietoisuus laajenee satakertaiseksi. Kolmas kerta omasta kuolemantunteesta oli läsnä niin, että tilanne eskaloitui pitemmällä aikavälillä kun eksyin vuoristoon. Se oli sikäli erilaisempaa, että oli aikaa harkita ja pohtia ja miettiä erilaisia lähestymiskulmia, kuinka kohdata oma kuolema. Olin 100 % varma, että nyt lähdetään. Tuleeko se jostain ulkopuolelta vai omasta sisäisestä kapasiteetista, sitä en tiedä. Jumala asioitakin on tullut jossain vaiheessa elämää mietittyä, joka kuitenkin aina stoppaa kysymykseen, kuka loi Jumalan. Loiko ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen. Tein sopimuksen itseni kanssa, etten ala kinastelemaan siitä. Se salaisuus ratkeaa kuoleman jälkeen jos ratkeaa.

Voin sanoa, ettei kuolema minua pelota. Jos ja kun kuolema joskus tulee, toivon kuitenkin, että ehdin poistaa selaushistorian läppäristä ja ehkä joitain muutamia varmistustoimenpiteitä haluaisin tehdä. On asioita, jotka haluan pitää salaisuutena muilta. Suurin oppi ja oivallus on se, ettei kuolemanpelko poista itse kuolemaa, sen sijaan kuolemanpelko estää elämän. Pitää vaan tehdä asioita, niitä asioita, joista itse tykkää. Ettei vaan tarvitse katua lähdön hetkellä. Joo, helppo sanoa. Oma elämä menee niin vuoristorataa, että vähintään kerran kuukaudessa harkitsen vakavasti itsemurhaa. Vähintään yhtä tiheään tunnen eläväni, tunnen olevani osa luontoa. Kokemukset ovat opettaneet ystävytymään oman mielensä kanssa. Voin yhtä hyvin hihitellä pelottaville ajatuksille ahdistuksen sijaan. Pelkääminen vaikka se onkin suojamekanismi, on silti vapaaehtoista ja opittua.

No jopas. Poimin ajatuksistasi lähinnä tuon itsetuhoisilla ajatuksilla harrastelun.
Luulen, että kuolemaa niin lähellä käyneillä, että voi sanoa olevan henkilökohtainen suhde viikatemiesoletettuun, on matalampi kynnys alkaa spekuloida itsetuholla.

Allekirjoittaneella ei varsinaisesti tällaista ole (saatan olla jollain hallittavissa olevalla tasolla narsisti) mutta henkiin jääminen kyllä kaduttaa joskus. Sairauden aikana en varsinaisesti kokenut mitään palavaa elämän halua, mutta erittäin syvää rakkautta ihan kaikkea kohtaan ja suurta mielenkiintoa siihen mitä itselle nimenomaan elämässä oli tapahtumassa. Kaikki oli niin jännää, että sitä himoitsi lisää.

Jos nyt joutuisi samaan tilanteeseen, siis uudestaan, voi olla ettei jatko-osa olisikaan yhtä kiehtova. Toisaalta syöpään kuolemisessa olisi se hyvä puoli, ettei tarvitsisi opetella viime metreillä mitään uutta enää.

 

[kiljander]

Keski-ikäisenä olen viime vuosina eniten (ja tämä lienee aika yleistä!) miettinyt juurikin sitä että tingin unelmistani ja haaveistani siksi, että elämä kuuluu elää tietyllä tavalla. Kuten Trainspotting- elokuvassa tämä niin osuvasti kiteytetään

"Choose a job. Choose a career. Choose a family. Choose a fucking big television, Choose washing machines, cars, compact disc players, and electrical tin can openers. Choose good health, low cholesterol and dental insurance. Choose fixed-interest mortgage repayments. Choose a starter home. Choose your friends. Choose leisure wear and matching luggage. Choose a three piece suite on hire purchase in a range of fucking fabrics. Choose DIY and wondering who the fuck you are on a Sunday morning. Choose sitting on that couch watching mind-numbing spirit-crushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth. Choose rotting away at the end of it all, pishing your last in a miserable home, nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked-up brats you have spawned to replace yourself. Choose your future. Choose life"

Kliseistä joo mutta pyrin tuohon "choose life" asiaan tietoisesti jokainen päivä, koska putken päässä odottaa väistämätön. Kuolema. Miksi tämän mainitsen? Siksi koska tulevan hyvän odottaminen saa niin helposti ihmisessä vallan sen sijaan että eläisin juuri tässä ja nyt. Se ei ole helppoa ja vaatii tiedostamista ainakin itselläni.

