Milles Mortenson
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Porin Ässät, Philadelphia Flyers
Olen niin pitkään kuin muistan ollut sellainen, että vaivun sellaiseen erikoiseen kierteeseen, jossa menen syvälle itsekritiikkiin, jopa sellaiseen itseinhoon. Tunnistan yleensä, kun se kierre lähtee liikkeelle, mutta harvoin pystyn pysäyttämään sitä. Pahimmillaan se menee itsemurhan kanssa flirttailuun, mutta ei ikinä sille tasolle, että se konkretisoituisi. Olen aina pitänyt tätä luonteenpiirteenäni ja sanon olevani aika stressaava luonne. Ikinä en ole kenelläkään puhunut noista tuntemuksistani tarkemmin.
Mutta sitten kun tapasin tulevan vaimoni ( marraskuussa naimisiin), niin hän aina näki minusta, kun menin sinne syvyyksiin. Olen hyvä peittämään pahaa oloani, mutta en onnistunut siinä häneltä. Hän näkee sen kuulemma silmistäni. Olemme sitten asiasta usein puhunut ja olen alkanut ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään luonteenpiirre, vaan mieleni ei vaan voi kovin hyvin. Tätä asiaa puoltaa myös se, että elän elämäni onnellisinta aikaa ja silti huomaan välillä pohtivani päiväni päättämistä.
Meille on tulossa ensi vuonna lapsi ja neuvolassa vaan päätin, että kerron näistä tuntemuksistani siellä suoraan. Neuvolassa otettiin asia hienosti vastaan ja annettiin numero, johon olla yhteydessä. Puolisoni kertoi hänen olevan ylpeä minusta, kun uskalsin ottaa asian puheeksi.
Neuvolassa saatu numero olisi vaatinut pitkää jonotusta julkisella, mutta selvitin asiaa työterveyden kautta ja sain ajan työterveyslääkärin kanssa. Juttelin melkein tunnin päälle 60-vuotiaan mieslääkärin kanssa mielestäni ja hän laittoi minulle lähetteen psykologille ja sanoi minun todennäköisesti sitä kautta aloittavan terapian. Oli todella rohkaisevat sanat lääkäriltä hänen sanoessaan, että ihmisen ei kuulu tuntea tuolla tavalla ja tulen siitä paranemaan. Sanoi sen ottavan aikaa, mutta minusta tulisi muuttunut mies.
On ollut todella vapauttava tunne, kun asiasta on pystynyt puhumaan ja oma motivaatio on todella korkea. Tietyt asiat tosin pelottavat jo etukäteen, joista varmasti joutuu jossain vaiheessa puhumaan.
Raskainta tässä on ollut tarttua puhelimeen ja sanoa, että tarvitsisin apua tällaiseen asiaan. Asiaa ei mitenkään helpottanut työterveyden ruuhkautunut aspa. Kun vihdoin päätti, että nyt soitan, niin homma tyssäsi jonoon. Voin vain kuvitella niiden ihmisten fiilistä, jotka ovat julkisen jonossa.
Rohkaisen kaikkia pyytämään apua, joista tuntuu, että ei voi hyvin. Olen varmasti vasta aivan alussa, mutta tunnen jo selvästi miten asiat tuntuvat paremmilta. Samat ajatukset ovat olemassa, mutta nyt ymmärrän niiden olevan turhia.
Mutta sitten kun tapasin tulevan vaimoni ( marraskuussa naimisiin), niin hän aina näki minusta, kun menin sinne syvyyksiin. Olen hyvä peittämään pahaa oloani, mutta en onnistunut siinä häneltä. Hän näkee sen kuulemma silmistäni. Olemme sitten asiasta usein puhunut ja olen alkanut ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään luonteenpiirre, vaan mieleni ei vaan voi kovin hyvin. Tätä asiaa puoltaa myös se, että elän elämäni onnellisinta aikaa ja silti huomaan välillä pohtivani päiväni päättämistä.
Meille on tulossa ensi vuonna lapsi ja neuvolassa vaan päätin, että kerron näistä tuntemuksistani siellä suoraan. Neuvolassa otettiin asia hienosti vastaan ja annettiin numero, johon olla yhteydessä. Puolisoni kertoi hänen olevan ylpeä minusta, kun uskalsin ottaa asian puheeksi.
Neuvolassa saatu numero olisi vaatinut pitkää jonotusta julkisella, mutta selvitin asiaa työterveyden kautta ja sain ajan työterveyslääkärin kanssa. Juttelin melkein tunnin päälle 60-vuotiaan mieslääkärin kanssa mielestäni ja hän laittoi minulle lähetteen psykologille ja sanoi minun todennäköisesti sitä kautta aloittavan terapian. Oli todella rohkaisevat sanat lääkäriltä hänen sanoessaan, että ihmisen ei kuulu tuntea tuolla tavalla ja tulen siitä paranemaan. Sanoi sen ottavan aikaa, mutta minusta tulisi muuttunut mies.
On ollut todella vapauttava tunne, kun asiasta on pystynyt puhumaan ja oma motivaatio on todella korkea. Tietyt asiat tosin pelottavat jo etukäteen, joista varmasti joutuu jossain vaiheessa puhumaan.
Raskainta tässä on ollut tarttua puhelimeen ja sanoa, että tarvitsisin apua tällaiseen asiaan. Asiaa ei mitenkään helpottanut työterveyden ruuhkautunut aspa. Kun vihdoin päätti, että nyt soitan, niin homma tyssäsi jonoon. Voin vain kuvitella niiden ihmisten fiilistä, jotka ovat julkisen jonossa.
Rohkaisen kaikkia pyytämään apua, joista tuntuu, että ei voi hyvin. Olen varmasti vasta aivan alussa, mutta tunnen jo selvästi miten asiat tuntuvat paremmilta. Samat ajatukset ovat olemassa, mutta nyt ymmärrän niiden olevan turhia.