Omakohtaiset kokemukset ovat sekä että. Ensimmäisellä ja toisella luokalla mua kiusattiin rajusti ja koulu ei tehnyt asialle mitään, päinvastoin, luokanopettaja oli sitä mieltä, että mä liioittelin reaktioitani sekä kerjäsin verta nenästä. En paljoa muista ala-aste ajoistani, mutta muistan sen, kun mun pää lyötiin pulpettiin kesken oppitunnin ja opettaja käski mun olla hiljaa kun luonnollisesti purskahdin itkuun kivun takia. Mun pahin kiusaaja niihin aikoihin oli rehtorin lapsi, joten voitte kuvitella miten helppoa mun vanhempien oli yrittää saavuttaa koulun kanssa mitään asian suhteen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vaihtaa koulua. Mä sain kokea kaikkea näitä jo perinteiksi muodostuneita: mun reppu pöllittiin ja piilotettiin, mua hakattiin, seurattiin koulun jälkeen porukalla, eristettiin, haukuttiin yms.
Uudessa koulussa ensimmäinen vuosi meni hyvin. Sain hyviä kavereita eikä ongelmia ollut. Seuraavana vuonna sattui ensimmäinen välikohtaus, mihin mä ylireagoin todella pahasti, jonka jälkeen mä kiusasin pitkään muutamaa ihmistä, jotka koin uhaksi. Sivullisetkin saivat omansa ja se loppui vasta, kun erään sivullisen uhrin isä otti mun äitiin yhteyttä. Olin enemmän tai vähemmän perseenreikä muutamia kohtaan koko loppu ala-asteen. Tuli sanottua asioita mistä ei todellakaan ole ylpeä. Jälkikäteen ajatellen uskon sen olleen alitajuntainen tapa huolehtia siitä, etten mä joudu enää ikinä tikunnokkaan ja "väärälle puolelle" kiusaamistilanteissa. Silloinkaan koulu ei millään tavalla, missään vaiheessa lähestynyt mua, vaikka varmasti opettajakin olivat pistäneet merkille.
Yhden kerran koulu otti läjän oppilaita ja vanhempia kokoon yhdessä aika rajuksi menneessä tapauksessa. Itse en ollut millään tavalla osallisena siinä tapauksessa, ja vaikka silloin tuntui todella epäoikeudenmukaiselta olla syytettynä asiasta, mitä ei ollut tehnyt, niin olihan opettajilla syytä epäillä. Näin jälkikäteen ajateltuna. Elävästi jäi mieleen tämän uhrin alkoholisti-isä, joka soitteli uhkaavia puheluita mun kotiin, uhkaillen sekä mua että mun vanhempia hakkaamisilla yms. Se oli kaikin puolin ruma tapaus. En tiedä saivatko muut samaa kohtelua.
Yläaste menikin sitten pääosin ilman välikohtauksia tai ongelmia. Seiskaluokalla olin hetken aikaa parin koulun koviksen silmätikkuna, eräästä vanhasta asiasta mikä oli tapahtunut vuosia sitten. Ei oltu aiemmin samassa koulussa, mutta asuttiin samalla alueella. Muistivat naaman vielä vuosien jälkeen. Se meni onneksi ohi seiskaluokan loppuun mennessä, enkä kertaakaan ollut enää kiusattu tai kiusaaja sen jälkeen. Voisi sanoa, että mä olin aikamoinen väliinputoaja mun viimeiset kouluvuodet, yrittäen vain olla niin hissukseen tutkan alla kuin mahdollista.
Täytyy muuten mainita, että olin aina ala-asteen ensimmäisestä aina yläasteen viimeiseen luokkaan asti keskivertoa pienikokoisempi. Fyysisesti mun ei ikinä ollut oikein mahdollista puolustaa itseäni. Mä rupesin kunnolla kasvamaan pituutta vasta lukiossa ja kasvoin vielä sentin pari armeijassa 19-vuotiaana.
En tiedä olenko mitään varsinaisia arpia kantanut mukanani tänne kolmenkympin paremmalle puolelle. Omasta mielestäni luonteeni on pääosin pysynyt ennallaan. Olen aina ollut äkkipikainen ja hieman temperamenttinen, mutta äärimmäisen lojaali, rehellinen sekä suojelunhaluinen kavereiden, ystävien ja perheenjäsenten suhteen. Ehkäpä mä nykyään herkemmin puutun, jos mä näen jotain epäoikeudenmukaisuutta. Tosin armeijan jälkeen oli varmaan sellainen viiden vuoden ajanjakso, missä mä ajauduin todella usein tappeluun. Välillä siihen riitti, että joku baarissa katsoi pahalla silmällä, välillä reagoin voimakkaasti jos joku aukoi päätä kaverille. Syitä oli yhtä monta kuin oli välikohtauksia. Käsi sydämellä voin kuitenkin sanoa, että kertaakaan en hyökännyt kenenkään pahaa-aavistamattoman kimppuun. Lätkätyyliin aina varmistettiin vastapuolen tanssihalukkuus, ennen kuin mentiin.
Tuli vielä tässä kirjoitellessa mieleen, että lukioaikana tämä aiemmin mainitsemani rehtorin lapsi, joka kidutti minua ensimmäisellä ja toisella luokalla soitti yllättäen. En tiedä mistä hän oli mun puhelinnumeron saanut tai mikä laukaisi, mutta hän soitti itku kurkussa ja pyysi anteeksi. Sanoi muistavansa kaiken tapahtuneen ja olevansa pahoillaan kaikesta, tietäen, ettei mitkään sanat pysty peruuttamaan tapahtunutta. En itse montaa sanaa tainnut saada sanottua, enkä muista suoraan sanottuna, että annoinko synninpäästön vai en.
Loppuyhteenvetona sanottakoon otsikon aiheeseen liittyen, että kyllä, olen kokenut rajua kiusaamista koulussa ja ei, kummassakaan koulussa missä tätä kiusaamista esiintyi joko minuun kohdistuen tai minun toimesta ,ei koulu puuttunut oikeastaan millään tavalla. Päinvastoin, ensimmäisillä luokilla opettaja otti kiusaajien puolen ja syytti minua provosoinnista. En ole enää katkera niin häntä kuin minua kiusanneita kohtaan, enkä toivo kenellekään mitään pahaa.