Reilusti yli kymmenen vuoden tauon jälkeen tuli käytyä Ateneumissa ja karu fakta on se, että vanha rakkauteni Ateneumin seinillä olevia tiettyjä taideteoksia kohtaan roihahti täysillä liekkeihin. Modernit teokset eivät herättäneet juuri minkäänlaista reaktiota minussa, kun taas Ferdinand von Wrightin, Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin, Helena Schjerfbeckin ja muun muassa Hugo Simbergin teokset saivat minut täysin pauloihinsa.
Kakkoskerroksessa oli kohtalaisesti väkeä ykköskerroksen jäädessä tällä kertaa väliin, mutta kolmosessa oli sitten oikein kunnon ryysis ja siellä sattuivat olemaan juuri ne parhaimmat taideteokset, jotka olivat onneksi reilun kokoisia eikä mitään Mona Lisan kokoluokkaa. Minuun iskee nimenomaan sellaiset taulut, jotka kuvaavat normaalin kansan ja myös köyhälistön arkea 1800-luvun Suomessa, sillä tunnen syvää yhteenkuuluvuutta noita yhteiskunnan päähän potkimia henkilöitä kohtaan (ovat he sitten olleet fiktiivisiä tai eläneet oikeasti silloin kauan sitten).
Hieno tapa juhlistaa sunnuntaita ja olotilani parani heti, kun astuin sisään Ateneumin ovista.