Suositukset ovat ihan yhtä tyhjän kanssa, sillä valtaosa ihmisistä kokee ne niin, että koska ne eivät ole pakollisia, eihän tässä oikeasti ole mitään hätää. Että jos olisi, kyllä päättäjät määräisivät valitsetähänhaluamasitoimenpide sen pakolliseksi. Ja niin kauan, kun ei ole pakko, odotellaan nyt vielä. Pakko tulee usein vasta sitten, kun paska jo pyörii tuulettimessa.
Mielestäni Suomi valtiona on luottanut liian paljon ihmisten omaan arvostelukykyyn. Valtaosa ihmisistä on malttanut ottaa rauhallisesti ja joko rajoittaa omia menojaan tai ainakin toimimaan tilanne mahdollisimman hyvin huomioiden. Nämä ihmiset eivät olekaan ongelma ja suurin käytöksellinen riskiryhmä. Suurin ongelma ovat ihmiset, jotka ihan aidosti näyttävät kuvittelevan, ettei virus iske heihin ja sen vuoksi eivät noudata suosituksia ja vältä esim. matkustelua. Vai onko joku kuullut monenkin henkilön sanovan, ettei välitä pätkän vertaa, tartuttaako virusta muihin? Itse en ole tällaiseen törmännyt tai kuullut, mutta sen sijaan tiedän aika monta ihmistä, jotka ovat kesän aikana ulkomaille matkustaneet. Syitä en tiedä, koska selkeästi jengi kuitenkin yrittää pitää vähän normaalia matalampaa profiilia, toki pakollinen ravintolakuva on ollut pakko postata. Jos arvaan, että suurin syy on ollut ”lomalla on pakko keksiä jotain spesiaalia tunteakseen olevansa lomalla” tai ”matkailu piristää mieltä”, en varmasti ole kovin väärässä.
Itse näen asian niin, että ihmisillä on asiat liian hyvin ja suhteellisuudentaju on monelta kadoksissa. Toistaiseksi puhutaan rajoitusten osalta ihmiselämälle varsin lyhyestä ajanjaksosta, mihin ihmiset pystyvät ihan suoraan omilla toimillaan vaikuttamaan. Ja kyseessä olevat rajoitukset ovat edelleenkin varsin lieviä. Suurimmalla osalla suomalaisista on katto pään päällä, turvalliset olot, ruokaa, kaikenlaista viihdykettä, jne. Ts. perusturvattu, jopa yltäkylläinen elämä. Miksi se ei riitä? Edes lyhyen, rajallisen ajan? Jos omaa, maailman mittakaavassa hyvinkin etuoikeutettua, elämää ei osata asettaa mittasuhteisiin ja katsoa suurempaa kuvaa, miten elämä voisi koskaan oikeasti olla tyydyttävää? Kun mikään ei riitä. Siinäpä hyvinvointivaltion kansalaisten kirous.
Olisiko omia ”uhrauksia” helpompi tarkastella ja asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, jos vertailukohteena olisi vaikkapa syöpäsairas lapsi, joka viettää vuoden sairaalassa? Kokonainen vuosi kipujen kanssa ja jatkuvana neulatyynynä, kaljuna ja kalpeana, huoneeseen eristettynä, kun pitäisi oppia elämästä, leikkiä, käydä koulua, tutustua uusiin ihmisiin, kokea ja iloita. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Tai on, kuolema. Varma, mahdollisesti kivulias kuolema. Näille lapsille se ei kuitenkaan ole vaihtoehto ja se vuosi sairaalassa on kaikesta ikävästä huolimatta, mahdollisuus elää ja isossa kuvassa pieni hinta siitä, että vielä joskus voi elää edes kutakuinkin normaalia elämää. Vai onko tällaisetkin kamalat, mutta ihan todelliset tilanteet ja ihmiskohtalot niin vaikeita itselle, ettei sellaista oikein edes viitsi ajatella, kun itselle tulee paha olo ja avuton olo? Kun ei ole pakko. Mutta ulkomaille oli nyt pakko päästä?
Em. esimerkkiin verrattuna omat murheet tuntuu joka ikinen kerta todella pieneltä ja on mullakin murheita elämässä ollut. Ja omia murheitaan saakin murehtia. Mutta vaikeimmillakin hetkillä asiat pitää osata laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Joku vuoden ulkomaanmatkailukielto ei ole mikään murhe ja jos joku aidosti asiaa suree, tuntuu se ihan saatanan turhalta ja täysin tyhjänpäiväiseltä. Epäilemättä tällaisiakin ihmisiä löytyy. Ja juuri tällaisille ihmisille tekisi hyvää kokea jotain, mikä oikeasti rajoittaa elämää.
Koronan suhteen tilanne on Suomessa vielä ihan hyvä. Mutta jännän äärellä tässä saa olla vielä todella pitkään. Pahoin pelkään, että tartuntoja tulee vielä paljon lisää ja jälkiseuraamuksia on tiedossa ainakin siellä, missä on paljon tartuntoja. Nyt jos koskaan olisi kiva olla todella väärässä.
