Keikka-arviot

[Moto]

Sir Elwood duo - Tavastia 26.7.2017

Kun Sir Elwoodin hiljaiset värit jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle joskus vuosikymmenen alussa, ovat jäsenet pitäneet livekuntoaan ja välillä levytyskuntoaankin yllä sivubändien Sir Elwood duo (Juha Lehti ja Junnu Saaresaho) ja Sir Elwoodin vieraskirja (Lehti ja Jussi Virtanen) avulla. Duon keikka Tavastialla tässä heinäkuun viimeisellä viikolla on ollut jo usean vuoden ajan perinne - hillitysti käyttäytyvää keski-ikäistä väkeä paikalla ihan mukavasti, mutta ei mitenkään ryysikseksi asti. Ainakin näin oli vuosi sitten ja nyt - itse kokemani keikat. Mitään erityisempää ei siis pitäisi olla nytkään odotettavissa kuin vähän nostalgiaa tuttujen biisien riisuttujen versioiden muodossa. Lehti tosin totesi heti alkuun, että "tästä tulee pitkä ilta" ja kerto, että setti on rakennettu niin, että välissä on 15 minuutin väliaika. Päästin vaimean tuhahduksen jota tuskin edes vierustoverit kuulivat, mutta ärsyttää nämä väliajalliset keikat.

"Tämä keikka muuten äänitetään", kertoi Juha myös jossain vaiheessa ja kenties hermostuksissaan meni sekoilemaan Puunuken sanoissa "joku kaivaa poletin koneeseen" ja korjasi puhumalla "laittaa, ei kaivaa". Miksi tämä nauhotetaan? Duolta on kuitenkin julkaistu aika äskettäin yksi Tavastian keikka livenä. Ensimmäinen setti sisälsi pääasiassa tunnettuja biisejä bändin kulta-ajalta ja pari vähän tuntemattomampaa: Tuulen poika ja Lumen aika. Noin kolmen vartin jälkeen alkoi täsmälleen 15 minuutin tauko, en katsonut kellosta oliko se juuri täsmälleen - ja verhot laitettiin roudauksen ajaksi kiinni. Onko täällä nyt tapahtumassa jotain outoa? Voisiko vaikka koko bändi tulla lavalle? Hylkäsin idean kuitenkin liian absurdina, ehkä joku vierailija vain.

Toinen setti alkaa ja siltähän se vaikuttaa, että ei siinä mitään kummaa ole. Juha ja Junnu esittävät kitaran ja haitarin säestyksellä tutun Waits-käännöksen Kaduilla Kallion. Tämän jälkeen Juha jää yksin kitaran kanssa lavalle, aloittaa biisin Kerran elämässä ja toteaa jotain "siitä on liian kauan". Verho aukeaa, takaseinän peittänyt musta kangas putoaa - alta paljastuu Sir Elwoodin hiljaisten värien lakana ja siinähän se koko Elwood-viisikko on instrumenttiensa ääressä. Hillitty tunnelma muuttuu hetkessä ja keski-iältään varmaan reilusti päälle nelikymppinen yleisö kirkuu niin, että voisi kuvitella olevansa Bieberin konsertissa. Vaikka olisi kaikista vihjeistä pitänyt arvata, tajuan itsekin tuijottavani lavalle suu auki joku hymyn ja hämmästyksen sekainen ilme naamalla. Varmaankin suurin konserteissa kokemani "shokki". Tunnelma ei paljoa laske enää loppuillan aikana, vaikka koko bändin voimin esitetyistä biiseistä noin puolet on uusia eli uutta levyäkin on odotettavissa lähiaikoina. Vanhat tutut Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä ja Älä mee saavat kuitenkin riehakkaimman vastaanoton.

Tapansa mukaan bändi ei soita encoreja, vaan toteaa pari biisiä ennen loppua, että tämä on sitten varsinaisen setin viimeinen biisi ja seuraavana tulee encore. Bändin kumarrellessa Bruce Springsteenin Racing in the Streetin tahtiin on edelleen epäuskoinen olo. Tämä oli kyllä suurin yllätys, jonka olen keikoilla kokenut. Ja kun olin vielä kovin kahden vaiheilla, mennäkö edes koko keikalle.

Niille jotka jaksoivat lukea vain otsikon ja viimeisen lauseen: Sir Elwoodin hiljaiset värit on palannut. Loppukesän Duo-keikat kuitenkin lienevät ihan oikeasti duo-keikkoja, mutta menkää silti toki katsomaan.

 

[Bone]

Tammefest 22.7.2017 Pakkahuone ja Klubi



Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus

Kuulapäät jälleen kehissä, pois lukien Petosalmi tietty. Oli se hyvä, todella hyvä mutta vähän mietityttään muutamat jutut.
Itse maestro oli suoraa sanoen välillä vähän pihalla. En ole tosiaankaan mikään rockpoliisi mutta pikkupikku epävireisyys(toki koskee muitakin) hetkittäin, muutamat riffit, sointukuviot vähän sinnepäin eli hitusen perseelleen ja hieman hapuilua laulussa. Joko oli pientä ruostetta ilmassa tai sitten sitä itsensä Timon sanomaa sisäistä villatakkia liikaa. Jallu tais olla illan sana.

Kaikki hittibiisit tuli ja moni oma suosikki: Nyt on Mies, Kuusikymmentäkaksi(joka jyrää niin ettei moista toista ole) ja moni muu.
Uudet biisit oli aika laimeita, ei kuppi teetä mulle.

Biisilistoja ei ole, sorry.

Tätä tulin ittekin katsomaan. Tuli nostalginen fiilis 14 vuoden taakse kun edellisen kerran tuli todistettua pumppua lavalla. Ekojen sävelten tullessa fiilis oli kuin kotiin olisi tullut.
Samat huomiot, en ole rokkipoliisi. Silti huomasin Elegian vaikeassa kohdassa että Rautiainen veti päin vittua pari kohtaa. Kirosi itsekin aika selvästi. Lienee siis ruosteessa vielä myöskin, Jallun lisäksi.

Vetivät kyllä muuten mielestäni hyvin ja erinomaisia biisejä. Varsinkin Nyt on mies. Tykkäsin myös Venäjän orvoista. Elegia, Lumessakahlaajat ja Surupuku ne pakolliset. Setlist.fm:n mukaan vetäneet edellisenä iltana Rekkamiehen. Saamari, sen kun olisi kuullut livenä. Ihmeteltiin kaverin kanssa että miksi vetävät vikana biisinä (ennen encorea) Alavilla mailla, joka on hidas ja laahaava. Kun ennen sitä vedetty kunnon jynkkyä. Kuitenkin encorena Viimeinen päivä taivaan, joka on sitä itteensä. Vaikka onkin coveri.

Miinusta lavalle takaisin tulemisesta ja Tapparan paidasta Ursinin päällä. OIin kaverin seurassa tupakalla ja en kuullut mitä mitä puhuivat silloin.

