Kiitos Oulun poijalle ja kumppaneille hienoista Päätalo-kuvauksista. Tässähän joutu selekäkeikkanauruja heittämään ihan myötyriinsä, vaan tässä urkossa ennakkoluuloiset jää ihan tiiron osalle. Ei kipenettää ole perrää semmosissa nokerteluissa joissa Pää-Kallen mölläreitä ei pidetä ehki kirjallisuutena. Ottaa pirusti sieraimeen tuommonen moliminen vaikka ei pitäsi olla entiijjanpelluulle paikkaa tässä assiessa.
Iijoki-sarja tuli lukea kahnittua nuoruuven voimissa yhtenä kesänseutuna kotitalon vanhassa pirtissä ja sen kammarissa. Koillismaan kasvatille tämä sarja oli erittäin merkittävä kuvaus kotiseutuhistoriasta, olivathan omatkin isovanhempani vanhemmat vielä kruununtorppareita karuilla ja köyhillä Koillismaan metsäseuduilla joista Kallekin varsitiensä aloitti. Ensimmäisen pyöränsä Viktoria Werken Kalle muuten osti mielitekonaan aivan kotiselkosiltani uittoreissullaan. Sillä sai Kallio-Ukkeli terviisiä ajella.
Kymmenisen vuotta tuosta lukukerrasta alkaa olla aikaa, viime vuonna taisin lukea Koillismaa-sarjasta pari osaa. Lisäksi Vikke Nilon tarinat on tullut lukea pahnostettua tässä välissä, ja Ihmisiä telineillä on mielestäni ihan mukavaa kuvaus 1940-50-luvun rakennustyömaasta. Ehkä jossakin välissä taas alan rötvimään läpi Iijoki-sarjaakin hieman uusin silmin. Ensimmäinen lukemani Päätalo taisi olla Nuoruuden savotat, jonka savottakuvauksista innostuuneena tartuin Iijoki-sarjaan.
Kyllähän sarjan vahvuudet löytyvät Taivalkosken vuosilta ja savotta-ajoilta, jos hummeetivärkkini ei ole minua pettämässä. Rillumareimeininki ja jätkän humppa loistavat kyllä poissaolollaan savottakuvauksissa, ja kuten Uleåborgir totesikin, Kallen ominaisuuksia työmiehenä tulee kyllä toisteltua. Välillä tuo naurattaa, joskus hävettää ja toisinaan säälittää.
Onhan noissa kirjoissa jonniin verran sellaista sorretun pojan tilitystä, ja epätoivoistakin (mutta erittäin ymmärrettävää) takertumista niihin vähiin ilon ja ylpeyden aiheisiin joita Pää-Herkon ja Riitun kattilakunnassa oli kun räntyt oli maksamata ja leipä teki tasapään. Kuten aiemmin on jo sivuttukin, Kalle kyllä säveltää ja dramatisoi tapahtumia, vaikka esittääkin ne tavallaan faktoina. Mutta joka tapauksessa käsittämättömältä tuntuu se köyhyys jota omillakin kotinurkilla silloin oli, kun vertaa sitä tähän tämän päivän tasavertaisuuteen.
Kyllähän Kalle, vaikka onkin nulo poika ja sorltaa ärlää, ehtii juoksemaan suoro kourassakin sekä Koillismaalla että merimaissa ja isommissakin maalikylissä. Ja pääseekin viljelemään naisenpuolta. Välillä kirnuukset kaatuvat mutta kyllä Kalle pääsee tohlollaan makuviivaa kopristelemaan. Vittuhan hänellä kuitenkin nousee päähän ja elämä etenkin Tampereella menee välillä umpisolmuun.
Kallen elämäntarina on kaikkine kirjallisine puutteineenkin erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisille. Soppii kyllä maalikylienkin sääkerismiehille ja naisille sekä muille herran paskaan astuneille. Ainakin omaa ymmärrystäni nämä kirjat ovat laajentaneet. Ja se kieli on niin tavattoman rikasta ja vivahteikasta. Minulle kirjojen murre on tietenkin myös kotoista, vaikka olenkin sattumalta päätynyt myöhemmin tänne Tampereelle ja oma kotimurteeni on hieman Taivalkoskelta länteen päin ja lähellä Oulua. Yllättävän nopeasti muuten Savon ja Kainuun vaikutteet häviävät länteen päin tultaessa.
Pitäisikin käydä joskus Kirvestiellä kummastelemassa. Tarkoituksena on ollut myös käydä älläämässä myös Kallen Tampereelle rakentamia kivimuureja. Niissä ei pitäsi silmän sairastaa.
Tulipa melko sekavaa ajatuksen virtaa. Mutta kiireellä piti kirjoittaa kun polsterillehan tässä pittää vakkauva vaikka ei nukuta merkkijää. Sikkiöthän nuo kyllä lentostaa pirtin puolelle jo ennen sian pierasua eikä silimäänni anna isännän nukkua. Saanekkohan tuota muutenkaan unen päistä kiinni kun tuli mieleen lämmin leivinuuni, juustoleivän sipultaminen, voi, orsileipä ja tuore rieska.
Ja ukkometso voi lopettaa sen kössön turkin paikkaamisen. Kalle ei ole sinulle väärää sanaa sanonut ja on muutenkin loti mies.
