Sitähän sanotaan että yhden päivän viettää vaikka aidan seipäänä. Ja siltä se vähän kyllä nyt tuntuukin. Viimeinen koronaeristyspäivä menossa kymmenestä päivästä ja olo on aika huoleton, iloinen. Enköhän tästä viimeisestä, kymmenennestäkin koronaeristyspäivästä selviä, kun olen tähänkin asti selvinnyt. Saakeli.
Kun miettii aikaa taaksepäin. Sinne milloin kaikki alkoi niin kyllähän se tuntui tosi pitkältä ajalta viettää kaikki kymmenen eristyspäivää yhdessä samassa potilashuoneessa, käyden vain välillä vessassa tarpeillaan. Tämä huone kun on vielä myös aika kolkko, väritön ja tylsä itsessään. Nyt onkin sitten tosi hyvä mieli, saatana tästäkin selvisin? Tekisi mieli taputtaa lujasti käsiä yhteen, hurrata vähän ja tuulettaa. Mutta ei viitsi ettei saa hullujen huoneella vain hullun leimaansa otsaansa.
On niin mahtavaa kun tämä koronaeristys alkaa olemaan taputeltu minun osaltani. Kyllä se välillä koville otti, oli niin tylsää ja silti oli vaikeahko keskittyä aina edes noihin suoratoisto-ohjelmiin. Ja eilenkin jätin Kerhon pelin katselematta kun ei vain keskittyminen riittänyt tuijottaa peliä ainakaan niin pieneltä siis älypuhelimen näytöltä.
Nämä mielenterveysosastot on lopulta aika ilottomia, suvaitsemattomia ja ankeita paikkoja. Siksikin minun vaikea viihtyä täällä. Jos vanhingossakaan kääntää katseen miespuolista huonekaveria kohtaan niin saat homon leiman otsaan. Minun mielestäni homoissa ei mitään vikaa siis ja pari tuttuanikin on näitä miehiä. Mutta ajan takaa tuota ettei täällä porukka ole kyllä mitään suvaitsevaisia sakkia. Ja eikä näissä paikoissa ihan hirveästi huumori lennä. Jos ei olisi henkilökuntaa niin ei lentäisi välttämättä kuin aniharvoin.
Se suvaitsemattomuus näkyy luullakseni siinäkin että kun porukka näkee että kirjoitan niin he kai luulevat että kirjoitan taas jostain kielletystä aiheesta. Vaikka olen julkisestikin jo muistaakseni kirjoittanut että tietyt asiat ovat kiellettyjen asioiden listalla ja niistä en kirjoita välttämättä enää koskaan, ainakaan julkisesti.
Ihmiset jotka ovat nähneet minun kirjoituksiani vain ehkä jostain joulu-helmikuulta niin eivät osaa ainakaan täällä hahmottaa sitä että se on vain pisara valtameressä sen suhteen kuinka paljon olen kirjoittamista ainakin harrastanut ja mitä asioita käsitellyt. Kyllähän minä osaan fiksujakin kirjoitella, sitä se suurimmaksi osaksi on kirjoittamisvuoteni sisältänyt. Ja näitä vuosia kun olen kirjioittamista enemmän tai vähemmän harrastanut on peräti 12 vuotta, ainakin.
Jotenkin tuo suvaitsemattomuus on muutenkin sellainen asia mitä en aina pysty käsittelemään. Kaikkien pitäisi ajatella samalla lailla ja tehdä samanlaisia juttuja, ja tuomitaan herkästi muunlaiset tavat. Ei tuollaista kestä. Jokainen tekee sitä mitä haluaa, kunhan tekee sen hyvän maun rajoissa. Näin minä yritän ajatella. Niin täällä osastolla kuin myös muualla.
Nyt täytyy vain kestää vielä tämä vuorokausi loppuun ja sitten yöunet. Sen jälkeen saa taas remuta muuallakin osastolla kuin vain omassa huoneessa. Vaikka en minä nyt oikeasti remua, hillitysti käyttäydyn.
