Kaiser Soze
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Rontti's potatoes, whiners and wankers
Eräs tapa kuinka päästä armeijasta pois
Itse toki olen armeijan käynyt jo vuonna 91-92, mutta tuli mieleen tässä ketjussa kuinka Sakke Järvenpää aikoinaan hoiti homman kotiin..
Tarinan opetus on se, että kun teet jotain, tee se tyylillä !
Tämä kappale on kokonaisuudessaan lainattu Sleeppareitten kirjasta: Jytinää Eeestissä.
SAKKE: Mä en kertonu kellekkään että mun pitää lähtee armeijaan kun mua vitutti
niin älyttömästi. Meillä oli hyvä keikkarundi eikä kiinnostanu paljon lähteä.
Olin neljä päivää armeijassa.
Mä leikin että mä oon hotellissa kun menin sinne. Kysyin että missä on mun hotellihuone?
Leikin että oon Espanjassa, puhuin niille ihan mitä sattui ja tilasin safkaa huoneeseen.
Aina kun joku tuli huutamaan niin perkeleesti että suntisvaatteet päälle ja jotain muuta
vastaavaa, mä sanoin: "Saisko pippuripihvin ja ranskalaiset perunat?"
Mulla oli sellainen irokeesiletti mitä ei siihen aikaan nyt niin kauheesti ollu. Se oli
värjätty kirkkaanpunaiseks, ihan piikki pystytukka ja muuten kalju; sitten oli aurinko-
lasit, niittiliivit, nahkrotsi. Ekana aamuna mä makasin hirveessä krapulassa siellä
peiton alla. Oli kuinka ollakkaan alapunkka heti oven suussa. Ja samariinipusseja kaks
kappaletta sen takia, että heti kun aamulla ne tulee -- kaverit oli kertonu että ne
tulee monottamaan siihen sängynpäähän; välittömästi kun ne monotti siihen mä hyökkäsin
sen jätkän kurkkuun kiinni. Olin lyöny ne samariinipussit suuhun; kuristin sitä jätkää
lattialla ja tuijotin sitä hurjannäkönen irokeesi ja aurinkolasit päässä ja vaahtoa
alko tulee suusta. Ne luuli että mulla oli vesikauhu tai joku muu. Kauhee vaahto ja
raivo päällä. Sitten heti ambulanssilla vastaanotolle tutkittavaks, että tää on hullu
saatana, se kuristi jotain alikessua ja vaahtoa tuli suusta.
Ne tutki ja takaisin sitten sinne yksikköön. Ja joka aamu ensimmäisenä, kun kysyttiin
onko vastaanotolle menijöitä, mä menin aina, että nyt on syyhy, sydänvika ... Lääkärit
istui siellä munat kädessä, tutki taskulampulla ja sanoi: "Mistä sä oot tän syyhyn
saanu?" "Varmaan tuolta armeijan sängystä."
Ne sanoi että ei pidä paikkaansa, että syyhy kestää itää jotain seitsemän viikkoa.
Mä sanoin että en tiedä, kutittaa niin saatanasti. Mä olin hieronu saippuaa silmiin,
en ollu nukkunu yhtään neljään yöhön; silmät oli ihan kirkkaanpunaset.
Äijät katto hitaasti kun mä en reagoinu mitenkään niihin. Aamulla kun muut meni sinne
jonoon ulos, niin mä kävelin johonkin vessaan tai istuskelin siellä, ja sitten kun ne
tuli huutaa 'mitäs te täällä teette? Jonoon siitä!" mä kävelin sinne jonoon ja mulla
jotkut kalsarit, pää viillosta ulkona ja paita housuina ja aivan pihalla. Kun ne huusi
ja kiljui käännös oikeaan ja muuta, mä en ikinä kääntyny mihinkään suuntaan; tein ihan
omia juttuja, en reagoinu koko touhuun ollenkaan, en mitään vlittäny. Kun ne antoi mulle
rynnäkkökiväärin, mä välittömästi latasin kattoon sillä jonkun räkäpään, ja se otettiin
samantien pois. Polkupyörät jaettiin sen neljän päivän aikana, niin mä väitin etten
osaa ajaa polkupyörällä ja ne snaoi: "Kyllä te osaatte, pelleilette." Mä nousin sen
polkupyörän päälle ja välittömästi rypäsin siinä -- mä oon ajanu jonkun verran moto-
crossia kuitenkin -- niin ne otti sen polkupyöränkin pois ja sanoi että ei se osaa
ajaa polkupyörääkään saatana.