 

[oiler99]

Red Hot Chili Peppers, Kaisafest 29.7.2017

Olihan keikka. Jos oli Ratinan keikka kuulopuheiden mukaan vaisu, niin tästä keikasta ei voi kyllä samaa sanoa. Bändi oli kovassa tikissä ja lietsoi yleisön melkoiseen hurmostilaan. Settilista oli täydellinen. En ollut uskoa korviani kun bändi käynnisti Aeroplanen. Oli kyllä niin mahtava veto kaikkinensa ja Blood Sugar Sex Magik siihen perään, ai että! Josh Klinghoffer soitti kuin demonien vallassa ja Flea oli se maailman coolein bassojumala. Eikä oli Chad Smithinkään kannuttamisessa moittimista. Anthony Kiedisiä rajoitti nivusvamma, mutta hänkin oli erinomaisessa vireessä. Under The Bridgen puuttuminen setistä yllätti, mutta kun muuten tuli kaksi tuntia todellista herkkua niin ei jäänyt harmittamaan ettei sitä kuultu.

Setti:

Intro Jam
Around The World
Dani California
Scar Tissue
Dark Necessities
Wet Sand
Me And My Friends
Go Robot
Californication
What Is Soul?
Aeroplane
Blood Sugar Sex Magik
Sick Love
Suck My Kiss
Soul To Squeeze
By The Way

Encore:
Debaser
Goodbye Angels
Give It Away

 

[Yläpesä]

Sting, Hartwall areena 28.9.2017

Gordon Sumner on nuoruuden idolini, joka ylikypsyi pahasti sademetsän siimeksissä 90-luvulla. Jazzkaan eksynyt ex-punkkari ei paljoa lämpimiä tunteita ole sen koommin meikäläisessä herättänyt, mutta hellyin kaveriporukan suostuttelemana lähtemään Hesan keikalle. Kaikeksi onneksi, sillä tulin ihan vaikuttuneeksi Stingin viihdyttävyydestä.

Ohjelma painottui onnistuneimmillaan The Policen superlatiiviseen tuotantoon ja palautti ainakin hetkeksi uskoni ihmiskuntaan. Eläkeikää lähestyvän tyttökoulun ex-opettajan lauluääni on yhä terävä, kuulas ja raspinen - ikään kuin Amazonin metsät olisivat sittenkin näytelleet olennaista roolia elintärkeiden ihmistoimintojen suojelijana. Ympärille koottu muusikkoryhmä tulkitsi parhaan kykynsä mukaan Summersin ja Copelandin taiturimaisia kuvioita. Varsinkin rytmiryhmän Josh Freese, jolla on tukku isoja päänahkoja vyöllään (GnR, Nine inch nails, Slash etc.) vakuutti tukevalla läsnäolollaan niin Policen latinommissa reggae-rynkytyksissä kuin suoraviivaisimmissa new-wave-paahdoissa. Bändin äänimaisema oli rikas, tarvittaessa akustisen keveän kuulas ja hetkittäin hevihtävän jyräävä.

Lämppärinä toimi Stingin oma poika Joe joka veti puolen tunnin setin yksikseen sähkökitaran ja loopin kanssa. Ihan pollea poika josta isä vaikuttaa olevan ylpeä. Kun kello löi 20.00 ja lämppäriä odoteltiin lavalle niin mikrofonille asteleekin Sting itse ja käynnistää yllättäen yhteisvetona bändin ja Joen kanssa "Heading South on the Great North Wall". Vasta yhdeksäksi istumaan tähdänneet missasivat siis keikan startin. Pääkeikkakin taisi alkaa vartin verran etuajassa. Soittoa riitti sen 90 minuuttia kahden encoren kera.

Setlist (nyysittynä netistä, mutta väitän silti että myös "It's alright for you" soitettiin ja yhteislaulatettiin). Harmi, että omalta henk.koht. suosikiltani Zenyatta Mondatalta ei kelpuutettu yhtäkään kappaletta. Se on kosminen vääryys ainakin "Voices in my headia" kohtaan. Keikan lopettanut Fragile on edelleen uskomattoman tunteikas kipale.


1.Heading South on the Great North Road
(with Joe Sumner)

Main set:
2. Synchronicity II
3. If I Ever Lose My Faith in You
4. Spirits in the Material World
5. Englishman in New York
6. Every Little Thing She Does Is Magic
7. Mad About You
8. Fields of Gold
9. Shape of My Heart
10. Petrol Head
11. She's Too Good for Me
12. Message in a Bottle
13. Ashes to Ashes
(David Bowie cover) (with Joe Sumner) (with "50,000" by Sting snippet)
14. Walking on the Moon
15. So Lonely
16. Desert Rose
17. Roxanne
(with "Ain't No Sunshine" by Bill Withers snippet)

Encore:
18. Next to You
19. I Can't Stop Thinking About You
20. Every Breath You Take

Encore 2:
21. Fragile

 

[Moto]

Sting, Hartwall areena 28.9.2017

Gordon Sumner on nuoruuden idolini, joka ylikypsyi pahasti sademetsän siimeksissä 90-luvulla. Jazzkaan eksynyt ex-punkkari ei paljoa lämpimiä tunteita ole sen koommin meikäläisessä herättänyt, mutta hellyin kaveriporukan suostuttelemana lähtemään Hesan keikalle. Kaikeksi onneksi, sillä tulin ihan vaikuttuneeksi Stingin viihdyttävyydestä.
...

Stingiä en ollut ennen tätä nähnyt soolona, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut paljonkin. Police tuli silloin kymmenen vuoden takaisella comeback-kiertueella nähtyä. Kun soolo-Gordon etenkin Fields of Gold-kokoelman jälkeisen tuotannon osalta on minulle liki tuntematonta, ei keikan hittipainotteisuus haitannut ja hyvin kyllä nuo uudetkin biisit istuivat sekaan. Kaksi isä-poika-paria, vekkulin latinohanuristin ja taitavan rumpalin muodostama bändi toimi kyllä mainiosti.

Melko suurella todennäköisyydellä väittäisin, että tuota It's Alright For You'ta ei kuultu ellei sitten vain jotain lyhyttä pätkää. Setlist.fm ei tunne siitä yhtään Stingin esitystä ja Policeltakin vain yhden ja aika kattavasti siellä näyttäisi Stingin listoja olevan. Myönnettäköön, että yours truly on tuon listan postannut sinne - pitkälti kyllä copy/pastena aiempien keikkojen listasta, kun se on ollut suurinpiirtein sama pitkään. Muistiinpanot täsmäsivät siihen.

Fragilesta tulee aina mieleen se, kun se kuului radiosta pariinkin kertaan omiin korviin Estonian turmapäivänä ja eikös tuo keikka ollut juuri sen vuosipäivänä. Roskia meinasi mennä silmään ja silleen.

 

[Useful Idiot]

Ympärille koottu muusikkoryhmä tulkitsi parhaan kykynsä mukaan Summersin ja Copelandin taiturimaisia kuvioita.
Varsinkin rytmiryhmän Josh Freese, jolla on tukku isoja päänahkoja vyöllään (GnR, Nine inch nails, Slash etc.) vakuutti tukevalla läsnäolollaan niin Policen latinommissa reggae-rynkytyksissä kuin suoraviivaisimmissa new-wave-paahdoissa. Bändin äänimaisema oli rikas, tarvittaessa akustisen keveän kuulas ja hetkittäin hevihtävän jyräävä.

