Mulla oli joskus työpaikkaromanssi ja nyt ollaan oltu kohta 14 vuotta yhdessä, reilu 10 naimisissa ja lapsia on pari kappaletta.
Ei se lähestyminen aina huono vaihtoehto ole.
Ja mun työpaikkaromanssi... Jaa, ehkä parempi etten palaa enää siihen. Kunhan nyt on vaikea olla saamatta fläsäreitä viime syksystä kun on lukenut vilperin ihastuksesta työpaikallaan. Vieläpä kun omani tapahtui täsmälleen tähän aikaan vuosi sitten.
Kenenkään meistä stoori ei tietenkään ole onneksi identtinen ja toisille kuten
@Iker se työpaikkaromanssi on kenties koko loppuelämän muuttava lottovoitto ja toisessa ääripäässä käy niin kuin mulle, että tulkitseekin kaikki saamansa signaalit väärin, tulee liiskatuksi, satutetuksi ja ehkä hieman katkeraksi.
Vaan tänään kun uskalsin sanoa hänelle huomenta niin hän vastasi osin oudohkolla äänenpainolla takaisin että no huomenta. Ja sitten taas virkkasi eteisessä samaa kuin muutama päivä aiemmin että hän siirtää näitä tavaroita hieman että kummatkin mahtuvat olemaan samassa tilassa.
Nämä voivat olla hyviä merkkejä, ainakaan tämä nainen ei siis välttele sinua tai koita ajaa pois läheisyydestään. Ei kuitenkaan kannata ylitulkita arkipäiväisiä kohteliaita eleitä vielä minään sen enempänä (itsehän tein juuri näin).
Suosittelen sen sijaan vetämään syvään henkeä ja taklaamaan hermostuneisuutesi, jotta voit tehdä ne tarvittavat liikkeet kun sen aika on. Tavanomaisilla, arkipäiväisillä keskusteluaiheilla aloittaminen ei liene ollenkaan huono idea. Sitten hieman rohkaistuttuasi voit vaikka kysyä naisen omista kiinnostuksen kohteista ja harrastuksista.
Ja jos ennen pitkään huomaat että kemiaa on ilmassa ja keskustelu naisen kanssa on mukavaa ja helppoa, niin ei muuta kuin hyppy kohti tuntematonta ja kysyt tilaisuuden osuessa vaikka töiden jälkeen kahville, smoothielle, tai mistä tämä nainen nyt saattaisi tykätäkään.
Ole aloitteellinen, seuraa signaaleja ja ennen kaikkea ole vain oma ittes ja luota itseesi. Kuka ties vaikka se syvältä sisältä esiin kaivettu rohkeus lopulta palkittaisiin sinun kohdalla. Työpaikkaromanssit ovat eh.. no lyhyesti sanottuna harvemmin noilta on odotettavissa semmoista neutraalia loppua, joten ovathan ne siten tietyllä tapaa aina hieman riskaabeleja. Hyvä että tiedostat itsekin tilanteen potentiaalisen "tulenarkuuden" etkä ole ilmeisimmin lähtenyt leikkimään tulitikuilla.
Mutta siis niin, ei kannata kuitenkaan liian varovaiseksikaan alkaa vaan kaivaa ne "munat" esiin ja tehdä oikeat siirrot ajallaan. Veikkaanpa, että jos naisille tekisi avoimen gallupin, jossa kysyittäisiin millaisia puolia vastapuolen edustajissa arvostavat eniten, niin aloitteellisuus lienisi aika lailla listan kärkipäässä. Naiset tykkäävät kun mies ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tämä ei ole mitään rakettitiedettä. Pidä jalat maassa ja järki päässä, onnea matkaan!
---
En ole tästä mitään aikaisemmin puhunut, mutta itsellänihän kehittyi menneen kesän aikana, tarkalleen noin puoli vuotta tän dramaattisen masentavan murhaavasti päättyneen työromanssi-harhahypyn jälkeen tunteita ihmistä kohtaan joka... No siis mehän oltiin jo ennestään oltu kavereita jonkin aikaa, en vain ikinä maailmassa odottanut olevani tilanteessa, että pieni flirtti jota heitin johtaisi siihen, että mun olisi tunnustettava itselleni olevani hänestä romanttisesti kiinnostunut ja ehkä ihan vähän myös ihastunut.
Se spontaani ja aika lailla puskista tullut lyhyt itkukohtaus joka mulla oli sillon elokuussa... En mä vieläkään mene yksityiskohtiin, koska asia on minulle aika henkilökohtainen, mutta se oli aika lailla tuon jälkeen, kun mun oli vaan pakko niellä oma egoni ja tunnustaa peilikuvalleni, että mulla on todellakin kehittynyt aitoja, voimakkaita välittämisen tunteita tätä naista kohtaan.