Sitten ne sanoi mulle että sotkuun ette saa mennä ennenku he antavat luvan, niinku ne
aina ekoina viikkoina tekee. Mä lähdin välittömästi sotkuun. Sitten äijä tulee perässä
vähän ajan päästä, joku kapiainen, pelikaula se oli: "Mitä te teette täällä sotkussa?"
"Musta täällä on ihan siistiä", mä sanoin, "ei täällä mitään sotkua oo saatana. Sullon
päässä vikaa, "No ei muuta ku käsiraudoissa takasin komppaniaan. Joku äijä huutaa
jostain poistumiskiellosta ja muusta. En mä välittäny yhtään mitään.
Söin jotain pelargonioita ruokalassa. Ne sanoi että sun pitää lähtee iltahartauteen.
Mä sanoin että en mä voi, "mä oon ateisti."
"Ettehän te oo eronnu edes kirkosta, täällä papereissa sanotaan että te kuulutte
kirkkoon."
Mä sanoin: "En lähde."
"Kyllä te lähdette."
"Onkos siellä safkaa?"
"On joo."
"Kyllähän mä sitten voin lähteä, jos siellä safkaa on." menin sinne ja ne antoi
virsikirjan, ja mä aloin huutaa ku hinaaja "Totuuden henkeä". Siellä oli 700 tai 600
ukkoa ruokalassa ensimmäistä iltahartautta viettämässä; mä huusin niin perkeleesti
Totuuden henkeä ja söin pelargoniaa siitä ja heittelin karjalanpiirakoita, ja
välittömästi pappi ryntää sinne ja vie keittiöön: "Juu, sun ei tarvi enää olla täällä
iltahartaudessa, sä voit mennä ihan takasin tonne yksikköön."
No seuraavana aamuna syömään. Siellä oli hernesoppaa ja pannukakkua. Oli helvetinmoinen
kulho; mä kahmasin heti sen kulhon enkä antanu kellekään muulle; sanoin että mulla on
hirvee nälkä, mä en oo syöny neljään päivään mitään. Vääpeli huusi siinä pöydän päässä:
"Kyllähän sinun pitää antaa se risteilijä jakeluun!"
"En varmaan anna, mulle luvattiin että mä saan safkaa jo eilen illalla, mutta en saanu
mitään. Tää on mun ruoka."
Mä aloin syömään sitä silleen että olin ihan hernesopassa yltä päältä ja koko pöytä ja
seuraava pöytä ja sitä seuraava pöytä siinä hernesopassa. Ja pannukakkua samaan tyyliin
että olin kokonaan pannukakussa ja hillossa.
Sen päivän aikana niillä ilmeisesti kypsyi päätös että tää pitää saada helvettiin
täältä, että täähän on aivan mahoton hemmo. Sitten viidentenä aamuna ne sanoi että teidän
paikka ei oo kyllä täällä, se on sairaala.
Ne vei mut Tilkkaan ja siellä tutki kuus päivää. Psykiatri ihmetteli maailman menoa ja
sanoi mulle että sä oot vissiin sen verran järkevä jätkä, että sä et halua olla täällä
armeijassa. Mä sanoin että se on kyllä ihan totta, että on mulla muutakin tekemistä, ei
istu tollanen leikkiminen mitä täällä on. Jotain perkeleen pölyä pestä lattialta. Se sanoi
että hän on täällä vaan kokelaana, hänen pitää puhua pääpyskiatrille. "Mitäs laitetaan
syyksi?" "Mä sanoin että en mä tiedä, kai sä tiedät paremmin. Sitten kun mä pääsin sieltä
helvettiin, niin siinä luki -- ei sitä kirjettä ois saanu avata, mutta kyllä mä sen avasin
ja luin -- että täysin sopeutumaton armeijan kuriin ja järjestykseen eikä sovellu missään
tapauksessa armeijan käyttöön, ja joku pykälä 395 astuu käytäntöön, että vapautetaan. Mutta
mua ei vapautettu ku kahdeksi vuodeksi.
Sitten mä menin takaisin sinne yksikköön kun pääsin sairaalasta. Ne sanoi että sun täytyy
nyt olla viikonloppu täällä, koska kaikki varastot on kiinni, että ei täältä voi lähteä
kuin kotoaan. "Täällä on oltava sisällä niin kauan kun on varusteet luovuttanu."
Mä sanoin "aha" ja lähdin kävelee, kävelin portista ulos ja jätin sinne kamat ja varusteet.
Ei oo tullu kyselyjä perään.
Äijä huusi sinne portille saakka että hän ammuttaa mut saatana jos mä lähden. Mä sanoin
"Se on hyvä juttu. Se on sun hommas se."