 

[Puolustaja]

Asiaa käsitteleviä ketjuja näytti olevan useampikin, mutta kirjoitetaan nyt tuoreimpaan. Nousiko aihe muutama päivä mieleeni Sanna Ukkolan Ylen sivuille kirjoittamasta artikkelista vai jostain muusta mieleeni, siitä en ole varma, mutta viimeiset päivät ovat menneet osittain kuoleman mysteeriä pohtiessa. Vaikka ikää itselläni on vasta 24 vuotta, niin aina välillä asiaa tulee pohdittua, vaikkei se niin miellyttävää aina olekaan. Vaihto-opiskelujen aikana talvella tekemistä riitti, joten on varmaan luonnollista, että palatessani opiskelijayksiööni ja rauhallisempaan elämäntyyliin myös syvällisemmät asiat nousevat mieleen. Suhteeni ja tarinani kuolemaan on vähän samanlainen kuin tämän ketjun Byvajetilla, jossain vaiheessa teini-ikääni pelkäsin kuolemaa suunnattomasti, muistan karmeat yöt sängyssä pyörien, kun ajatus kuolemasta ei hellittänyt. Tällöin turvauduin rukouksiin ja toiveisiin jostain suuremmasta voimasta, mutta hylkäsin ne varsin nopeasti, vaikea itseään on pakottaa uskomaan. Suhteeni omaan kuolemaani on varsin rauhallinen, mutta läheisteni tuleva poismeno vaivaa minua välillä.

Miksi sitten tänne kirjoitan? En ole varma siitä itsekään, kai ajattelin että ajatuksia olisi hyvä purkaa vaikka sitten tekstin muodossa. Tein kuitenkin kuolemaa miettiessäni muutaman päätöksen/lupauksen, jotka koskevat perhettäni. Olen ollut onnellisessa asemassa vanhempieni suhteen, jotka ovat aina tukeneet minua, mutta olen jossain vaiheessa teini-ikää vieraantunut heistä niin, että syvällisempiä keskusteluja en vain osaa käydä heidän kanssaan. En nyt sano, että esimerkiksi kuolema olisi muutenkaan aihe, joista heille puhuisin, mutta yleisesti ottaen tuntuu että esimerkiksi isäni kanssa en vain saa suutani auki aiheesta kuin aiheesta. Äitini kanssa olen aina ollut puheliaampi, mutta hiljaisempaan suuntaan tämäkin suhde on mennyt, kun asiaa mietin ja nimenomaan minusta johtuen. Jotenkin tuntuu, että tilanteen pitkittyessä se ikäänkuin muuttuu normaaliksi, ja siksi siitä poispääsy on vaikeampaa. Isäni ja edesmenneen vaarini keskusteluista muistan sen verran, että pitkälti samanlaista se oli kuin isäni ja minun tällä hetkellä. Päätin ottaa nyt tavoitteeksini muuttaa tätä asiaa parempaan suuntaan, pienin mutta selvin askelin, koska vanhempani ovat minulle kuitenkin hyvin tärkeitä, ja en halua päätyä tilanteeseen, jossa kadun tekojani heidän ollessa jo tuonpuoleisessa. Olkoot tämä viesti muistutus itselleni lupauksestani, ettei se painu unholaan samalla kun ajatus kuoleman väistämättömyydestä arjen hälinässä.

Pahoittelut sekavasta tekstistä, pyrin kontrolloimaan ajatuksenvirtaani edes hieman, tuloksesta en tiedä.

 

[vilperi]

No kuolema on tullut viime vuosina valitettavan tutuksi. Jopa niin tutuksi että olen ajatellut jo että tuntuuko kuolema enää edes miltään. Vai voiko siihenkin jo turtua?

Oikeastaan ennen vuotta 2007 kuolema ei vielä ollut meidän perheessä ja suvussa kovin tuttu mutta sitten se alkoi. Vaikka täällä käsitelläänkin kai lähinnä ihmisten kuolemaa niin on silti nostettava esille meidän perheen lemmikkikoiran menehtyminen. Koiramme jouduttiin lopettamaan vuonna 2007. Nostin tämän esille sillä tuosta hetkestä tuo surullisten tapahtumien sarja alkoi.

Olen kyllä monesti miettinyt sitäkin olisiko koirammekin pitänyt lopettaa jo aikaisemmin sillä koira oli valitettavasti sairas. Kuolema olisi tuonut armon jo aikaisemmin.

No kuitenkin, 2007 vuodesta alkaen on kuolema kyllä tullut tutuksi. 2007 kuoli siis koira, 2008 silloisessa koululaitoksessani ammuskeltiin ja moni viaton nuori sai surmansa, 2010 kuoli tätini, 2011 kuoli äitini ja 2012 kuolivat veljeni ja enoni. Tuonkin jälkeen on kuollut sukulaisiamme kuten pari setää. Yksi setä kuoli ihan tässä hiljattain viime vuoden joulukuussa.