Pitikin kysellä, miten Josh Freese istui joukkoon iloiseen, mutta siinähän se oli erikseen mainittuna. Kaveri on aivan allekirjoittaneen lempirumpaleita ja soittaa myös uskomattoman hienosti esim. Toolin nokkamiehen Maynard James Keenanin "sivubändissä" A Perfect Circlessä. Tyylitajuinen miekkonen, mitä tulee rumpukuvioihin. Ei mikään ihme, että palvelut kelpaavat vähän isoimmillekin staroille.

 

[Pavlikovsky]

1.10 Procol Harum - Finlandia-talo


Viime sunnuntaina olin katsomassa legendoja tai oikeastaan legendaa itseään eli brittiläisen rock-kerman ikonista pianistia ja bändiään Procol Harumia. Viini ja juustot tekivät kauppansa ennen keikkaa hyvinkin ostovoimaiselle kuulijayleisölle pikkutakeissaan. Kaiken kaikkiaan fanikunta on ikääntynyt hellyyttävästi hyvinkin lineaarisesti yhdessä yhtyeen kanssa, mutta niinhän se on aina tämän aikakauden patruunoiden kanssa. Paljoakaan alle viisikymppisiä ei yleisössä näkynyt.

Kun orkesteri tepasteli stagelle, oli illan kupletin juoni selvä. Uutta ja vanhaa. Uudelta Novumilta oli parhaat maistiaiset ladattu settilistaan ja toinen puoli koostui ikivihreistä. Novumin biisit olivatkin mukavan puhuttelevia Procol Harum-hengessä ja uuden musiikin luominen on itseisarvo tämänkin polven muusikolle, koska harva haluaa sittenkään olla mikään kiertelevä hittipotpurikone. Keikan avannut I Told on you, svengaava Last Chance Motel ja parasta uutta Brookeria tarjonnut Sunday Morning olivat Novumin parhautta. Sen sijaan kansaa jälleen kohahduttaneet Conquistador, A Salty Dog, Homburg ja Grand Hotel eivät esittelyjä kaivanneet ja niitähän yleisökin tuli hakemaan. Procol Harumin musa on livenä massiivisuudessaan ja harmonisuudessaan niin rikasta urkujen ja pianon yhteissoittoa, että klassikot saavat aivan uudenlaista potkua ja särmää. Tähän Brookerin tuoma karisma on kuin allekirjoitus. Keikka ikään kuin kasvoi loppua kohden. Viimeisen tenhon eli A Whiter Shade Of Palen Brooker sai yhtyeineen soittaa standing ovationille, niin hyvin lähti asiantunteva yleisö leikkiin mukaan.

Procol Harum on nykymuodossaan hyvin ammattimainen ja osaava orkka. Brookerin bändi PH edelleen on suurten persoonien lähdettyä yhtyeestä, mutta Geoffit Whitehorn (kitara) ja Dunn (rummut) ovat instrumenttiensa mestareita vaikka Brooker ison huomion vie. PH-musa on rumpalille haastavaa musiikkia etenkin, se selviää vähemmänkin bändin tuotantoa seuranneelle. Brooker itse on hyvätuulisen oloinen tyylikkäästi ikääntynyt rokkivaari, joka viljeli mukavan kuivaa brittihuumoria. Ääni oli edelleen hiotun täsmällistä ja täsmällisen painavaankin oikeissa kohdissa. Hienoa, että legenda jaksaa, vaikka tätäkin bändiä ovat erimielisyydet ja oikeus-istunnot koskettaneet. Nykybändi on kuitenkin yhteen soittava tiimi, se tuli selväksi.

Hieno ilta. Kiitos tästä.

 

[Moto]

The Jesus and Mary Chain, Tavastia 10.10.2017 (+ Cold Cave)

Alunperin The Circukseen buukattu keikka siirrettiin hyvissä ajoin Tavastialle, mikä kertonee siitä ettei liput menneet odotetulla tavalla kaupaksi, mutta ympäristöä ajatellen onnenpotku. Lippuja oli vielä ovimyynnissäkin, mutta varmaankin keikan alkuun mennessä oltiin jo varsin lähellä täyttä kapasiteettia.

Reidin veljesten bändi katkaisi alkuvuodesta 20 vuoden levytystaukonsa ja julkaisi uuden albumin Damage and Joy. Yllättävänkin vahva levy mielestäni ja se, että tämä levy oli parhaiten edustettuna settilistassa ei millään lailla heikentänyt laatua. Edellisellä Suomen vierailulla 2015 Sidewaysissä tunnetuin albumi Psychocandy soitettiin kokonaisuudessaan, joten ehkä siksikin sen edustus jäi yllättävän vähäiseksi. Ainoastaan pakollinen Just Like Honey ja In a Hole soitettiin - sekä levyn joillekin myöhemmille julkaisuille lisätty EP-raita Some Candy Talking. Tässä vierailujen välissä ehdin näkemään bändin kesällä Oslossa ja silloin kuten nyt soitettiin biisejä muilta albumeilta varsin tasaisesti, mutta Stoned & Dethroned on jostain syystä hylätty kokonaan.

Lavajärjestely on selvä - hiustyylistään itsepintaisesti kiinnipitävä, mutta muuten setämäinen William Reid soittaa kitaraansa muusta maailmasta eristettynä vahvistimilla ympäröidyssä nurkkauksessaan, "ne muut" soittavat ja laulavat taka-alalla savusta ja pääosin hämäristä lavavaloista johtuen melkein näkymättömissä ja Jim Reidin melko vähäeleiselle esiintymiselle jää liioitellun suuri estradi lavan etualalle. Uudella levylläkin laulava naisvokalisti Bernadette Denning ilmeisesti on roikkunut bändin mukana koko kiertueen ajan, päätellen ainakin siitä että oli mukana niin kesällä Oslossa kuin nyt Tavastialla. Yllättävänkin vähälle käytölle tyttö on jätetty, sillä myös levyllä laulamansa ja jo setin alkupuolella kuullun Always Sadin lisäksi hän oli lavalla vain ensimmäisen encoren Just Like Honeyn aikana. Etenkin uudella albumilla on useampikin vieraileva naisvokalisti mukana ja ne biisit ohitettiin lähes kokonaan.

Takuuvarmoja livelekoja, kuten Head On, April Skies ja Cherry Came Too oltiin ripoteltu tasaisesti pitkin settilistaa, joten varsinaisia suvantovaiheita ei päässyt encoreineen n. 1 h 40 min kestäneelle keikalle, mutta kunnolla kiitos seisoi vasta loppupuolella. Darklandsin nimikappale oli kiva ylläri ja varsinaisen setin päättänyt Reverence jytisi järjettömän kovana versiona. Sen perään kuultiin vielä kahdessa encoressa yhteensä kuusi biisiä - koko setin päätti siihen tarkoitukseen mainiosti kelpaava I Hate Rock n Roll.