Itse toki olen armeijan käynyt jo vuonna 91-92, mutta tuli mieleen tässä ketjussa kuinka Sakke Järvenpää aikoinaan hoiti homman kotiin..
Tarinan opetus on se, että kun teet jotain, tee se tyylillä !
Tämä kappale on kokonaisuudessaan lainattu Sleeppareitten kirjasta: Jytinää Eeestissä.
SAKKE: Mä en kertonu kellekkään että mun pitää lähtee armeijaan kun mua vitutti
niin älyttömästi. Meillä oli hyvä keikkarundi eikä kiinnostanu paljon lähteä.
Olin neljä päivää armeijassa.
Mä leikin että mä oon hotellissa kun menin sinne. Kysyin että missä on mun hotellihuone?
Leikin että oon Espanjassa, puhuin niille ihan mitä sattui ja tilasin safkaa huoneeseen.
Aina kun joku tuli huutamaan niin perkeleesti että suntisvaatteet päälle ja jotain muuta
vastaavaa, mä sanoin: "Saisko pippuripihvin ja ranskalaiset perunat?"
Mulla oli sellainen irokeesiletti mitä ei siihen aikaan nyt niin kauheesti ollu. Se oli
värjätty kirkkaanpunaiseks, ihan piikki pystytukka ja muuten kalju; sitten oli aurinko-
lasit, niittiliivit, nahkrotsi. Ekana aamuna mä makasin hirveessä krapulassa siellä
peiton alla. Oli kuinka ollakkaan alapunkka heti oven suussa. Ja samariinipusseja kaks
kappaletta sen takia, että heti kun aamulla ne tulee -- kaverit oli kertonu että ne
tulee monottamaan siihen sängynpäähän; välittömästi kun ne monotti siihen mä hyökkäsin
sen jätkän kurkkuun kiinni. Olin lyöny ne samariinipussit suuhun; kuristin sitä jätkää
lattialla ja tuijotin sitä hurjannäkönen irokeesi ja aurinkolasit päässä ja vaahtoa
alko tulee suusta. Ne luuli että mulla oli vesikauhu tai joku muu. Kauhee vaahto ja
raivo päällä. Sitten heti ambulanssilla vastaanotolle tutkittavaks, että tää on hullu
saatana, se kuristi jotain alikessua ja vaahtoa tuli suusta.
Ne tutki ja takaisin sitten sinne yksikköön. Ja joka aamu ensimmäisenä, kun kysyttiin
onko vastaanotolle menijöitä, mä menin aina, että nyt on syyhy, sydänvika ... Lääkärit
istui siellä munat kädessä, tutki taskulampulla ja sanoi: "Mistä sä oot tän syyhyn
saanu?" "Varmaan tuolta armeijan sängystä."
Ne sanoi että ei pidä paikkaansa, että syyhy kestää itää jotain seitsemän viikkoa.
Mä sanoin että en tiedä, kutittaa niin saatanasti. Mä olin hieronu saippuaa silmiin,
en ollu nukkunu yhtään neljään yöhön; silmät oli ihan kirkkaanpunaset.
Äijät katto hitaasti kun mä en reagoinu mitenkään niihin. Aamulla kun muut meni sinne
jonoon ulos, niin mä kävelin johonkin vessaan tai istuskelin siellä, ja sitten kun ne
tuli huutaa 'mitäs te täällä teette? Jonoon siitä!" mä kävelin sinne jonoon ja mulla
jotkut kalsarit, pää viillosta ulkona ja paita housuina ja aivan pihalla. Kun ne huusi
ja kiljui käännös oikeaan ja muuta, mä en ikinä kääntyny mihinkään suuntaan; tein ihan
omia juttuja, en reagoinu koko touhuun ollenkaan, en mitään vlittäny. Kun ne antoi mulle
rynnäkkökiväärin, mä välittömästi latasin kattoon sillä jonkun räkäpään, ja se otettiin
samantien pois. Polkupyörät jaettiin sen neljän päivän aikana, niin mä väitin etten
osaa ajaa polkupyörällä ja ne snaoi: "Kyllä te osaatte, pelleilette." Mä nousin sen
polkupyörän päälle ja välittömästi rypäsin siinä -- mä oon ajanu jonkun verran moto-
crossia kuitenkin -- niin ne otti sen polkupyöränkin pois ja sanoi että ei se osaa
ajaa polkupyörääkään saatana.
