Taoin viime kesänä käden paskaksi. Se jouduttiin kipsaamaan syksyllä uudelleen, joten ½v meni siihen ja nyt keväällä on ollut päällä keuhkoputkentulehduksia putkeen, joten vähän liian lääkepainotteista on meininki ollut mukaanlukien liikunnan vähäisyys. Luin Lance Armstrongin kirjan tossa jossain vaiheessa pahimmassa vitutuksessa ja huomasin sillä saman kuin itselläni (vaikka sillä paljon pahempi sairaus). Sehän ei näet meinannut millään haluta alkaa jälleen treenaamaan, kun huomasi ettei kykene. Se on hirveä tunne. Kilot tai miltä peilistä näyttää on oikeasti yks vitun maku siihen verrattuna, miltä se tuntuu, kun urheileminen tuntuu paskalta, kun kondista ei ole. Itsellänikin on peruskunto päässyt heikkenemään sen verran, ettei naurata. Ennen saattoi vetää ihan huvin vuoksi kovavauhtisen 10-12 kilsan lenkin, hissukseen kolmekymppisen tai tykittää kovimpien ohjaajien kanssa kilpaa 3 tuntia spinningiä putkeen tai kisailla jonkun kanssa Paloheinän laduilla. Ja body pumpit menivät luonnollisesti putkeen vaikkapa jonkun spinningtunnin tai muun aerobisen treenin kanssa, vaikka veti kuinka kovilla kiekoilla. No marathonin pystyi tempoa about 3,5 tunnin aikaan ja jollain 5 minsan kilsanopeudella matollakin jaksoi vaikka koko illan ja se tuntui kivalta. Nyt kun lähtee lenkille niin 5 minsan jälkeen jalat huutaa leipää tai jos menee Stockalla portaat ylös niin jalat väsyy. Toinen käsi taas on aivan about toimintakyvytön edelleen, koska puristusvoima on täysin pois.
Siis kysymys on se, että kun on tottunut liikkumaan yli 30 v niin sitten kun tulee selkeä romahdus niin pitää löytyä se hulluus mikä saa taas tekemään sitä. Koska se treenaus ei nyt tunnu kivalta. Ei jaksa eikä voi tehdä mitään treenejä, vaan turhanpäiväistä lenkkeilyä vain.
Itse en henkilökohtaisesti usko mihinkään dietteihin tai poppakonsteihin, vaan vanhaan kunnon treeniin. Kun itsekin on tullut treenattua äärettömän kuumissakin olosuhteissa esim. Espanjassa tai Floridassa juoksemalla varmaan yli 100 km viikossa ja juoden liian vähän niin kyllä se kroppa solakoituu. Sellaisessa normaalikuntoilumarathon kunnossani olen painanut joku hieman alta 62 kiloa ja nyt mittari näyttää 70,8 kg. Rasvaa on vähän liikaa ja jaloissa lihaksia vähän liian vähän. Ärsyttävintä on kuitenkin se, että aina kun tuntuu, että nyt se voisi lähteä niin kuukausia vaivannut lima tai yskäisyys lyö keuhkot uudestaan tukkoon ja lääkettä tassuun. Olen joutunut jopa turvautuvaan niinkin epätoivoisiin juttuihin kuin semihiljasvauhtisiin sauvakävelyihin maastossa.
Kyllä se niin on, että huono fyysinen kunto vituttaa kaikista eniten ja Lancen kirjasta oli hyvä huomata se, että se on vituttanut onneksi huippujakin. Ennen vitutti mennä sotkee spinningiä, jos ohjelmassa oli vain 1 kova tunti putkeen, nyt siellä voisi ohjaaja tappaa mut siihen pyörän, kun lähden kanssaan kilpailemaan, eikä pidetä lainkaan taukoja. No ei se mitään. Ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin. Joutuu vaan menemään pidemmän kaavan kautta kuin pystyi kuvitella. Mutta joku beach 2005 on ihan vitun sama. Se hyvä fiilis tulee vasta sitten kun tunnen olevani kohtalaisessa kondiksessa ja ilman mitään erityisiä valmisteluita tempasen jonkun kaupunkimarathonin alle 4 horas. Se on sit paluuta edes jonkinlaiseen normaalitilaan.