En oikeastaan tiedä edes miksi mutta minulle noista Suomen jääkiekon maailmanmestaruuksista tuo vuoden 2011 kullan voittaminen maistuu yhä parhaimmalta.
Jokaisen kullan kohdallahan näissä on jotain erityistä, 1995 voitettiin ensimmäinen kulta, 2011 toinen pitkän odotuksen ja monien pettymyksienkin jälkeen ja 2019 voitettiin se viimeisin kulta joukkueella joka oli käytännössä tuhoon tuomittu jo ennen kisoja.
Minulle näistä se ikimuistoisin ja rakkain kulta on kuitenkin tuo vuoden 2011 maailmanmestaruus. Yhä tulee säännöllisesti katseltua YouTubesta näitä mestaruusvideoita ja kyyneleet meinaavat tippua linssiin. Kai tuo tekee kullasta sitten niin erityisen että jääkiekkokultaa odotettiin niin helkkarin kauan ja siinä välissä jouduttiin monet kerrat pettymään. Sitten kun se kulta vihdoin ja viimein tuli niin oli se aika iso juttu.
Ja sitten juhlin eniten itsekin aikoinaan just tätä vuoden 2011 kultaa. Sekin tekee tästä maailmanmestaruudesta erityisemmän kuin muut. Olin yövuorossa silloin kun finaali pelattiin mutta heti yövuoron päättymisen jälkeen aamukännit, sitten hetki unia ja juhlat jatkuivat Helsingissä torilla jonne lähdin täpötäydellä junalla. Sitten oli sellain vapaita sopivasti tämän jälkeenkin pari päivää että pystyi juomaan muun muassa shamppanjaa vielä silloinkin.
Äiti oli tuolloin pitkiä aikoja jo sairaalassa ja ostin kaupasta kakun ja pari lasten kuoharipulloa ja juhlittiin tätä kultaa äidin ja siskon sekä hänen tyttärensä kanssa sairaalassakin. Se oli äidille varmasti iso juttu. Äiti kuoli saman vuoden kesällä niin on minulle iso juttu myös yhä että viimeisimpiä yhteisiä hetkiä äidin kanssa oli tämä. Niin onnellinen hetki.
Ja siinä aamukännejä finaalin jälkeisenä aamuna juodessani asunnollani niin julistin Facessa että ensimmäiselle joka tykkää tästä päivityksestä niin tilaan hänelle pitopalvelusta täytekakun. Vilperi on niin onnesta sekaisin. No lopulta tilasin sellaisen täytekakun korvikkeen eli kermavaahdolla kuorrutetun kääretortun (pitopalveluravintola ei muistaakseni ehtinyt tehdä täytekakkua ihan näin nopealla varoitusajalla) siskon perheelleni. Olin tuolloin myös ihan töissä käyvä ja menoihin nähden ihan hyvätuloinenkin niin oli varaa juhliakin.
Joo, mutta kai se näiden syiden takia se vuoden 2011 maailmanmestaruus on minulle se rakkain. Vaikka en minä näiden muiden mestaruusjoukkueiden kokoonpanoja muista mutta yhä osaan luetella ulkoa sen vuoden 1995 joukkueen kokoonpanon.
Ja liittyy tuohon 2011 kevääseen sellainenkin tärkeä ja rakas hetki että äidilläni oli aina tapana toppuutella poikaansa ennen näitä finaaleja että muista sitten että se on vain jääkiekkoa. Mutta tuolloin lauantaina ennen sunnuntain finaalia tai itse asiassa la-su välisenä yönä äiti lähetti minulle sellaisen tekstarin töihin että lähdetkö Helsinkiin torille kun tulee kultaa? Silloin tiesin että nyt on kansakunnallamme vahva luotto siihen mestaruuteen kun äitikin noin sanoi ja eiköhän se silloin tule. Meidän päivä koittaa vihdosta viimein!
Me ollaan käsittääkseni aika samaa ikäluokkaa. Mulle tuo -94 voitto oli jollain tapaa iso juttu, vaikka niistä kisoista en muuta muistakaan kuin itse finaalin, kun ikää ei ollut vielä niin paljon, että ihan intopiukeana olisi lätkää seurannut. Sen muistan, että voiton jälkeen sain juoda ihan pienen lasillisen skumppaa. Varmaan jotain kyykkyjuomaa.
2011 silloinen tyttöystävä (tuleva ex-vaimo) oli vaihdossa ja meikällä kämppä tietenkin tyhjänä. Niitä kisoja tuli väijyttyä suurella intohimolla alusta loppuun, ja muistan kuinka sitä finaalin alkua odottelin kieli pitkällä koko päivän. Ruotsin 1-0 maalin jälkeen oli vähän sellainen ”ei kai vittu taas” -fiilis päällä. Matsin päätyttyä viestiteltiin muutaman frendin kanssa, että pitäisköhän lähteä torille, mutta jäi lähtemättä. Jotain silloiselle budjetilleni kallista viskiä kumosin kuitenkin pari lasia juhlafiiliksissä. Sinä keväänä meinasi tulla todellinen värisuora, kun ensin IFK voitti Suomen mestaruuden, sen jälkeen Suomi MM-kultaa ja Vancouverin Stanley Cup jäi jälleen kerran sen yhden voiton päähän. Kivat mellakat toki sen jälkeen, kun aina niin leppoisilla kanukeilla meni pata ihan totaalisen jumiin seiskafinaalin jälkeen. Sen jälkeen ei olekaan tarvinnut hirveästi Canucksin menestystä juhlistaa.
2019 kisoja en katsonut juurikaan. Pudotuspelejä Ruotsia vastaan väijyin samalla, kun panin olutta kylpyhuoneessa. Finaalia puolestaan väijyin Tel Avivissa hostellin ulkopuolella puheluurin näytöltä. Menin myös sen jälkeen paikalliselle torille, mutta ei siellä muita juhlijoita näkynyt. Sen illan olinkin sitten ihan selvin päin. Sinällään ikimuistoinen kokemus, mutta enemmän tästä kombinaatiosta johtuen, kun istuin betoniporsaan päällä lärvi kiinni ruudussa yrittäen tihrustaa kiekon sijaintia. Hostellin omistajalta hieno ele lainata sim-korttiaan tuota tarkoitusta varten.