Tulin tässä miettineeksi, että on aika tekopyhää sanoa itsemurhan tehnyttä henkilöä itsekkääksi. Meille koulussakin sanottiin, että jos tapat itsesi niin olet itsekäs. Läheiset jäävät suremaan, kuka sen koirankin sitten syöttää ja minkälaisen esimerkin antaa muille ihmisille, kun noin vaan antautuu kuolemalle heti kun vaikeat ajat koittavat. Nämä ihmiset, jotka sanovat, että oman henkensä vieminen on itsekästä, ovat tekopyhiä apinoita. "Älä elä itseäsi varten, elä minua varten."
Kuka muutenkaan on antanut kenellekkään oikeutta sanoa, mikä on itsekästä ja mikä ei. Useinhan se menee juurikin niin, että itsemurha on se viimeinen vaihtoehto ja tie ulos sellaisesta tilanteesta, joka vaikuttaa korjaamattomalta ja toivottomalta. Joka päivä voi olo tuntua niin paskalta ja voimattomalta, että tekisi mieli kävellä rekan alle. Sitten tulee paikalle tämä apina, joka tietää kertoa totuudeksi sen, että mikään tilanne ei ole niin paha että sen takia pitäisi kuolla. Hän kertoo myös, että elämä on kaunis asia ja on helvetin itsekästä ja kusipäämaista toimintaa tappaa itsensä.
Miksi? Miksi se on niin itsekästä ja kusipäämaista? Koska sisko saattaa tirauttaa muutaman kyyneleen, vaiko siksi että yhdenkään vanhemman ei tulisi nähdä omaa lastansa kuolleena? Vaiko siksi, koska itsemurhan tehnyt henkilö on automaattisesti luuseri vahvojen alfa-urosten silmissä? Mikä siinä muka on niin pahaa, kysynpähän vaan. Jos joku näkee itsemurhan keinona päästä pois surullisesta ja surkeasta elämästä, niin tehköön hän näin. Tuskin kukaan muu pystyy hänen tilanteeseensa samaistumaan, joten miksipä edes vaivautua kertomaan itsekkyyden oppimäärästä.
En tokikaan sano, että esimerkiksi teinityttöjen pitäisi antaa vetää ranteensa auki pieleen menneiden treffien jälkeen. En ymmärrä kuolemalla leikittelyä, enkä ihmisiä jotka eivät tajua että sitten kun köysi kiristyy, niin asia on loppuunkäsitelty, elämä on lopullisesti ohi. Mutta niissä tilanteissa, joissa henkilö on tehnyt kaikkensa mutta sekään ei riitä, hyväksyn sen että ehkä kuolema on parempi. Loppuun asti pitää yrittää auttaa, koittaa saada se pää kääntymään ja saada näkemään niitä hienoja asioita elämässä. Joskus se ei vaan onnistu.
Lähipiiriini kuuluu ihminen, joka on nyt vuosikausia elänyt erilaisten mielenterveyden ongelmien kanssa. Puhuu näistä asioista avoimesti, ja kertoman mukaan joskus on jaksoja, jolloin sängyssä maataan päiväkausia eikä sieltä vain yksinkertaisesti pääse ylös. Minä tiedän ja minulle on kerrottu, että hän on ihan rehellisesti sanonut että milloin vain voi tulla lähtö. Tämä asia on otettu sillä tavalla vastaan, että apua tarjotaan ja ollaan yhteyksissä mutta kaikki kuitenkin tietävät, että tästä ei enää ole paluuta. Kun miettii, että tämä ihminen on vuosia kiikkunut elämän ja kuoleman välillä, mutta silti päättänyt elää, niin mieleeni tulee kysymys: miksi? Ne asiat, jotka antavat syyn elää... mitä sitten käy, kun niitä ei enää olekkaan? Nyt on lähtenyt työ, perhe, harrastukset, kunto ja terveys. Kuinka paljon pitää vielä ottaa pois, että raja tulee vastaan. Ja mitä sellaiselle ihmiselle voi sanoa, joka on jo nyt myöntänyt itselleen luvan itsemurhaan?