Yleisön keski-ikä oli varmaankin ainakin neljänkymmenen paikkeilla, mutta ottaen huomioon että kyseessä on 30 vuotta sitten tärkeimmät tuotoksensa julkaissut bändi, oli nuortakin väkeä paikalla varsin paljon.

Lämppäri, usa:lainen Cold Cave on käynyt Suomessa aiemmin ainakin lämppäämässä Nine Inch Nailsia. Juurikaan en näistä etukäteen tiennyt, mutta kuulosti erittäinkin hyvältä. Laulajasta tuli mieleen Jarvis Cockerin goottiveli ripauksella Robert Smithiä. Pitääkin kuunnella enemmän, kunhan on Jessen tuotanto ensin kuunneltu pariin kertaan läpi.

 

[oiler99]

Dingo, Ouluhalli 25.11.2017

Vihdoinkin pääsin näkemään tuon Dingon legendaarisimman kokoonpanon livenä eikä tarvinnut pettyä. Ukot olivat ihan mielettömässä tikissä. Vanhan kokoonpanon paluu oli piristänyt myös Neumannia, joka oli selvästi energisempi kuin kolme vuotta sitten Raahessa näkemälläni keikalla. Kaikki suurimmat klassikot kuultiin, itselleni mieluisin veto oli Kunnian kentät joka kulki todella komeasti. Isoin yllätys setissä oli Pyhä klaani-levyltä löytyvä Perhosen lento. Muutenkin juuri tuon levyn materiaalia oli mahtavaa kuulla livenä. koska se on jäänyt kahden edeltäjänsä varjoon. Keikan jälkeen Neumann, Jonttu, Pepe ja Pete tulivat lavan vierustalle jakamaan nimmareita ja kyllähän tuo nimmarisessio kruunasi hienon illan. Kyllä tässä Famous Five-kokoonpanossa vain on jotain selittämätöntä taikaa. Ouluhalli oli ääriään myöten täynnä ja tunnelma katossa.

Setti:

Sinä ja minä
Kirjoitan
Kerjäläisten valtakunta
Lähetyssaarnaaja
Elämäni sankari
Perhosen lento
Kulkuri ja kaunotar
Kunnian kentät
Autiotalo
Aino
Nahkatakkinen tyttö
Rio Ohoi
Levoton Tuhkimo

 

[Schwein]

Egotrippi (akustinen), Sellosali 17.5.2018

Egotrippi esiintyi eilen Sellosalissa akustisesti. Onneksi olin ostanut liput jo helmikuussa, koska mesta oli myyty hyvissä ajoin loppuun. Osasin odottaa hyvää keikkaa, takuuvarmoja näiden keikat kun aina on. Akustisuus myös houkutti etukäteen. Ja voi pojat ja tytöt, olipahan mahtavaa. Heti alusta lähtien suu venyi idioottimaiseen hymyyn, siksi hienolta kuulosti. Egotripin kenties suurin yksittäinen vahvuus, lauluharmoniat, erottuivat vähemmän yllättäen huomattavasti paremmin akustisten instrumenttien alta verrattuna tavallisten keikkojen voimakkaisiin sähköisiin äänivalleihin.

Keikka oli varsin pitkä, peräti 2 tuntia, mutta tylsää ei ollut hetkeäkään. Settilista olisi ehkä voinut olla yllätyksellisempi, vaikka muutamia harvemmin kuultuja lauluja Egotrippi esittikin. Toisaalta sovituksissa oli paljon hauskoja pieniä yksityiskohtia ja jippoja. Lisäksi valojen käytöllä tehostettiin paikoitellen tunnelmaa osuvasti. Oli hauska todeta, että esimerkiksi Unihiekkaa toimii erinomaisesti myös akustisena (tai ainakin puoliakustisena) versiona. Ylipäänsä reippaammat biisit toimivat myös akustisena hienosti.

Matkustajan Knipi ja Mikki esittivät duona. Paras versio minkä olen tästä kuullut. En ole koskaan oikein innostunut Matkustajasta - en kuitenkaan myönnä että kyseessä olisi pitkän linjan fanin omimissyndrooma, jossa liian suosittua biisiä vieroksutaan. Enemmänkin siksi, että tuo on korvaani jotenkin liian suomirokkia ja radionovaa, mitä Egotrippi ei muuten ole.

En ollut aiemmin ollut rock-konsertissa, jossa istutaan merkityillä paikoilla. Kenties juuri akustisuuden vuoksi tuo ei oikeastaan häirinnyt. Hyvä puoli oli se, että esim. Tavastian yläparven tuttua haittaa, kovaan ääneen biisienkin aikana keskustelevia, ei Sellosalissa ollut.

Niistä stemmoista vielä. Ne vaan uppoaa meikäläiseen ja lujaa. Kaunista. Neljä laulumikrofonia oli käytössä. Jostain syystä kitaristi Skele on saanut laulamisesta vapautuksen ja saa nykyään keskittyä vain kitaraansa. Erityismaininta rumpali Risto Niinikoskelle. Helvetin taitavahan se ilmeisesti on muutenkin, mutta onpahan kaverilla myös kaunis lauluääni. Stemmat soi upeasti nyt kun ne kunnolla kuuli.

Lisää tällaista!

 

[heavy]

Kun viime talvena uutisoitiin pääosin 90-luvulla aktiivisena toimineen The The yhtyeen comeback kiertueesta, syntyi välittömästi ajatus päässäni että sehän on koettava kun sihen ei ole aikaisemmin ollut mahdollisuutta. Vaikka oma musiikkimakuni on enemmän rock ja heavy, on levyhyllyssäni ollut sijaa myös hyville pop-orkestereille. Suomeen käsittääkseni The The ei aktiiviaikoinaan ikinä saapunut ja muutenkin yhtye tuntuu olevan aika tuntematon suomalaisille musiikinystävillekin.

Yksi kiertueen kohteista oli Tukholma, joten sinne siis tänä viikonloppuna vei tie. Helteinen sää lämmitti konserttipaikkana toimineen München Bryggerietin aikamoiseksi saunaksi. Keikan alussa pääjehu Matt Johnson kertoi isänsä kuolleen samana aamuna, pyysi anteeksi mikäli ei ole ihan parhaassa vireessä. Mutta ei sitä ainakaan ensikertaa bändin livenä nähnyt mitenkään keikan aikana huomannut, niin hyvin ja ammattitaitoisesti laulaja ja muukin bändi settinsä veti. Biisilista taisi sisältää kaikki bändin parhaat biisit kaikilta muilta paitsi kantrilevy Hanky Pankyltä. Muutenkin mieltäni lämmitti parhaan levynsä Duskin hyvä edustus biiseissä kuten Love is Stronger Than Death ja Slow Emotion Replay... Pääosin ruotsalainen yleisö näytti myös viihtyvän ja oarin tunnin varsin hikinen keikka oli kyllä reissun arvoinen.