Kuolema on tullut siis tutuksi minulle mutta en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Toisaalta kuoleminen pelottaa, koska siitä tietää sittenkin niin vähän? Jatkuuko elämä taivaassa? Siihen jaksan ainakin uskoa sillä se tuo lohtua. Kuolema pelottaa minua myös siksi että se on niin lopullista. Kaikki päättyy.

No kuoleminen voi olla myös hyvä asia, tuoda armon. Niin kuin meidän koirallemme varmasti toi. Monelle vaikeasti sairaalle ja monelle vanhukselle kuolema voi olla hyväkin asia.

Kuolema vaan valitettavasti kuuluu elämään. Mutta mikä on yksi paha asia niin elämä on osoittanut sen että kuoleminen ei ole vain vanhojen ihmisten asia vaan moni nuorikin on joutunut menehtymään. Ihminen jolla olisi elämä oikeastaan vasta edessä. Esimerkiksi veljeni kuoli vain 32-vuotiaana. Ja sitten nuo Kauhajoella kuolleet nuoret. Heillä elämä vasta aikaisin päättyikin.

Olen paljon pohtinutkin kuolemaa muutenkin ja senkin takia että se on ollut läsnä niin paljon meidän perheen ja suvun elossa. Sen olen oppinut ainakin että elämä kannattaa elää mahdollisimman täysillä joka päivä, pienistä vastoinkäymisistä ei kannata hätkähtää ja kannattaa pitää hyvät välit läheisiinsä. Koskaan ei tiedä milloin on kenelläkin kuolema edessä.

Ja lääkärissä käymistä ei kannata vähätellä.

 

[pettter]

Mä en ole koskaan pelännyt tai oikeastaan edes miettinyt kuolemaa, paitsi mitä nyt pari kertaa krapulassa on tuntunut että selviääköhän tästä.

Miksihän jotkut muuten ei elä kuin viimeistä päivää tai ei nyt tarvii mitään extreme-juttuja jatkuvalla syötöllä harrastella, mutta siis noin yleisesti ottaen.

 

[pernaveikko]

Mä en ole koskaan pelännyt tai oikeastaan edes miettinyt kuolemaa, paitsi mitä nyt pari kertaa krapulassa on tuntunut että selviääköhän tästä.

Miksihän jotkut muuten ei elä kuin viimeistä päivää tai ei nyt tarvii mitään extreme-juttuja jatkuvalla syötöllä harrastella, mutta siis noin yleisesti ottaen.

Ainoa mikä hieman pelottaa on, jos tulee hidas lähtö nuorena. Appiukko sai helteisenä kesäpäivänä vähän yli viisikymppisenä tietää tässä olevan nyt muutama kuukausi aikaa laittaa menestyvä firma pakettiin, myydä auto ja muut romppeet ja hoitaa kaikki hommat. Ennen joulua hän sitten menehtyi ollen viimeiset pari kuukautta täysin avuntarpeessa. Haimasyöpä.

Kaiketi tuollainenkin varma kuolema voi ehkä olla helpotus, mutta ahdistaako siinä odotellessa kuin pahinkin krapula.

 

[ipaz]

Tunnettu sanonta "elät vain kerran" ei mun mielestä ole ihan niin hyvä, kuin "kuolet vain kerran - mutta elät joka päivä".

Vaikka en itse eläkään elämääni kaasu pohjassa joka päivä, niin omien läheisten kuolema viime vuosina on tuonut sellaisen asenteen elämään, että pitää elää juuri niin kuin itse haluaa. Tehdä sitä mistä tykkää. Jos se on pleikkarin pelaaminen tuntikausia tai kalsarikännien vetämistä, niin ne ihan hyviä vaihtoehtoa jos se itsestä hyvältä tuntuu. Mutta sen verran itsekin pyrin syömään edes kohtuullisen terveellisesti ja liikkumaan - jos en riittävästi, niin ainakin kohtuullisesti. Tärkeintä on tiedostaa että nauttii joka ikisestä päivästä, koska se viimeinen tulee kuitenkin jossain vaiheessa vastaan.

Kuolemaa en pelkää, mutta on paljon asioita joita haluan kokea ja toteuttaa, eli elää, ennen viikatemiehen vierailua.

 

[El Gordo]

Sodassa olleista miehistä moni on kai sanonut, että joka jamppa pelkää. Uskon heitä.

 

[pernaveikko]

Sodassa olleista miehistä moni on kai sanonut, että joka jamppa pelkää. Uskon heitä.

Olen myös kuullut sanottavan kuinka joku todella kovan luokan ammattirikollinen ei pelkää mitään paitsi kuolemaa. Joku velkojen selvittely on rutiinia, mutta kuolema ei. Uskon heitä.

