Sitä tytön omaa päiväkirjaa lukiessa ensimmäinen tunne oli, että kannattaako omia lapsia edes tehdä? Kun en ikinä halua nähdä sitä, että oma lapsi joutuisi käymään tuota samaa läpi.
Joo, noihin juttuihin uppoutuessa nousi tunteet pintaan ja kyynelet silmiin. Tuossa parin metrin päässä nukkuu sohvannurkassa oma vauvaikäinen tyttöni, silmissäni ja ajatuksissani maailman ihanin ja tärkein ihminen ja ajatus siitä että elämä olisi hänelle joskus vielä vasta lapsi-ikäisenä niin ahdistava ja lopulta ylitsepääsemättömän tuskainen paikka elää kuin tälle Elisalle.. surulliseksi painaa.
Vielä kun sitä liiankin hyvin muistaa miten vittumainen paikka tuo yläaste on sen ikäiselle ulkopuoliselle ja muutenkin haavoittuvassa iässä olevalle lapselle, siellä joutuu niin helposti silmätikuksi ja armottoman kohtelun kohteeksi että ahdistus nousee pintaan ajatuksestakin kun nyt tässä paskimman fiiliksen aikaan muistelee niitä pahimpia päiviä.
En ollut mikään kiusaajien ykköskohde enkä vakituisen kiusaamisen kohde, mutta kun muutettiin monen vuoden ulkomaankeikalta takaisin Suomeen sopivasti minun osaltani yläasteen alkaessa, oli sitä aika yksin välillä kun tuon koulutaipaleen alkaessa en tuntenut yhtään ketään. Ilman kummempaa syytä, vaikka pääsin hyvin mukaan perusporukkaan ja sain nopeasti kavereita kenen kanssa hengattiin ja harrastettiin jatkuvasti koulunajan ulkopuolellakin, niin se kusipääporukka joka notkui esim. vuotta vanhempien kovien jätkien piirissä ottivat kuitenkin jonkinlaiseksi silmätikuksi. Ilman edes yhtäkään fyysistä väkivaltatilannetta oli seuraavan koulupäivän alkaminen joskus niin vitun vaikea ajatus, että pakko oli vaan välillä jäädä jollain verukkeella kotiin "sairastamaan."
Se oli kummallista aikaa kun sitä jälkeenpäinkin miettii. Ahdistus oli välillä kova ja aina tuli yläasteella oltua hieman varpaillaan ja varuillaan enkä nauttinut siinä koulussa olostani periaatteessa yhtään koko kolmen vuoden aikana, vaikka kuten sanoin oma ihan rennoista normityypeistä koostunut kaveripiirikin oli alusta asti aika kiinteä ja missään nimessä en ollut mikään syrjäytetty tai yksinäinen siinä mielessä.
Toisaalta, jos nyt saa itselleenkin antaa arvoa tilanteen "hallinnasta" ja siihen vaikuttamisesta, niin kyllä se sitkeä luonne ja eräänlainen oman itsensä pinnalla pitäminen ja periksiantamattomuus todellakin kannatti. En nähnyt mitään hyviä syitä miksi minua tulisi kiusata tai pitää minään silmätikkuna enkä antanut jatkossakaan noita syitä ja joskus kasiluokan aikana olin yhtäkkiä oikeastaan hyväkin kaveri kaikille näille kovemmille jätkille jotka aluksi jaksoivat nälviä milloin mistäkin yli luokkarajojen. Eli vaikka ne notkuivat siinä omassa piirissään edelleen pitäen sitä coolia kuortaan esillä, niin juuri minua kohtaan olivat aina jo tosi hyviä kavereita, pyysivät aina mukaan juttuihinsa ja jossain liikunnantunneillakin ottivat minut aina ensimmäisten joukossa mukaan joukkoonsa. Luokassakin oltiin yhtäkkiä aina samoissa ryhmissä heidän aloitteestaan eli jostain syystä siis tilanne muuttui täysin ilman mitään sen kummempaa tiedostamaani syytä. En muuta keksi kuin että kenties saivat ajan myötä huomata ettei minussa ilmeisesti ollut mitään kiusattavaa, ja ehkä jos olisin ollut heikompi ja mennyt aina täysin lukkoon tai nurkkaan itkemään niin tilanne olisi jatkunut ja mennyt lopulta paremman sijasta kohti huonompaa.
Joka tapauksessa, siitä huolimatta että selvisin tässä ketjussa esiintyneisiin murheellisiin tarinoihin verrattuna vähällä ja huolimatta siitä että nämä kiusaajat ja heidän perässähiihtäjänsä kääntyivät lopulta jostain syystä minun puolelleni, sain aikanani hyvän käsityksen siitä mitä on olla ulkopuolinen ja todella ahdistunut uudessa ympäristössä. Tottakai olin kokenut tuon ulkopuolisena joukkoon liittymisen jo muutamia vuosia aikaisemmin kun muutimme sinne ulkomaille, mutta ala-asteiässä ja vielä kansainvälisessä koulussa tilanne oli ollut onneksi täysin mutkaton ja vastaanottavainen eikä siinä elämänvaiheessa ollut mitään ongelmia.
Sen sijaan kun tuli ja varmaan kun nykyäänkin tulee ulkopuolisena tai millään tavalla joukosta poikkeavana esim. tuollaiseen suureen helsinkiläiseen yläasteen kouluun, niin ei ole enää herkkua. Ennenkaikkea mieleen nousee tosiaan se pahin tunne noilta ajoilta, eli jälkimaku päivittäisestä ahdistuksesta mikä on jatkuvasti kehossa ja mielessä, kun odottelee siellä koulun käytävillä vaan että seuraava tunti alkaisi ennen mitään mahdollisia ylimääräisiä välikohtauksia. Nimittäin siinä alkuvaiheesa tilanteen ollessa vielä ns. päällä, tuli parin ikimuistoisen välitunnin aikana pari niin yllättävää tilannetta ja syytöksiä ns. puskista, ettei sen jälkeen oikein tiennyt mitä vittua tapahtuu ja kuka keksii taas ja mitä ja koska. Ja miksi? Ahdistavat käytävät jäivät mieleen, voisin kuvitella että vieläkin nyt kolmekymppisenä tulisi painostava olo jos sinne kouluun menisi pyörähtämään.
Jotenkin kouluista ja niiden ilmapiiristä tulisi saada sellainen että ei jää noita fiiliksiä muistoksi ja koulukiusaamisen vastaiseen ja sitä ehkäisevään työhön olisin valmis ryhtymään sen puitteissa mitä nyt olisi tehtävissä. Pahimmilleen ja äärimmilleen vietynä pilaa turhaan niin monta elämää, sellaista elämää jotka tuossa vaiheessa voisi olla huoletonta ja mukavaa aikaa koulun ja harrastamisen parissa. Sellaista elämää jotka traagisimmillaan jopa päättyvät tuon turhuuden seurauksena.