 

[Moto]

Pieni kaunis pyyntö. Jos joku käy tsekkaamassa Kaarle Viikatteen & Jukka Takalon keikkaa alkavalla viikolla, laittakaapa kommenttia. ...

Joku alkava viikko se on nytkin, vaikka parin vuoden viiveellä... Nämä herrathan ovat jälleen kiertämässä ja käväisin katsomassa G Livelabissa. Keikka oli samalla myös Takalon vetämän "Kansallinen lauluklubi"-sarjan avaus. Tosin nyt Jukka ei ollut mitenkään isännän roolissa. G Livelabissa oli kerrankin väljää, turhankin väljää. Luulisin että 50 katsojaa on yläkanttiin veikattu, mutta ainakin tunnelma oli sitä myötä mukavan intiimi. Kenties 20 euron lipun hinta toimi karkottimena, sillä esim. edellisen illan Tampereen keikka oli ollut ilmainen.

Aloitusvuoro arvottiin vanhalla kunnon mummo, nakki, pyssy leikillä ja ensimmäisen yrityksen päätyttyä tasapeliin herra Viikate pääsi toisella yrittämällä aloittamaan. Pääosin hemmot soittivat omaa tuotantoaan, mutta heti avauksena kuultiin Kulkuriveljeni Jan. Takalo markkinoi äsken ilmestynyttä uutta levyään, jolta kuultiin neljä biisiä. Aknestikiä ei tullut kuin kahden biisin verran, aika ennalta arvattavat Jokapäivä ja Suomirokkia.

Kalle oli ehkä hieman rohkeampi biisivalintojen kanssa, varsinaisia hittejä ei kuultu kuin Kuolleen miehen kupletti ja Tervaskanto. Harvemmin (ainakin nykyään) kuultua matskua edustivat mm. Puolikulkijat, Syysvedet, Hautajaissydän ja viimevuotiselta kokoelmalta Mies, joka nolasi Kouvolan. Liekö Viikate tuota vielä esittänytkään? Soittipa myös yhden biisin verran toisen bändinsä Koljosen Tiekiistan tuotantoa. Myös yksi täysin uusi biisi, jonka Kaarle on kaiketi menossa purkittamaan jälleen Marko Haaviston kanssa, kuultiin ensiesityksenä: Vanha Ferguson.

Keikka kesti päälle kaksi tuntia ja miehillä riitti juttua biisejen välillä. Kannattaa mennä katsomaan, seuraavan vajaa parin viikon sisään keikkaa pukkaa usealla paikkakunnalla:
Longplay Music | Ohjelmatoimisto | Verkkokauppa | Levy-yhtiö :: Kaarle Viikate & Jukka Takalo keikat

Tässä vielä koko settilista: Kaarle Viikate & Jukka Takalo Setlist at G Livelab, Helsinki

 

[mice]

Joku alkava viikko se on nytkin, vaikka parin vuoden viiveellä... Nämä herrathan ovat jälleen kiertämässä ja käväisin katsomassa G Livelabissa.

Paikalla olin G Livelabissa eilen minäkin. Kyllä siellä se 50 katsojaa mielestäni oli, mutta ei kyllä paljoa yli. Itsekin kirjoittelin settilistan kerrankin alusta loppuun ylös, mutta eipä olisi tarvinnut, kun ilmeisesti juurikin Moto sinä olit sen jo tuonne setlist.fm:ään tehnyt.

Oli kyllä huikea keikka ja ehdottomasti käymisen ja näkemisen arvoinen. Oma tausta näiden kahden herran osalta on se, että Viikate on ollut jo kohta parikymmentä vuotta itselleni se ykkösbändi kotimaassa ja livenä nähtyjä keikkoja on useampi kymmenen takana. Takalon materiaali taas niin Aknestikin kuin soolouran varrelta on myös varsin tuttua, mutta livenä en häntä ollut koskaan nähnyt.

Takalo pysyttäytyi tosiaan täysin omissa biiseissään (illan viimeistä, Paratiisia lukuunottamatta), mikä ei sinänsä ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Kalle taas veteli biisejä vähän laajemmalla skaalalla ja näin vannoutuneena Viikate-fanina oli varsin hienoa kuulla ja nähdä livenä myös niitä Viikatteen harvemmin soitettuja biisejä, kuten juurikin esimerkiksi Mies, joka nolasi Kouvolan. Ei ole varmaan tullut Viikatteen esittämänä koskaan livenä. Oikeastaan Tervaskanto oli ainoa kappale, joka nyt soitetuista toimii selvästi paremmin koko bändin versiona, nyt jäi vähän vaisuksi.

Herrat olivat paikalla rennon letkeällä meiningillä ja iltahan toimi myös varsin loistavana standup-ohjelmanumerona. Laitetaan tähän yksi esimerkki: Kalle oli vetänyt pari säkeistöä Puolikulkijoita ja lopetti soiton & laulun ennen c-osaa kommentoiden: "Tää on Ekin kipale ja se on niin lahjakas muusikko, että se soinnuttaa nää biisit aivan tukkoon. Mulla ei oo mitään aavistusta miten tää c-osa menee, joten vedän tähän jonkun riffin". Ja sen jälkeen tosiaan varsin omalaatuinen riffi ja laulu :) Jonkun (olikohan sama vai joku muu) biisin kohdalla Kalle sanoi, että "Simon mielestä nää on ihan kauheeta paskaa, että soittele näitä vaan omissa jutuissas".

Ja Takalohan tarjoili yleisöllekin maistiaisia. Myös Laplandian toimesta koko jengille tarjoiltu pieni määrä Viikatteen Tervalikööriä oli varsin mainio veto!

G Livelab oli paikkana uusi tuttavuus. Akustiikka toimi loistavasti ainakin tällaisella keikalla, tiedä sitten olisiko tilanne sama "oikean bändin keikalla". Isot Genelecin kajarit ainakin näyttävästi esillä ja kyllähän herrat Takalo ja Viikatekin tuon huomasivat. Jännä oli myös katsoa, miten kadulla ohikulkijat pysähtyivät katsomaan isoista ikkunoista, että mikäs nyt on homman nimi.

PS. Liian lyhyt espresso -kappaleesta odottelin lopussa niitä luvattuja muita säkeistöjä, nythän se jäi vain siihen ensimmäiseen :)

 

[UnenNukkuja]

Joku alkava viikko se on nytkin, vaikka parin vuoden viiveellä... Nämä herrathan ovat jälleen kiertämässä ja käväisin katsomassa G Livelabissa. Keikka oli samalla myös Takalon vetämän "Kansallinen lauluklubi"-sarjan avaus. Tosin nyt Jukka ei ollut mitenkään isännän roolissa. G Livelabissa oli kerrankin väljää, turhankin väljää. Luulisin että 50 katsojaa on yläkanttiin veikattu, mutta ainakin tunnelma oli sitä myötä mukavan intiimi. Kenties 20 euron lipun hinta toimi karkottimena, sillä esim. edellisen illan Tampereen keikka oli ollut ilmainen.

