Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa takana. Sen perään luin kakkososan uudestaan, koska halusin vielä kerrata, miten hän tapasi toisen vaimonsa.
Taistelunissahan Knausgård kertoo omasta elämästään. Yksinkertaistettuna osat kertovat järjestyksessä: isäsuhteesta, parisuhteesta ja perhe-elämästä, lapsuudesta, nuoruudesta sekä viidesosa aikuistumisesta ja kirjailijaksi ryhtymisestä. Kuudesosa on vielä suomentamatta. Tarina ei etene kronologisesti.
Huikea setti tämä Knausgårdin sarja on. Elämäkertoja on nähty, mutta tämä on rehellisyydessään ja raadollisuudessaan jotain ainutlaatuista. Ensimmäinen ja osin toinen osa ovat hieman raskasta luettavaa, koska mukana on paljon eksistentialista ja sentyyppistä pohdintaa. Itse koin nämäkin jaksot kuitenkin varsin mielenkiintoisiksi. Kolmonen, nelonen ja vitonen ovat paljon suoraviivaisempia, niitä on sanottu huonommiksi kenties juuri siksi, mutta selkeämpinä ne ovat helpompia luettavia.
Knausgårdin kirjat ovat niin hyviä, että niiden loppumista yrittää pitkittää. Sehän on hyvän kirjan merkki, mutta on kovin harvinaista. Omalta kohdaltani ehkä vain noin joka kahdeskymmenes, jos sitäkään, kirja yltää tähän luokkaan. Mikä sitten tekee Taistelustani niin vetävän? Sitä on vaikea sanoa, ja monet ovat sitä pohtineet. Yksi selitys lienee se, että hän osaa kuljettaa elämäntilanteita ja toisaalta filosofista pohdintaa yhtäaikaa käsittömättömän sujuvasti. Toinen syy on se, että lukija janoaa koko ajan enemmän tietoa siitä, miten Knaugårdin elämä etenee, millaisia tyyppejä hänen ystävänsä ovat, jne. Tämä on melkoinen saavutus, sillä periaatteessa Knausgårdin elämä ei ole, muutama tapahtumaa lukuun ottamatta, tavallisuudesta mitenkään poikkeavaa. Lisäksi sarjan ei-kronologisuus tekee siitä enemmän kuin pelkän ihmiselämän kehityksen suoraviivaisen kuvauksen.
Itselleni ehkä vaikuttavinta on kuitenkin se, miten Knausgård ei selittele tekojaan, vaan tekojen vaikutus ja kantosäde tulevat esille muiden ihmisten sanomisissa ja teoissa. Tästä hienoimpana ja varsin yksinkertaisena esimerkkinä kenties se, miksi Knausgårdin ensimmäinen vaimo halusi erota jannusta (ja erityisesti se, että miten vaimo kuvaa sen, mikä on pohjimmiltaan ainoa asia mistä Knausgård saa elmästään loppupeleissä iloa). Kun tämä hänen näkökulmansa kerrotaan, edellisten satojen sivujen kuvauksen näkee aivan toisessa valossa.
Kenelle Knausgårdia sitten voisi suositella? Ihan peruskendojanarille, keharille tai amiskundille sitä ei lahjaksi kannata antaa. Jonkinlaista sivistystä ja kiinnostusta psykologis-filosofiseen kirjallisuuteen kannattaa pohjalla olla. Entä minkä ikäiselle Knausgårdia sitten voisi suositella? Sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta voi olla että keskimäärin alle 16-vuotias on sarjaan liian kypsymätön. Ehkä eniten teoksesta nauttii sellainen, joka on Knausgårdin kuvaamat elämänvaiheet yleisellä tasolla itse kokenut, mutta toki se ei mikään välttämättömyys ole.