Meillä suomalaisilla on Sibelius,norjalaisilla on Grieg,tanskalaisilla Nielsen ja ruotsalaisilla on ......ööö....Abba.Muistuuko mieleen yhtään ruotsalaista klassisen musiikin säveltäjää?Tarkoitan siis kansainvälisesti tunnettua sanotaan vaikka romantiikan aikakaudelta.Minä en pysty nimeämään ainuttakaan.Mistä mielestäsi johtuu että kansankoti ei ole tuottanut klassisen taitajia?
Sitten putkessa ollessani ajattelin kuunnella Rahmaninovin pianokonserton nro 2 C-molli op.18.Kun tultiin osaan kaksi eli Adagio sostenuto, leukani loksahti.Korvissani alkoi soida Celine Dionin biisi All by myself.Kuuntelunautinto oli pakko keskeyttää ja googlettaa kappaleen säveltäjä.Englanninkielinen Wiki tietää kertoa että kyseisen biisin on "säveltänyt" Eric Carmen.Tiesi myös kertoa että teema on napattu Rahmaninovilta, sitä en tiedä mitä levynkannessa tekijän kohdalla lukee.Kaikkea sitä kokee ja oppii kun vanhaksi elää.
e.tässä linkki Rahmaninovin pianokonserttoon nro 2 op.18:
http://www.youtube.com/results?q=rachmaninoff&sm=1
...
Sitten putkessa ollessani ajattelin kuunnella Rahmaninovin pianokonserton nro 2 C-molli op.18.Kun tultiin osaan kaksi eli Adagio sostenuto, leukani loksahti.Korvissani alkoi soida Celine Dionin biisi All by myself.Kuuntelunautinto oli pakko keskeyttää ja googlettaa kappaleen säveltäjä.Englanninkielinen Wiki tietää kertoa että kyseisen biisin on "säveltänyt" Eric Carmen.Tiesi myös kertoa että teema on napattu Rahmaninovilta, sitä en tiedä mitä levynkannessa tekijän kohdalla lukee.Kaikkea sitä kokee ja oppii kun vanhaksi elää.
e.tässä linkki Rahmaninovin pianokonserttoon nro 2 op.18:
http://www.youtube.com/results?q=rachmaninoff&sm=1
Tuo on ihan totta, että Carmenin biisin "teema" on pöllitty aika härskisti tuosta toisesta konsertosta, joka lieneekin Rahmaninovin konsertoista suosituin (kun sen sijaan kolmatta pidetään "yleisesti" maailman vaikeimpana).
Käsittääkseni Rahmaninovia ei ole mainittu Carmenin biisin krediiteissä, niin kuin ei ole Tshaikovskiakaan mainittu Chaplinin pojan musiikin yhteydessä.
No, onhan näitä. Tapsa Rautavaarakin laittoi Johnny Cashia härskisti omiin nimiinsä.
Tämä on Rahmaninovilta suosikkiteokseni:
http://www.youtube.com/watch?v=dbbtmskCRUY
Jos kerran Ravelin makuun pääsit, niin pianokonsertto G duuri on parasta Ravelia housut jalassa ja myös ilman housuja.Kuuntelin juuri Maurice Ravelin pianokonserton vasemmalle kädelle jotta tietää mitä 14. marraskuuta on luvassa.Mielenkiintoista musiikkia.Alla olevasta linkistä tallenteeseen, puikoissa Esa-Pekka Salonen ja pianossa Jean-Efflam Bavouzet.E-P:lla taitaa olla duha.
http://www.youtube.com/watch?v=U6fMOflJMio
Jos kerran Ravelin makuun pääsit, niin pianokonsertto G duuri on parasta Ravelia housut jalassa ja myös ilman housuja.
Hienoa kamarimusiikkiakin löytyy Ravelilta yllin kyllin. Ja sitten on tietysti vielä Bolero.
Jos kerran Ravelin makuun pääsit, niin pianokonsertto G duuri on parasta Ravelia housut jalassa ja myös ilman housuja.
Hienoa kamarimusiikkiakin löytyy Ravelilta yllin kyllin. Ja sitten on tietysti vielä Bolero.
Olen viime aikoina autolla ajaessa hakenut radiosta yhä useammin Yle Radio Yksi -kanavan. Jotenkin on paljon rauhallisempi ja keskittyneempi olo liikenteessä, kun ei radiossa pauhaa poppi tai rokki ääliömäisten juontajien välissä. Kannattaa kokeilla.
Joskus varhaisnuoruudessa tuli käytyä muutaman vuoden pianotunneilla ja silloin sain kosketuspintaa klassieen musiikkin. Erityisesti jäi mieleen J.S. Bachin tuotanto. Niissä pianosonaateissa oli sopivasti haastetta, mutta helpohkot sovitukset tarttuivat aika nopeasti sormiin. Aikuisiän myötä soittoharrastus on jäänyt vähemmälle. Silti olen kiitollinen että tuli aikoinaan tuotakin hommaa kokeiltua.
Elgarin legendaarisen sellokonserton tietävät toki kaikki - tulihan myös Jaqueline du Pre sen tulkinnastaan elämää suuremmaksi sellistiksi - mutta törmäsinpä mainioon Schumannin sellokonserttoon ihan sattumalta, katsoessani Breathe in-elokuvaa, jossa oli osa soundtrackia.
Huh, tykkään kyllä kovasti, ilmenee se vain sellolla saatavissa oleva tuska ja melankolisuus, yhdistettynä mahtipontisuuteen. Toki kyseessä on romantiikan ajan tuotos, joten mukana on välissä myös kevyempää leikittelyä.
Mutta tuo teema, voi voi kun raastaa ja syvältä!
Eli kyseessä Sello konsertto a-mollissa, opus 129.