Aloitusvuoro arvottiin vanhalla kunnon mummo, nakki, pyssy leikillä ja ensimmäisen yrityksen päätyttyä tasapeliin herra Viikate pääsi toisella yrittämällä aloittamaan. Pääosin hemmot soittivat omaa tuotantoaan, mutta heti avauksena kuultiin Kulkuriveljeni Jan. Takalo markkinoi äsken ilmestynyttä uutta levyään, jolta kuultiin neljä biisiä. Aknestikiä ei tullut kuin kahden biisin verran, aika ennalta arvattavat Jokapäivä ja Suomirokkia.

Kalle oli ehkä hieman rohkeampi biisivalintojen kanssa, varsinaisia hittejä ei kuultu kuin Kuolleen miehen kupletti ja Tervaskanto. Harvemmin (ainakin nykyään) kuultua matskua edustivat mm. Puolikulkijat, Syysvedet, Hautajaissydän ja viimevuotiselta kokoelmalta Mies, joka nolasi Kouvolan. Liekö Viikate tuota vielä esittänytkään? Soittipa myös yhden biisin verran toisen bändinsä Koljosen Tiekiistan tuotantoa. Myös yksi täysin uusi biisi, jonka Kaarle on kaiketi menossa purkittamaan jälleen Marko Haaviston kanssa, kuultiin ensiesityksenä: Vanha Ferguson.

Keikka kesti päälle kaksi tuntia ja miehillä riitti juttua biisejen välillä. Kannattaa mennä katsomaan, seuraavan vajaa parin viikon sisään keikkaa pukkaa usealla paikkakunnalla:
Longplay Music | Ohjelmatoimisto | Verkkokauppa | Levy-yhtiö :: Kaarle Viikate & Jukka Takalo keikat

Tässä vielä koko settilista: Kaarle Viikate & Jukka Takalo Setlist at G Livelab, Helsinki

Ai ai, tuo kirpaisee tuo Hautajaissydän, samoin Aknestikin helmi Jokapäivä.

Harmi, eivät Turussa piipahda.

 

[Moto]

Paikalla olin G Livelabissa eilen minäkin. Kyllä siellä se 50 katsojaa mielestäni oli, mutta ei kyllä paljoa yli. Itsekin kirjoittelin settilistan kerrankin alusta loppuun ylös, mutta eipä olisi tarvinnut, kun ilmeisesti juurikin Moto sinä olit sen jo tuonne setlist.fm:ään tehnyt.
...
Herrat olivat paikalla rennon letkeällä meiningillä ja iltahan toimi myös varsin loistavana standup-ohjelmanumerona. Laitetaan tähän yksi esimerkki: Kalle oli vetänyt pari säkeistöä Puolikulkijoita ja lopetti soiton & laulun ennen c-osaa kommentoiden: "Tää on Ekin kipale ja se on niin lahjakas muusikko, että se soinnuttaa nää biisit aivan tukkoon. Mulla ei oo mitään aavistusta miten tää c-osa menee, joten vedän tähän jonkun riffin". Ja sen jälkeen tosiaan varsin omalaatuinen riffi ja laulu :) Jonkun (olikohan sama vai joku muu) biisin kohdalla Kalle sanoi, että "Simon mielestä nää on ihan kauheeta paskaa, että soittele näitä vaan omissa jutuissas".
...
G Livelab oli paikkana uusi tuttavuus. Akustiikka toimi loistavasti ainakin tällaisella keikalla, tiedä sitten olisiko tilanne sama "oikean bändin keikalla"
....
PS. Liian lyhyt espresso -kappaleesta odottelin lopussa niitä luvattuja muita säkeistöjä, nythän se jäi vain siihen ensimmäiseen :)

Myönnän syyllisyyteni settilistan luomisesta. Hurja luontoni sai minut luomaan myös tuon "bändin" Kaarle Viikate & Jukka Takalo Musicbrainziin, vaikka tällaisia komboja ei sinne saisi laittaa ja näkyvät yleensä katoavan alta aikayksikön - mutta ainakin jää setlistiin.. Siellä se kuitenkin edelleen möllöttää, hyvä maineeni kai. Nyt tosin tekisi mieli luoda myös yhtye "Kaarle Viikate & Marko Haavisto", että saisi tuon yhden cover-biisin kohdilleen.

Olisikohan tuo Simonin mielestä kauhea paska ollut Syysvedet - saattoi kyllä olla samakin. Jostain noista Kaarle myös kommentoi jotain, että biisi on niin juustoinen, että se olisi kuin Steve Lukatherin ja Carlos Santanan soolojen vauvan babyshowerissa tarjoiltaisiin juustofondueta. Takalon alustus biisille, joka osoittautui Jokapäiväksi, hykerrytti myös. Jotain että "melkein joka keikan jälkeen joku noin 35-vuotias tulee kertomaan, että on menettänyt neitsyytensä sen soidessa... Lauri Tähkälle käy kuulemma jatkuvasti samaa - siis, että joku tulee kertomaan menettäneensä neitsyytensä [Jokapäivän] soidessa."

Aika monet kerrat on G Livelabissa jo käyty ja mesta on kyllä musiikille kuin musiiikille akustisesti huippuluokkaa. Nyt tulee itse asiassa hattutemppu sinne: eilen tämä kaksikko, tänään oli Egotrippi Timanttisella keikalla ja huomenna Melrose. Varmaan festareita lukuunottamatta ensimmäinen kerta, kun tulee käytyä samassa mestassa kolmena iltana peräkkäin - Tavastialla on tosin saattanut tapahtua.

Tuo "Liian lyhyt espresso" kuulosti kyllä sen verran hyvältä aihiolta, että epäilytti oliko se todella pelkästään improvisoitu siinä ja nyt. Voisivat vaikka työstää biisin loppuun.

 

[heavy]

Therapy? oli hetken aikaa silloin 90-luvun puolivälissä kova juttu ja sitä tuli kuunneltua paljon. Sittemmin yhtye on jäänyt aika vähälle kuuntelulle, osa levyistään on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Niinpä lauantai-iltana Radio Rock risteilyllä bändi pääsi yllättämään puskista, vaikka edellinenkin näkemäni keikka heiltä joskus kahdeksan vuotta sitten oli myös tiukka.

Toki bändi edelleen ratsastaa Troublegum levyn maineellakin, nytkin kuultiin varmaan puolet levyn biiseistä. Keikan yllätysmomenttia kuvaaa ehkä parhaiten Hüsker Dü laina Diane, jomka muistan jopa livenä bändin soittaneen aikaisemmin sellon kera. Tällä kertaa kappale paiskottiin ilmoille raivokkaana punk versiona ilman mitään jousisovitusta. Muutenkin keikan intensiteetti oli jotain infernaalista, ja sen ansiosta uusi levy ei tule jäämään väliin ja seuraavaan keikkaa en odottele kahdeksaa vuotta tällä kertaa, jos vain johonkin sopivaan klubiin vierailun tekevät.

 

[Moto]

Therapy?