Missä me mennään nytten? No, taisin tällä kertaa ihastua siinä mielessä melko samanhenkiseen tapaukseen, että hänkään ei ymmärtääkseni mielellään etene ihmissuhteiden tai tunteidensa kanssa kovin nopeasti tai helposti. Friend stagella ollaan ja tilanne ei ainakaan allekirjoittanutta häiritse. Kommunikaatio ja yhteisymmärrys skulaa meidän kahden välillä edelleen yhtä hyvin kuin silloin keskikesälläkin, jolloin tää kaikki tietyllä tapaa alkoi ja chattaillen hänen kanssaan edelleen lähes joka päivä.
Tässä iässä en osaa oikein pelätä edes "friendzonelle" jäämistä. Mähän olen asunut siellä käytännössä suurimman osan nuoresta elämästäni. Huominen on hämärän peitossa, joten toivon tän orastavan liekin suhteen parasta, enkä viimevuotisen jälkeen pelkää oikeastaan edes sitä pahinta. Se pahin kun kävi mulle jo silloin, enkä aio enää edes antaa kenellekään ilmaista tikettiä viiltää vuotavaa haavaa mun sydämeen.
Mun täytyy ihan oikeasti tunnustaa se tässäkin, että monesti mun on tehnyt mieli lyyä tämänkin naisen suhteen hanskat tiskiin ja ns. siirtyä seuraavaan ehdokkaaseen. Onko se sitten joku selittämätön vetovoima meidän välillä vai mikä hitto onkaan, mutta jostain, itselle toistaiseksi täysin käsittämättömästä syystä, tämä nainen on onnistunut pitämään mut tämän paatin kyydissä, vaikka pari kertaa on tullut jo luultua että meri nielaisee mut ja vajoan kohti pohjaa.
No niin... älä nyt ala tästäkin vääntämään runollisia metaforia Breeze! Köh köh, siis.. sanomani piti että mun on hankala käsittää, miten me ollaan tässä tilanteessa kaiken tän jälkeen. Lokakuun puolivälin kieppeiltä aina sinne kuun lopulle, mulla oli vähintään noin kahden viikon ajan useimpina päivinä fiilis se, että eiköhän tämä pieni ihastus ollut tässä, että voin kyllä pysyä kaverillissa väleissä hänen kanssa niin kuin tähänkin asti, mutta että hautaisin unelmani mistään sen enemmästä.
Olin aika lailla jo realiteetit hyväksynyt hammasta purren, kunnes sitten tasan viikko takaperin, eli viime viikon alulla, kun olin jo mielessäni päättänyt, että mitään spesiaalihuomiota en tule hänelle enää antamaan, niin juuri sinä päivänä sitten hän kahteenkin eri otteeseen "ojensi auttavan kätensä" mulle ja tsemppasi mua eteenpäin kunnes yhtäkkiä seuraavana aamuna herätessäni muistin taas, miksi mä häneen ihastuin in the first place...
Niin että joo, onhan tämä nyt vähintäänkin kummallinen ja odottamaton tilanne, kun pari viikkoa sitten luonnostelin jo kännykkään itelleni valmiiksi tinder-profiilin ja pyörittelin appin lataamista päässäni useamman päivän ajan. Noin viikko sitten kirjoitin itselleni runon muodossa, että olen hieman loukussa tunteideni kanssa. No se oli sen hetkinen fiilis, ei musta kyllä enää tällä hetkellä tunnu siltä. Kun kirjoitin yöketjuun "voisiko joku kääntää tunteet off-asentoon" tjsp. niin tähän turhautuneeseen hämmennykseenhän mä sillä viittasin.
Eli rehellisesti sanottuna en mä oikein osaa kuvailla missä mennään. Facebookissa oli ainakin joskus vanhan FB:n aikaan mahdollista päivittää parisuhdestatukseksi "vaikeasti selitettävissä". Niin fiilikset nykytilanteesta voisi tiivistää tuohon lauseeseen. Annan tälle pienelle liekille nyt ehkä ainakin vielä kerran mahdollisuuden roihahtaa. Nyt aion ilmaista itseäni niin suoraan kuin osaan tai en osaa ja käy miten vaan, niin tajusin että mun on oltava itse valmis edes yritämään ilmaista itseäni suoremmin, ennen kuin voin odottaa keneltäkään samaa mua kohtaan.
En aio jäädä tämän nuotion ympärille tanssimaan kuukausiksi, mutta jos tää nuotio alkaisikin leiskumaan roihahtaen aivan huomaamatta metsäpaloksi, edes pieneksi metsäpaloksi, niin astelisin suoraan liekkeihin. Pakeneminen ei ole edes vaihtoehto.
Oho, lopetus muotoutui sitten kuitenkin aika runolliseksi, saattoi olla vahinko tai sitten ei. Pyydän anteeksi ja samalla myös en pyydä anteeksi. Mutta että tosiaan tälleen. Ja tolleen.
EDIT: Tuliks tästä viestistä todella noin pitkä? Lempäälän Mikael Kosolaa lainatakseni
se on voi voi!/img-s3.ilcdn.fi/49721f3ed9f08ff90d2fd075ba9089b39f0864fba761526644d2fb7360c3dd98.jpg)
www.iltalehti.fi