 

[Fullhazard]

Harvemmin tulee kuolemaa mietittyä, mutta välillä autoa ajaessa hiipii ajatus mieleen, että mitä jos liu'un vastaantulijoiden kaistalle tai vastaantulija minun kaistalle. Joskus myös lenkillä mietin, että kohta ajaa auto päälle. Turha sitä on miettiä, viimeinen päivä tulee sitten kun se tulee.

 

[MacRef]

Nostetaanpas tämmöinen ketju esille, kun sopii ajankohdan teemaankin. Meinasin kuolemaan liittyvän ketjun avata, mutta haku paljasti, että tällainenhan on jo olemassa.

Koronahomma saa jotkut ihmiset panikoimaan. Ketjussakin oli tänä aamuna yhden palstalaisen kirjoitus, jossa kirjoittajalla oli oikeasti hätä. Toivottavasti hän löytää apua tai keinoja tuohon hätäänsä.

Varmastikin yksi koronapaniikin syistä on pelko siitä, että itse tai varsinkin joku itselle läheinen kuolee tuohon tautiin. Tämä voi olla tiedostettua tai tiedostomatonta pelkoa.

Nyt olisi sopiva ajankohta meille kaikille käydä läpi ajatteluaan ja suhtautumistaan kuolemaan. Omaan ja/tai läheisten sellaiseen. Ilmeisen varmana pidetään, että jokainen meistä joskus kuolee ja todennäköisesti osa nyt siinä mielessä ennenaikaisesti, että koronaviruksen aiheuttaman taudin tai jälkitaudin seurauksena kuolo korjaa.

Oletko sinut sen tosiasian kanssa, että jokainen meistä kuolee?

 

[Vahva tunne]

Kyllä sen asian kanssa sinut olen. Kun on keuhkoissa vikaa muutenkin ja tämä uusin vitsaus kuulemma niistää keuhkovikaisia helposti, niin asiaa on tullut mietittyä. Eniten hirvittää asiassa se, että tuo puoliso joutuu sitten tosi lujille laskujen kanssa, jos noutaja mut hakee. Tullee asunnosta lähtö, varmaan se kesämökkikin sitten menee myyntiin.
Ei kuolema sinänsä pelota, lasten lähdössä maailmalle on sitten huolta, ettei heille mitään sattuisi. Maailmaloppu olisi mulle, jos jompikumpi tuosta kuolisi.
Sen verran täällä jo palloillut, että mitään jäisi puuttumaan. No, olisihan noita upeita mestoja maailmalla, mutta eivät ne mitään pakkoja ole.

 

[El Lude]

En pelkää enää elämää enkä kuolemaa. Ihan riittävästi olen jo maailmanmenoa nähnyt. Korona ei huoleta vaikka olen vakavan perussairauden myötä riskiryhmässä. Tulee, kun on tullakseen.

 

[Sistis]

Oletko sinut sen tosiasian kanssa, että jokainen meistä kuolee?

Toki. Onhan tässä asiaan pitänyt totuttautua jo 40 vuoden ajan. No, lapsena se tuntui kaukaiselta, ja parikymppisenä itsensä koki kuolemattomaksi. Mutta kyllä tähän ikään mennessä on jo nähnyt paljon tilanteita, joissa joku ikätoveri tai jopa nuorempi on poistunut joukostamme. Nykyään pitää olla realisti.

Olen itse ajatellut asiaa niin, että yritän elää hetkessä, mutta kuitenkin turvaten selustaani myös tulevaisuuden varalta. Eli toteutetaan haaveita nyt, mutta varmistetaan myös se, että niitä voi toteuttaa tulevaisuudessakin, jos sinne pääsee.

Koronaan suhtaudun niin, että otetaan vastaan se, mitä tulee. Todennäköisempää on, että se ei minua vie hautaan. Sukulaisista löytyy huomattavasti 70-80 -vuotiasta. Korona voi viedä heitä hautaan, mikä tietysti olisi ikävä asia. Silti jotenkin tuntuu, että tuossa iässä voi tulla yhtäkkiä mikä tahansa sairaus, mikä tekee saman. Ehkä siksi kuolema siinä ikäluokassa olisi helpompi hyväksyä.

Ylipäätään asiat pitää ottaa niin kuin ne tulevat. Fakta on, että omaan kohtaloon voi vaikuttaa, joskin vain tiettyyn rajaan asti. Siksi etukäteen murehtiminen ei auta asiaa.

 

[obi-wan]

Joskus oli tuskaisen kova kuoleman pelko. Ei enää. Jos sen verran saa täällä viettää että näkisi noiden muksujen kasvavan aikuiseksi. Sen jälkeen ei sitäkään vähää tarvetta olla.

Ei täällä ole tarkoitettu näin kauaa viihtyä mitä nykyään on mahdollista