Heinäkuussa 2019 päätin, että lukemiselleni on tehtävä jotain. Olen viimeiset noin 20 vuotta lukenut 70-120 kirjaa vuodessa, mutta niistä harva on ollut romaani. On sattanut mennä vuosia, että ainoa lukemani kaunokirjallisuus on ollut kymmenennellä kierroksella oleva Päätalo. Ja jos olen lukenut romaaneja, niin ne ovat olleet aika ennakoitavissa olevaa materiaalia: Huovinen, Arto Salminen, Liimatta, Kyrö... Teininä valikoimaan kuului sentään vaikka mitä klassikoista scifiin.
Päätin laajentaa tajuntaani. Jopa sivistyä. Ensin lupasin itselleni vain lukea yhden sellaisen klassikon, joka aihepiiriltään ei vaikuta kiinnostavalta. Leo Tolstoin Anna Karenina oli oikein sopiva, koska luulin sitä pääosin rakkaustarinaksi ja se on jonkinlainen konsensusvalinta maailman parhaaksi romaaniksi. Anna Karenina tietenkin yllätti tällaisen pölvästin, koska se oli kaikkea muuta kuin rakkaustarina. Tästä rohkaistuneena luin muutamassa viikossa ahmimalla useita klassikoita, ja kuluneen reilun vuoden aikana olen jatkanut romaanitaiteen parissa. Olen pyrkinyt lukemaan erityisesti naisten kirjoittamia kirjoja ja kirjoja aiheista, joita en tunne omaksi. Sekä klassikoita. Pääosin luen edelleen tietokirjallisuutta.
Ja jos minun tämän jälkeen pitäisi suositella, niin:
1. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen.
Tämä on varmaankin paras romaani, jonka olen lukenut. Se kertoo selkeästi erottuvasta paikasta, kulttuurista ja ajanjaksosta, siinä on mielenkiintoinen lapsen näkökulma, se on erinomaisesti kirjoitettu ja siinä on vahva oma tunnelma. Olen itse niitä, jotka kyllästyvät räjähdysten ja takaa-ajojen aikaan, joten Satakielessä on juuri sopivan vähän toimintaa. Moni ehkä karsastaa kirjaa, koska se on amerikkalaiskoululaisille pakkolukemista, mutta minusta se on pakkolukemista hyvästä syystä. Ilmiömäinen kirja. Ainoa huono puoli on, että en voi enää koskaan lukea sitä ensimmäistä kertaa.
2. Emily Brontë: Humiseva harju.
Harju voittaa Satakielen tunnelmassaan, mutta on hiukan kökömmin kirjoitettu ja siksi tällä kertaa suosituslista on näin päin. Tartuin teokseen ennen kaikkea Kate Bushin loistavan Wuthering Heights-piisin takia. HH kuului alkupään klassikomaratoniini ja oikeastaan palautti mieleen, miten syvä kokemus kirja voi olla. Tämän parissa mieli askaroi silloinkin kun en sitä lukenut. Ja jälleen tyhmä ennakkoluulo rakkausromaanista oli ollut esteenä tälle nautinnolle. Kyseessähän on kunnon kostofantasia ja kauhukirja, jossa yksi päähenkilöistä on kartano. Silkkaa ramboilua ja stephenkingiä! On käsittämätöntä, että tämän kirjan on kirjoittanut nuori nainen 1800-luvun alkupuolen englantilaispappilassa. Kirjan tunnelma on aivan omaa luokkaansa ja ymmärrän hyvin, miksi nuoren Kate Bushin piti laulaa Cathysta ja Heathcliffistä. Yli vuoden jälkeen ajattelen kirjaa edelleen säännöllisesti. Se kummittelee niin kuin Cathy.
Mainitsenpa tässä yhteydessä myös, että Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on ehkä enemmän sellainen "naisten juttu", joita tässä on ollut tarkoitus lukea, mutta sekin on mestariteos, jota suosittelen kaikille. Suomalaisista klassikoista taas Maria Jotunin Huojuva talo on hyvä vastine Humisevalla harjulle. Sen kuvaus helvetillisestä avioliitosta on piinaavan voimakas ja pitää otteessaan. Vain kirjan loppuratkaisu on mielestäni epäonnistunut, muuten kyse on aivan maailmanluokan romaanista.
3. John Williams: Koko suomennettu tuotanto.
JW on kuolemansa jälkeen löydetty hittikirjailija, mutta kyse ei ole mistään tyhjästä hypestä. Nykyään Williamsin arvostetuin teos on Stoner, joka kertoo pienehkön yliopiston mitään sanomattoman professorin elämäntarinan. Jutun juju on juuri siinä, että lyhyehkö romaani on tylsästä aiheestaan huolimatta niin koskettava. Stoner on ennen kaikkea teknisesti täydellisesti kirjoitettu kirja. Siitä on vaikea löytää yhtään mitään moitittavaa. Vähintään yhtä vetävä kirja on Butcher's Crossing, joka kertoo nuoresta miehestä, joka rahoittaa biisonijahdin 1800-luvulla. Pakkolukemista erämaista ja selviytymisestä kiinnostuneille. Williams itse oli professori ja hänen ainoa elinaikanaan mainetta saanut teoksensa on palkittu Augustus, joka kertoo omaperäisellä tavalla keisari Augustuksen tarinan. Sekin on hieno teos.
Kokonaisuudessaan kaikki aika, mitä olen näiden kirjojen kanssa viettänyt, on ollut arvokasta. Mikään kirja ei ole muodostunut riippakiveksi. Ehkä se kertoo siitäkin, että vielä rohkeammin voisi tehdä valintoja. Etukäteen vaikeimpana pidin Laura Lindstedtin Oneironia, joka kieltämättä ensimmäisellä kappaleellaan säikäytti. Mutta sekin oli erinomainen romaani ja olen tyytyväinen, että tartuin siihen. Ehkä suurin pettymys oli Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, jonka ensimmäisessä maratonpinossa säästin viimeiseksi, kun oletin sen jotenkin erityisesti kuitittelevan sisuskalujani. Eihän se huono ollut, mutta huippukirjojen joukossa vain erittäin hyvä.
Muutamia lyhyitä kommentteja: Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen luin alle vuorokaudessa - ja kuumeessa, mikä sopi kirjan päähenkilön tila muistaen oikein hyvin. Tällainen väyrystely sallittakoon. Sadan vuoden yksinäisyyden luin ihan sen takia, että Kari Heiskanen 30 vuotta sitten parodioi sitä Nyhjää tyhjästä -ohjelmassa. Saatana saapuu Moskovaan alkoi todella hienosti, valitettavasti kirja ei ole ihan kymppi loppuun asti. Viimeisimpänä olen lukenut Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla, joka on ristiriitainen teos. Jotenkin kaikki kirjassa on teknisesti pielessä, mutta silti se oli äärimmäisen vetävä lukukokemus. Ja Waltarin Sinuhe ja Voltairen Candide ovat oikeastaan sama kirja, toinen vaan on möhkäle ja toinen ohut. Kummatkin erinomaisia.