Joskus vuosia sitten jänikset saatanat söivät pihasta omenapuiden taimet. Vanhat kuoloaan korahtelevat puut olin jo päästänyt moottorisahalla päiviltä, jonka jälkeen istutin puutarhaan hyvillä mielin ja tulevaisuutta kirkasotsainna tähyten puolisen tusinaa valkeaa kuulasta ynnä mitä lie eijasinikkaa. Vaan sinne meni jänöjen poskeen nila ja jälsi.
Oma vika tietysti, kun en ollut suojannut taimia riittävän hyvin. Luulin riittävän, että koko tontti oli ajoporttia lukuun ottamatta aidoitettu, ja aidan alle olin vetänyt tiheäsilmäisen verkon pitämään lapset ja eläimet tontin sisällä. Lisäksi takapiha, jossa taimetkin olivat, oli käytännössä aina suljettuna noin metrin korkuisella aidalla, jossa oli vain yksi saranoitu portti, ja sekin aina kiinni silloin, kun portista ei kuljeta. Talvella oli helppo todeta jäljistä, että jänekset olivat saapuneet etupihalle ajoportista, ja lopulta loikkineet autotallin vierestä aidan yli. Ruokailun päätyttyä otukset olivat palanneet samaa tietä takaisin. Kun tämä huomattiin, niin vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Saakelin jänekset!
Veljemme jänöt tekivät kuitenkin vuosia myöhemmin pientä takaisinmaksua. Ristihuulet kävivät kevään korvilla syömässä kirsikkapuun työntämät juuriverson alut, ja edellisenä kesänä leikkaamieni versojen vanhat kannot nurmikolta. Säästyi hyvinkin parin-kolmen tunnin selkää kuormittava urakka, kaikki versot kelpasivat. Eikä kirsikkapuuhun koskettu. Oli kerrankin mukava seurata jänöjen ateriointia!
