Kerran jossain, ei nyt ihan räkälässä, mutta sanotaanko että hieman rustiikimmassa juottolassa yksi kaveri halusi n. puolentoista promillen jurrissa välttämättä mennä vetämään karaokessa suosikkibändiltään Volbeatilta jonkun biisin (tähän väliin todettakoon, että itse en voi sietää koko bändiä- varsinkin koska Michael Poulsenin laulu on sellaista saatanan volinaa), ja pyysi vielä kuvaamaan kyseisen performanssin.
(Sanottakoon, että kaverini oli jossain Singstarissa vetänyt ihan hyvin mielestään, joten looginen ajatusjatkumo oli sen välittyvän esityslavallekin.)
Noh, esitys alkoi ja oli juuri sen mukaista, kuin voi kuvitellakin- tuhannen kaljapäissään kun vielä yrittää matkia sitä volinaa. Toki sitä nyt kaveriaan koittaa kannustaa ja noin, mutta hölmöltä tuntui seistä siinä tyhjähkön estradin edessä kuvaamassa kaverin puhelimella niitä nuotinvieruksia. Joku jurrinen äijä sitten vaappui siihen viereen, katseli esitystä hetken, ja kysäisi: "onks toi sun kaveris?" Annettuani myöntävän vastauksen, tuli vastauksena suora palaute: "sano sille, että on ihan paska", jonka jälkeen häipyi muualle.
Kaverini tietysti kännistä intoa puhkuen asteli luokseni esityksen jälkeen, ja kysyi kuinka meni. Näytin hänelle videotallenteen, jolloin ilme muuttui hieman vakavaksi. Sen jälkeen koittikin baarin vaihto, ja loppuilta kuluikin enemmän tai vähemmän hiljaisissa merkeissä sekä nollatessa- hän omaa suoritustaan ja minä kuulemaani. Solidaarisena miehenä en toki sen suuremmin laulusuoritusta kommentoinut, senkin takia, että omaa lauluääntäni voisi käyttää Guantanomo Bayssa kidutusvälineenä.
Sen illan jälkeen ei toverini ainakaan omassa seurassani tai seurueessamme karaokeen sortunut. Harmi tietysti, että yksi negatiivinen kokemus vei maun koko touhusta. Oma suhtautumiseni karaokeen taasen on hyvinkin sama kuin Seppo Rädyllä oopperaan- "Hyi saatana".