Sitten ne sanoi mulle että sotkuun ette saa mennä ennenku he antavat luvan, niinku ne
aina ekoina viikkoina tekee. Mä lähdin välittömästi sotkuun. Sitten äijä tulee perässä
vähän ajan päästä, joku kapiainen, pelikaula se oli: "Mitä te teette täällä sotkussa?"
"Musta täällä on ihan siistiä", mä sanoin, "ei täällä mitään sotkua oo saatana. Sullon
päässä vikaa, "No ei muuta ku käsiraudoissa takasin komppaniaan. Joku äijä huutaa
jostain poistumiskiellosta ja muusta. En mä välittäny yhtään mitään.
Söin jotain pelargonioita ruokalassa. Ne sanoi että sun pitää lähtee iltahartauteen.
Mä sanoin että en mä voi, "mä oon ateisti."
"Ettehän te oo eronnu edes kirkosta, täällä papereissa sanotaan että te kuulutte
kirkkoon."
Mä sanoin: "En lähde."
"Kyllä te lähdette."
"Onkos siellä safkaa?"
"On joo."
"Kyllähän mä sitten voin lähteä, jos siellä safkaa on." menin sinne ja ne antoi
virsikirjan, ja mä aloin huutaa ku hinaaja "Totuuden henkeä". Siellä oli 700 tai 600
ukkoa ruokalassa ensimmäistä iltahartautta viettämässä; mä huusin niin perkeleesti
Totuuden henkeä ja söin pelargoniaa siitä ja heittelin karjalanpiirakoita, ja
välittömästi pappi ryntää sinne ja vie keittiöön: "Juu, sun ei tarvi enää olla täällä
iltahartaudessa, sä voit mennä ihan takasin tonne yksikköön."
No seuraavana aamuna syömään. Siellä oli hernesoppaa ja pannukakkua. Oli helvetinmoinen
kulho; mä kahmasin heti sen kulhon enkä antanu kellekään muulle; sanoin että mulla on
hirvee nälkä, mä en oo syöny neljään päivään mitään. Vääpeli huusi siinä pöydän päässä:
"Kyllähän sinun pitää antaa se risteilijä jakeluun!"
"En varmaan anna, mulle luvattiin että mä saan safkaa jo eilen illalla, mutta en saanu
mitään. Tää on mun ruoka."
Mä aloin syömään sitä silleen että olin ihan hernesopassa yltä päältä ja koko pöytä ja
seuraava pöytä ja sitä seuraava pöytä siinä hernesopassa. Ja pannukakkua samaan tyyliin
että olin kokonaan pannukakussa ja hillossa.
Sen päivän aikana niillä ilmeisesti kypsyi päätös että tää pitää saada helvettiin
täältä, että täähän on aivan mahoton hemmo. Sitten viidentenä aamuna ne sanoi että teidän
paikka ei oo kyllä täällä, se on sairaala.
Ne vei mut Tilkkaan ja siellä tutki kuus päivää. Psykiatri ihmetteli maailman menoa ja
sanoi mulle että sä oot vissiin sen verran järkevä jätkä, että sä et halua olla täällä
armeijassa. Mä sanoin että se on kyllä ihan totta, että on mulla muutakin tekemistä, ei
istu tollanen leikkiminen mitä täällä on. Jotain perkeleen pölyä pestä lattialta. Se sanoi
että hän on täällä vaan kokelaana, hänen pitää puhua pääpyskiatrille. "Mitäs laitetaan
syyksi?" "Mä sanoin että en mä tiedä, kai sä tiedät paremmin. Sitten kun mä pääsin sieltä
helvettiin, niin siinä luki -- ei sitä kirjettä ois saanu avata, mutta kyllä mä sen avasin
ja luin -- että täysin sopeutumaton armeijan kuriin ja järjestykseen eikä sovellu missään
tapauksessa armeijan käyttöön, ja joku pykälä 395 astuu käytäntöön, että vapautetaan. Mutta
mua ei vapautettu ku kahdeksi vuodeksi.
Sitten mä menin takaisin sinne yksikköön kun pääsin sairaalasta. Ne sanoi että sun täytyy
nyt olla viikonloppu täällä, koska kaikki varastot on kiinni, että ei täältä voi lähteä
kuin kotoaan. "Täällä on oltava sisällä niin kauan kun on varusteet luovuttanu."
Mä sanoin "aha" ja lähdin kävelee, kävelin portista ulos ja jätin sinne kamat ja varusteet.
Ei oo tullu kyselyjä perään.
Äijä huusi sinne portille saakka että hän ammuttaa mut saatana jos mä lähden. Mä sanoin
"Se on hyvä juttu. Se on sun hommas se."