Tositarina tämän viikon tiistailta.
Olin menossa iltasella kuuntelemaan erästä esitelmää ja satuin törmäämään erääseen tuttuun, joka oli tulossa samaan paikkaan. Kyseinen henkilö on aikanaan tehnyt kanssani töitä jonkin aikaa. Meillä on ollut vastaperustetun startuppimme kanssa rekry-murheita ja päätin sitten kysäistä yleisellä tasolla alkuun, että mitä tämä henkilö tällä hetkellä on tekemässä, missä on töissä jne.
No, hän sitten kertoi, että on "periaatteessa työtön" ja tarkensi olleensa tätä tämän vuoden tammikuusta. Kertoi myös, että oli tehnyt jotain sekalaisia hommia, mutta vakiduunia ei ollut ollut vajaaseen puoleen vuoteen. Harmitteli kovasti tilannetta ja heitti perusjargonit, että mikä tahansa työ tässä vaiheessa kelpaisi.
Kun tiedän, että koulutustausta natsaa jne niin innostuin sitten siinä kysymään, että kiinnostaisiko tulla meille tekemään vähän oman alan tai läheltä sitä liippaavia hommia. Luonnollisesti korostin, että mitään valtaisaa kk-palkkaa emme pysty tarjoamaan, mutta pientä ylimääräistä tulovirtaa, jos/kun tilanne kerran hänellä oli ollut jo pitkään vaikea. Ja tietysti asia on myös niin, että mikäli homma tästä lähtee pelittämään - tällä hetkellä itse asiassa näyttää aika hyvältä - niin voidaan keskustella jatkosta.
Olin kyllä hieman yllättynyt, kun hän sitten totesi, että hänen täytyy miettiä, haluaako nyt tehdä mitään ja pyysi lähettämään hänelle tarkemmat tiedot, jotta voi kuulostella ja tunnustella omaa tilannettaan, että "haluanko tällä hetkellä edes olla työelämässä". Ja se fiilis, mikä mulle jäi oli se, että ei lopulta vaikuttanut kovin kiinnostuneelta.
Siis alkulähtökohta oli sellainen, että kertoi olevansa työtön ja haluavansa töihin. Sitten mä ajattelin ystävällisesti jeesata ja kertoa mahdollisuudesta. Tätä taustaa vasten oli mielestäni kummallista, että sitten ei löytynytkään "tosipaikan tullen" todellista halua tehdä töitä.
