Mistä traumasta tuo kauna kirkkoa kohtaan tulee? Siis ihmettelen ihan älyttömästi sitä, että fiksut ihmiset ottaa tästä noin isoja kieppejä. Siis siitä, että meillä on valtion kirkko. Onko ihmiset sitä mieltä, että missään vaiheessa meillä ei olisi pitänyt olla valtion kirkkoa? Vai vedetäänkö tässä nyt joku raja, että ei me nykyaikana tarvita enää kirkkoa?
Miksi (ei tunnustuksellinen) uskonnon opettaminen kirkkoon kuuluville aiheuttaa niin suuria tunteita? Aiheuttaako samalla tapaa tunteita vaikkapa pakkoruotsi tai muutenkin opetussuunnitelman pakollisuus? Meinaan nykyisessä työssäni en tarvitse peruskoulutason fysiikkaa ja kemiaa, ollaanko tässä tuhlattu kaikkien aikaa ja yhteisiä rahoja? Onko koko hommassa ylipäätään kyse vain siitä mitä joku maksaa ja mistä rahoista maksetaa?
Loukkaako suvivirren laulaminen kevätjuhlassa niitä jotka ei kuulu kirkkoon vai ärsyttääkö se? Eikö enemmistön (n. 75%) monisatavuotias perinne voi mahtua yhteiseen juhlaan? Onko kyseessä oikeasti uskomus siitä, että kristinusko loukkaa ja vahingoittaa vai kyse siitä, että sen olemassaolo vituttaa, koska ollaan noustu sen yläpuolelle kun ei uskota satukirjaan?
Mitä muuta tulisi tehdä kirkon ja valtion "pakko-avioliitossa" kuin erottaa uskonnonopetus ja ohjata tulonsiirtoa (eli poistaa kirkko yhteisöveron edunsaajista)? (Joskin kirkko palveluiden tuottajana kuuluu yhteisöverojen edunsaaijien piiriin). Tässä on nimittäin sellainen pointti, mikä ihmisillä pääsee unohtumaan, että meillä on todellakin paljon sosiaalialan palvelujärjestelmässä kirkon järjestämiä palveluita, joille ei muuta tekijää ole. Sitä palvelujärjestelmää tuetaan osin verorahoin ja osin muilla rahoituksilla, kirkon muuttaminen sektorista toiseen tekisi mitään muutosta siihen millä varoilla toimintaa rahoitetaan.
Luovutaanko me kerralla kaikesta epäterveestä symboliikasta ja kaikista epäterveistä traditioista? Tehdään ikäänkuin sama, mitä kristinusko teki aikanaan imee kansanuskomuksista tietyt perinteet aina rististä symbolina ja ottaa ne omikseen. Eli jatkettaisiin juhannuksen ja joulun viettämistä keskikesän ja keskitalven juhlina jne.
Vaikka omasta mielestänikin ev. lut. kirkko on aikaansa pahasti jäljessä ja kaukana tavallisen kansalaisen hengellisien perustarpeiden tyydyttämisestä ja ihan omasta syystään, kirkko ei toimi kiinteänä yksikkönä edellä mainitun ongelman ratkaisemiseksi vaan repeilee liitoksistaan naispappeuden ja homoavioliittojen kysymyksien äärellä nyt jo kolmatta vuosikymmenettä.
Silti, huolimatta siitä mitkä urpot siellä valtaa nyt pitää, niin kirkon osa valtiojärjestystä on hyvä pitää ennallaan, tai siitä luopuminen pitää tapahtua pikkuhiljaa ja luonnollisesti eroten, ei rivakasti repien. Luovutaan asia kerrallaan, jos sen tekeminen on kaikkien kannalta järkevin ratkaisu. Esim. kaupunginosan iltapäiväkerhon toimitilat tarvitsee remonttia jotta toiminta voi jatkua. Tilat omistava ja toimintaa pyörittävä seurakunta hakee kaupungilta remonttiin rahoja. Kaupungin tulee miettiä a. voivatko he itse järjestää samanlaatuisen palvelun ja leikkaavat kirkon palvelun irti itsestään b. tukevatko he remonttia ja jatkavat remontin jälkeen entisellään c. tukevatko he remonttia ja vuokraavat jatkossa vain tilat d. joku muu mikä.
Vastaava esimerkki toimii aika monessa muussa sosiaalialan palvelussa ympäri suomea aina syntymättömästä lapsesta vainajaan ja päihteenkäyttäjästä muslimimaahanmuuttajaan. Ja käyttäjien määrä oikeasti mitataan sadoissa tuhansissa. Loogista on tehdä aina paras ratkaisu kussakin tilanteessa, moni pienemmän paikkakunnan asukas voi miettiä miten se ratkaisu tehtäisiin siellä, sama pätee kaupunginosien toimintaan. Epäloogista on tehdä se ratkaisu omien uskomustensa tai oman kaunansa takia. Asiaanhan voi vaikuttaa parhaiten osallistumalla kunnallispolitiikkaan ja ainakin äänestämällä.
Nykyisellä hidastuvalla kirkosta eroajien ja kirkkoon syntymästä liittymättömien tahdilla kysymys on ajankohtaisempi 35 vuoden kuluttua, kun ollaan lähellä 50-50 tilannetta, jossa puolet kuuluu kirkkoon ja puolet taas ei. Kirkko joo toimii ja ottaa jäsenensä vanhempien luvalla ja siitä eroaminen vaatii sitä, että nuori ei osallistu riparille ja aktiivisesti eroaa kirkosta. Tässäkin eettinen kysymys on suunnattava vanhempien valintaan, eikä kirkon järjestelmään, koska kirkkoon kuuluva on sen osallistumisellaan vahvistanut.
Ei se oikeasti mene niin, että meillä on nyt 20% keskitasoa fiksumpaa miestä ja naista, jotka ei usko jumalaan. Itseäni aina vituttaa noi "uskot satukirjaan" paskapuheet ja sitten sanotaan että on jollain tapaa loukkaavaa, että satuhahmosta kertova laulu loukkaa ja aivopesee lapsia. Tai se, että sitä uskontoa verrataan spaghettihirviöön uskomiseen tai kalevalaan. (No kalevalan nyt ymmärtää ja onhan siihen otettu raamatusta aika paljon, tosin aikalailla sellaista mitä raamattu on plagioinut jostain muualta).
Kyse on enemmänkin siitä, että loukkaako minun uskomiseni jotain muuta? Haittaako se, että minä haluan maksaa kirkollisveroni, haluan kuulua kirkkoon ja osallistua sen verran mitä osallistun? Haittaako se, että aion kastaa tulevan lapseni uskontoon, mutten estä siitä eroamista jos hän niin haluaa? Haittaako se, että omista henkilökohtaisista syistäni uskon jumalan tai jonkin korkeamman olemassaoloon ja haluan uskoa siihen raamatun kautta jollain tapaa ymmärtääkseni asioita paremmin? Haittaako kaikki tämä jos en sitä kenellekään tuputa ja tunge?
Tekeekö se minusta tyhmemmän kuin joku toinen? Tekeekö se itsestäni huonomman kasvattajan kuin toisesta? Tekeekö se minusta huonomman (sosiaalialan) työntekijän kuin toisesta? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen kuin toisesta? Tai uskonko, että omat valintani tekisi minusta vastaavasti paremman kuin toisesta joka ei usko?
Ei minun mielestäni.