....
Muutenkin keikan intensiteetti oli jotain infernaalista, ja sen ansiosta uusi levy ei tule jäämään väliin ja seuraavaan keikkaa en odottele kahdeksaa vuotta tällä kertaa, jos vain johonkin sopivaan klubiin vierailun tekevät.

Varmaan huomasitkin, että bändi on tulossa taas alkuvuodesta Suomeen, pitää käydä varmaan ainakin toinen keikoista katsomassa.

Mutta, sen takia oikeastaan tulin tähän ketjuun, että....

Lasten Hautausmaa & Maustetytöt, Kuudes Linja, 13.10.2018

Lähdetään liikkeelle lämppäristä. Maustetytöt? Kuulostaa joltain huonolta Spice Girls-parodialta ja kovin vähän tästä duosta löytyy tietoa, saati musiikkia, intternätin ihmeellisestä maailmasta. Pienellä selvityksellä selviää kuitenkin, että juuret johtaa kolmen vaajalaissiskoksen englanniksi laulaneeseen Kaneli-bändiin ja vanhimman siskon siirryttyä syrjään (ja paitamyyjäksi keikoille tämän illan perusteella) ja laulukielen vaihduttua suomeksi, on nimi muuttunut. Siskoksista Kaisa soittaa koskettimia ja toimii päälaulajana, Anna hoitaa kitarat ja harmoniat - paitsi keikan päättäneessä komeassa siskorakkausbiisissä, jossa säkeistöt laulettiin vuorovedoin.

Ne joiden mielestä Leevi & The Leavings teki samaa biisiä koko ajan, voisivat ajatella, että Maustetyttöjä parhaitan kuvaisi se, että PMMP tekee kaikki biisinsä sillä ainoalla Leevi-melodialla. Biisit olivat sanoituksiltaan aika melankolisia ja kyynisiä, mutta voisi tässä kaksikossa olla ainesta suurempaankin suosioon - ehkä esiintymistä pitäisi saada vähän räväkämmäksi ja kenties pestata taustalle myös rytmiryhmä.

Kuudes Linja oli varsin mukavasti täytetty jo Maustetyttöjen aikaan, mutta oletettavasti loppuunmyyty klubi tuntui natisevan liitoksistaan, kun Lasten Hautausmaa aloitti settinsä. Pikkuisen rupesi jo näyttämään siltä, että Hautuumaasta tulisi taas vain yksi kriitikoiden rakastama bändi, jota yleisö ei kuitenkaan oikein löydä - tuli etenkin bändin toisen levyn aikaisilla keikoilla todistettua pari kertaa puolityhjiä saleja. Alkuvuoden Tavastian keikka ja tämä todistivat, että livesuosiokin on löytynyt. Omalta osaltaan siihen on varmasti vaikuttanut se, että alkumetreillä aika heppoinen livesoitanta on kasvanut todella tiukaksi ja ehkä tänä vuonna ilmestunyt III-albumi on hitusen helpommin lähestyttä kuin edeltäjänsä. Ainakin salin etuosa lauloi äänekkäästi mukana ja jossain vaiheessa Kristiina Vaara totesikin, että eihän mun tarvitsisi laulaa ollenkaan. Muutenkin Kristiina näytti suorastaan hämmentyneeltä ja liikuttuneelta suosiosta.

Bändi lupaili Facebook-sivullaan harvemmin soitettuja biisejä, mutta oikeastaan vain Suomenlinna taisi olla sellainen. Tuomo Mannosen mukaan vasta kolmas kerta, kun biisi esitettiin livenä. Myöskin keikan avannut Kirkkaasta hämärään on tainnut olla tauolla jonkin aikaa, mutta hieman enemmänkin olisin kaivannut harvemmin kuultua. Vaikkapa äskettäin ensimmäistä digitaalisessa muodossa julkaistun Onnellinen hullu-sinkun b-puolen Varsovan lapset.

Varsinaisen setin päätösbiisi oli Salaa tupakalle - encore-leikkiin bändi ei viitsinyt ryhtyä, varmaan siksi että lavan sivustakin oli täynnä poukkaa ja kuusihenkiselle bändille olisi ollut turhan suuri urakka tunkea siitä läpi kahteen kertaan vain show vuoksi. Mannonen ilmoitti, että soitetaan encore tähän saman tien putkeen - jo toinen kerta tällä viikolla, kun todistin vastaavaa toimintaa (National Nightmare keskiviikkona) - ehkä ennalta käsikirjoitettujen encorejen aika alkaa olla ohi.

Settilista setlist.fm:ssä Lasten Hautausmaa Setlist at Kuudes Linja, Helsinki

 

[Fordél]

Egotrippi ja Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri (TASO), Tampere-talo 25.11.2018

Tätä keikkaa tuli jopa vähän odotettua, mutta lopulta keikka oli pienoinen pettymys. Jätkät soitti totuttuun tapaan todella hyvin ja yhteistyö TASO-orkesterin kanssa sujui erinomaisesti. Egotripin biisit olivat pääosin sovitettu hienosti sinfoniaorkesterille. Ainoastaan Marzi Nyman epäonnistui Uniheikkaa-biisin sovittamisessa ja Musta varjot jäi vähän vaisuksi.

Se, mikä lopulta aiheutti pettymyksen, oli biisilista. Paljon niitä pikkasen keskinkertasempia Egojen biisejä (Posteljooni, Patja jne.) ja pois jäi valtava määrä hyviä biisejä, jotka olisi mieluusti kuullut uudelleen sovitettuna. Etenkin parilta viimisimmältä levyltä jäi paljon hienoja biisejä pois (esim. Valtatie ja Vuosi nolla). Lisäksi se noin 30 min tauko välissä katkaisi vähän tunnelmaa.

Mietin jo toiselle vastaavalle keikalle menoa, mutta jätän väliin.

 

[Schwein]

@Fordél

Olen suuri Egotrippi-fani, mutta jostain syystä nämä sinfoniaorkesteriviritykset eivät ole innostaneet. Katsoin Helsingin-keikan HS-tv:stä, eikä harmittanut etten mennyt. Toki tv:stä katsominen nyt ei ole ollenkaan sama asia kuin live. Mutta olin yllättynyt, että esimerkiksi Knipin laulu oli vähän epävireessä, mitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni.

Sinfoniaorkesteri-keikan sijaan suosittelen lämpimästi akustista konserttia, jos kohdallesi osuu. Olen käynyt katsomassa ja kuuntelemassa Sellosalissa ja Korjaamolla. Erinomaisia keikkoja molemmat, mutta ehkä hieman yllättäen Sellosali oli jopa toimivampi. Johtui ehkä osittain siitä, että yleisö ymmärsi siellä kuunnella hölöttämisen sijaan. Tuo musiikkiesityksen aikana kovaan ääneen keskusteleminen on muuten helvetin ärsyttävää keikoilla, mutta se on jo toisen ketjun asiaa.

 

[Fordél]

Olen suuri Egotrippi-fani, mutta jostain syystä nämä sinfoniaorkesteriviritykset eivät ole innostaneet. Katsoin Helsingin-keikan HS-tv:stä, eikä harmittanut etten mennyt. Toki tv:stä katsominen nyt ei ole ollenkaan sama asia kuin live. Mutta olin yllättynyt, että esimerkiksi Knipin laulu oli vähän epävireessä, mitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni.

