Se ihana Tunne
Kiitos JOKERIT! Kiitos Kiekko-Espoo!
Likipitäen kymmenen vuotta sitten kadotin kipinän espoolaisenkiekkoon ja ylipäätään jääkiekon seuraamiseen. Se henkireikä, kantava ja eteenpäin vievä voima, jota jääkiekko oli minulle tarjonnut... oli kadonnut. Se Tunne oli poissa. Omien voitot olivat hieno kokemus, mutta se tappioiden Tunne oli jotenkin niin Woimakas, Suloisen myrkyllinen, että se jaksoi ruokkia jaksamaan aina ja aina uudestaan eteenpäin. Jääkiekon "nurja-puoli", häviäminen oli se eväs, joka ruokki minua. Elin tappioista, niiden tuoma fiilis oli aivan käsittämätön. Uskon, että vain sellainen ihminen, joka ajattelee pelistä samalla lailla kuin minä, voi ymmärtää mitä tarkoitan.
Kymmenenkunta vuotta tuli seurattua kiekkoa, vähän niin kuin toisella silmällä; sen mitä perustelkkari tarjosi, elävää kuvaa mainoksineen, tyhjänpäiväisine höpinöineen ja aamuisin tuloksia teksti-teeveestä. Ottelut tulivat ja menivät. Oli sitten kyse entisestä omasta lapsesta, Blues - K-Espoo tai maajoukkueesta, kaikki tyynni, oli likipitäen samantekevää tuliko hienoja voittoja vai raastavia tappioita. Kun ottelu päättyi, telkkari sammui, miltään ei tuntunut ja oli aika siirtyä seuraavaan askareeseen. Edes omien (mestis-)mestaruus kauden 2023 päätteeksi ei aiheuttanut suurempia fiboja, kiva juttu oli kai se mitä lähinnä koin. Pieni ilo syntyi siitä, että ne jotka olivat jaksaneet matkassa näinä vuosina kaikki kivikot ja kuopat olivat nyt saaneet pienen lohdutuspalkinnon.
---------
Oli ihan tavallinen torstai. Syyskuun kakseka. Ja kas, satuin huomaamaan, että mainosrahoitteiselta kanavalta tulisi jääkiekko-ottelu. Mestistä. Mestari vastaan Newby. Sarjakauden avaus. No voisihan sen katsella, kun kuulemma tuttu hallikin, johon oli joskus vuonna sammaloitunutkivi ollut kausitiketti seitsemän vuoden ajan, olisi oikein loppuunahdettu. Telkkari avautui viisi yli kuusi ja höpinää olikin jo tötterössä, jota eräs urheiluselostaja on viime vuodet tykännyt viljellä näköradion puolella. Viiri hilattiin kattoon, päävalmentajalla oli 33-pinssi rinnassaan ja kotikatsomosta saattoi päästä melkeinpä kärpäseksi hallin kattoon surisemaan mielettömältä kuulostavan möykän säestämänä. Kotosohva oli kuitenkin parempi rasti tässä kohtaa.
Ensimmäinen minuutti ja jo oli narrilauma helisemässä. No maali, mikä maali. Parempi asento sohvalta, tyynyn pöyhötys ja peli jatkuu. Toiseen periodiin siniset ylivoimalle. Mitään ei saada aikaan, kunnes oma veska saa neronleimauksen, syöttää hyökkäyssiniselle, narrilauman tehdessä amatöörimäisen vaihdon ja kas helpolla kahteennollaan. Homma paketissa. Pitäisiköhän vaihtaa kanavaa? Päätin kuitenkin jatkaa vielä hetken, jospa se tästä vielä oikein urakalla repeäisi kunnon ilotulitukseksi. Mitä sitten tapahtui, saattaa ainakin itselläni jäädä piiiitkäksi aikaa muistoihin. Käänteen tekevä hetki, salamanisku. Kaveri kaivoikin naftaliinista sen kuuluisan Sisu-puukon, joka on muisto vain, suomalaisessa urheilussa. Sitä kun ei enää osata käyttää ja tylsäkin se on kaiken lisäksi. Ei Helvetti!, ne tulee sieltä. Mystinen tunne alkoi hiipiä kroppaan. Mitä mussa tapahtuu?! Alkoi jännittää. Kämmenet alkoivat hikoilemaan ja pumppukin alkoi ottamaan yllättäen lisäiskuja. Rytmin vain jatkuvasti tihentyen. Kaveri onnistui kavennuksessa. Hitto vie. Nousin sohvalla jo istuma-asentoon. Saiskohan noi vantaalaiset tästä vielä pelinkin aikaan? Sitten, peli tasoihin ja homma jatkoajalle. 3-3 -pelissä sohvakin oli jo saanut jäädä, seisoin, steppasin ympäri huonetta katse kuitenkin naulaantuneena 56- tuumaiseen. Voi nyt VI*Tu! Voi nyt Saa*anan Saa*ana! Jokerit iski. Ne nousi. Tulokas tuli ja nöyryytti MEITÄ! ME hävittiin. Kapulalla virrat katki LG:stä. Jätkä aivan hiestä märkä, hikikarpalot otsalla ja kainalot märkänä. Pumppu hakkaa kahtasataa. EiEiEi! Mitä nyt tapahtuu? Tää on ihan jäätävän outoa. Pakko päästä pihalle. Ulos ja äkkiä....
Syysilta oli lämmin. Onneksi olin lähtenyt liikenteeseen pelissä shortseissa ja teepaidassa. Koira kulki nätisti hihnassa melkein puolentoista tuntia, vaikka ajatus oli alunperin käyttää se vain pikapissalla ennen nukkumaan menoa. Karvakorvakin taisi vaistota, että nyt ei isäntä ole ihan normaali. "Se on jossain tiloissa, missä se ei koskaan ole ollut. Parempi kulkea vaan nätisti ja jättää turhat haistelut seuraavaan kertaan. Iisisti ja häröilemättä" Kunpa voisinkin sille osata selittää, että Olen. Useampi vuosi ennen sen syntymää oli aika, jolloin koin, tunsin, elin ja hengitin lätkää. Tämä tila on tuttu. Unohdettu tosin. Olin vain piilottanut, kadottanut tunteen miten karmean riipaisevalta voi tappion hetkellä tuntua. Ihan IHANAN hel*etin pahalta. Tappio on vähintäänkin kolme kertaa voimakkaampi, kuin se mielihyvä/paha jonka voitosta saa. Iltatuulahdus raittiissa ulkoilmassa teki gutaa, mutta vielä puolenyön korvissakin pyörin sängyssä, uni ei ottanut tullakseen, kun päähän ei mahtunut mitää muuta kuin yksi perhanan kiekkokoitos.
Kiitos Kiekko-Espoo ja Helsingin Jokerit. Saitte, ainakin nyt hetkeksi, minussa syttymään sen wanhan kiekkofanin, joka rakastaa tätä upeaa peliä. Toivotaan, että tämä tunne ei laannu ihan hetkeen. Ilta antoi minulle paljon. Niin paljon, että olisi melkeinpä voinut vierittää jopa, suloisen, sinisen kyyneleen.
Lauantaina taitaa olla seuraava peli. Taidanpa hankkia lipun ja painella päätä pahkaa Metro-Areenalle. Joo - sen mä teen. Jämsäsen, Hirvosen, Laatikaisen vai Liivikin-paita päälle? Mitä väliä, että siinä lukee Blues. Se tuo mieleen muistoja ja sen sisällä sykkii Sininen Sydän toivottavasti vielä pitkään, kun se nyt kerran alkoi uudestaan lyömään tulta ja tappuraa...
