Kerrot yksittäisiä kokemuksia maailmalta jolloin olet ollut vieraana jossain yhteisössä. Mitä jos joutuisit joka ikisessä työpaikkasi palaverissa kuuntelemaan Radovan-ylistyksiä maailman tappiin asti ja haudallesikin tultaisiin vielä Radovanin kuvien kanssa muistelemaan sinua?
Tämä voisi olla ahdistavaa, mutta antaisiko se silti minulle oikeiden sanoa mitä toisten pitää ajatella? OK, sanoa ehkä, mutta jos se on ihmisten aito vakaumus, niin kenellä sitä on oikeus väkisin muuttaa? Tottakai pitää olla mm. oikeus saada lapsilleen sellaista opetusta joka on oman vakaumuksen mukaista. Tästä olemme varmasti samaa mieltä. Mutta minusta on parempi rakentaa sellaista maailmaa, missä kuitenkin eletään yhdessä mitä ihmeellisimpiin asioihin uskovien kanssa. Avainasia on ymmärtää, että myös uskonnottomuus on vakaumus, jota ei saa sen kummemin pakko-opettaa kuin uskontojen kohdalla ollaan ennen tehty.
Lisäksi pitää kerrata tässä vaiheessa ketjua, että itse kirkon ja valtion ero käy minulle (vaikka en sitä kyllä aktiivisesti ajakkaan), mutta pidän tärkeänä, ettei sokeasti matkita esim. Ranskan tai Turkin malleja, joissa on selvästi kehitettävää. On turhaa kieltää, että uskonnot ovat nyt ja jatkossa iso osa monien elämää. Ketjussa on mm. monen kirjoittajan toimesta annettu hyviä malleja siitä miten uskontoja pitäisi jatkossa opettaa (jos ei ole tyytyväinen nykyiseen malliin, jossa uskonnollinen opetus on vapaaehtoista). Uskontojen, filosofioiden ja ateismin perusteiden tuntemus täytyy jatkossakin olla osa suomalaista perussivistystä.
Hautausmonopolin saa puolestani purkaa. Kirkko saa mielestäni edelleen vihkiä avioliittoon (täällä Napapiirillä näkyy joulupukkikin sellaista tekevän) siinä missä kuka tahansa lainmukainen vihkijä. Yhteisöverotusoikeuden voi puolestani purkaa, kunhan kirkolle ei sitten aseteta velvollisuuksia.