Jotenkin tulee mieleen, kun skideinä käytiin läheisessä leikkipuistossa pelaamassa pihalätkää. Lätkämailoilla ja tennispallolla. Kaveri oli lämäämässä ja itse päätin yrittää peittää laukauksen. Vähän liian läheltä. Havahduin tilanteeseen kentän pinnasta, nousin ylös ja kysyin, että ”joko jatketaan?” Kaveri nosti vähän pipoa ja totesi, että ”sä et ainakaan jatka” ja lähti taluttamaan henkilökunnan tykö. Puoli senttiä oikeasta silmästä karsea vekki, josta valui verta norona. Itse en tuntenut šokkitilassa minkäänlaista kipua, vaan ihmettelin lähinnä, että mistä se tulee, kun se pallohan taisi mennä maaliin. No ei kai siitä pallosta mitään jälkeä olisikaan tullut, mutta mailan kärjestä kyllä tuli. Seuraavat viikot mentiin puoli naamaa turvoksissa ja kauniin värisenä, ja yhä edelleen muistona on hieno mustelma toisessa yläluomessa.
Mitä tästä opimme? No ei yhtään mitään. Pelaamaan piti päästä heti, kun haava oli ummessa.