Mua nää kyllä innosti ja paikan päällä kuultuna myös toteutus oli toimiva. Uudet sovitukset ja sinfoniaorkesteri toivat kyllä ihan uutta mielenkiintoa vanhoihin biiseihin. Knipin ja Mikin laulukin sujui mainiosti. Ainoa ongelma oli mun mielestä vain toi biisilista.

Sinfoniaorkesteri-keikan sijaan suosittelen lämpimästi akustista konserttia, jos kohdallesi osuu. Olen käynyt katsomassa ja kuuntelemassa Sellosalissa ja Korjaamolla. Erinomaisia keikkoja molemmat, mutta ehkä hieman yllättäen Sellosali oli jopa toimivampi. Johtui ehkä osittain siitä, että yleisö ymmärsi siellä kuunnella hölöttämisen sijaan. Tuo musiikkiesityksen aikana kovaan ääneen keskusteleminen on muuten helvetin ärsyttävää keikoilla, mutta se on jo toisen ketjun asiaa.

Jep, suunnitelmissa on ollut akustinenkin keikka, mutta valitsin nyt tämän spesiaalimman keikan. Näitä kun tuskin tulee heti uusia. Toivottavasti akustisilla keikoilla on ollut paremmat biisilistat.

 

[Schwein]

Jep, suunnitelmissa on ollut akustinenkin keikka, mutta valitsin nyt tämän spesiaalimman keikan. Näitä kun tuskin tulee heti uusia.

No tuo on totta kyllä. Ei varmaan ole ihan helppoa saada sovitettua yhteen aikatauluja ja saada buukattua sopivia keikkapaikkoja jne.

Toivottavasti akustisilla keikoilla on ollut paremmat biisilistat.

​

Korjaamolla oli ehkä hieman rokkaavampi lista kuin Sellosalissa. Täytyy muuten mainita, että tuo Patja on kappale, jota olen itse myös pitänyt aika keskinkertaisena, jopa tylsänä. Kuitenkin Sellosalissa tuo toimi niin hyvin, että aloin jopa pitää kipaleesta. Etupäässä tämä ehkä johtui rumpali Risto Niinikosken laulamista stemmoista kertosäkeessä. Levyllä tuota stemmaa ei mielestäni ole. Joten ehkä juuri Patjaa hieman lopulta kaipasin Korjaamolla.

Noin yleisesti ottaen Egotripin biisilistat elävät aika maltillisesti. Ehkä tulee käytyä keikoilla liian usein, kun joskus vaihtelua kaipaisi enemmän. Olisi myös virkistävää jos joskus jättäisivät Matkustajan soittamatta (hymiö).

 

[eriatarka]

Therapy? oli hetken aikaa silloin 90-luvun puolivälissä kova juttu ja sitä tuli kuunneltua paljon. Sittemmin yhtye on jäänyt aika vähälle kuuntelulle, osa levyistään on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Niinpä lauantai-iltana Radio Rock risteilyllä bändi pääsi yllättämään puskista, vaikka edellinenkin näkemäni keikka heiltä joskus kahdeksan vuotta sitten oli myös tiukka.

Bändi oli ainakin Wanaja Festivalilla H:linnassa 2011. Olin tuolla kuuntelemassa Darknessia ja Therapy? esiintyi sitä ennen.

Itselleni on bändistä jäänyt mieleen vain, että laulaja oli silloin 90-luvun puolivälissä kuin joku wannabe Mike Patton.

 

[stiflat]

Eilen tuli nähtyä J. Karjalainen Logomossa, Turussa ja voi sanoa, että oli kyllä todella hyvä keikka. Ensimmäinen kerta itselleni tuollaisella istumakeikalla, sounditkin olivat ilmeisen hyvät tuolla ja bändi nautti esiintymisestä. Kitara ehkä hiukan ylitse muiden ainakin eturiveihin, mutta se oli pientä. Koko uusi albumi soitettiin putkeen ja tauon jälkeen vanhoja biisejä kelpo kattaus. Iso suositus, jos on mahdollisuutta moiseen vielä muualla päin Suomea.

Näyttäisi myös herralta normaalikiertue ilmoitettu kevääksi ympäri Suomen.

 

[Individual]

Huomenna Kulttuuritalo ja J. Odotukset kyllä korkealla. Kaverin kanssa katsomaan keikkaa.

 

[Moto]

UMO Jazz Orchestra - Tribute to Prince, 29.11.2018, Savoy-teatteri

Uuden Musiikin Orkesteri Jazz-orkesteri musisoi Savoyssä kahtena iltana peräkkäin vahvistettuna Tuomolla (Prättälä), Sam Huberilla ja ulkomaalaisvahvistus Marta Renillä. Olisi varmaan jäänyt tämä show huomaamatta, mutta duunikaveri mainitsi olevansa menossa keskiviikon keikalle. Hieman heräsi kiinnostus, mutta oli silloin muuta menoa, eikä ehkä olisi saanut lippujakaan. Onneksi kuitenkin tarkistin netistä ja huomasin, että heti seuraavana iltana on uusi mahdollisuus ja muutamia hajapaikkoja vielä saatavilla kohtalaisen siedettäviltä mestoiltakin. Sinne siis.

Tribuutit herättävät vähän ristiriitaisia tunteita. Artisteille, jotka ovat vielä hengissä ja keikkailevat aktiivisesti, ne tuntuvat melko tarpeettomilta. Samaten vierastan sitä, että joku imitaattoribändi soittaa hiilipaperikopioita - korkeintaan jonkun sellaisen, mitä ei olisi ollut edes teoriassa ollut mahdollista nähdä livenä, kuten vaikka The Beatles, voisi katsoa. Tämä show ei kuitenkaan ollut mitään kopiointia, vaan muhkeita big band-sovituksia ja omalla tyylillään laulavia laulajia. Kuitenkin riittävän uskollisina versioina, että tuskin pahinkaan fanipoika voisi vetää hernettä nenään biisien raiskauksesta.

Pääpainona oli Parade-albumi, jonka biiseistä kuultiin yhtä (Do U Lie?) lukuunottamatta kaikki. Yhteensä keikalla soitettiin 19 biisiä, joten Parade kattoi yli puolet setistä. Alku mentiin samassa järjestyksessä kuin levyllä - lyhyehköissä biiseissä esiteltiin miesvokalistit pikatahtiin Christopher Tracy's Parade (Tuomo), New Position (Huber) ja Tuomo uudelleen I Wonder U:ssa ja Under the Cherry Moonissa. Kolme seuraavaakin biisiä oli Paradelta, mutta levyn järjestyksestä poikettiin, kun Sam Huber palasi lavalle esittämään Mountainsin, Girls & Boysin ja konsertin koskettavimman hetken Sometimes It Snows in April.

Ensimmäisen puolikkaan päätteeksi toivotettiin tervetulleeksi portugalilainen Marta Ren, jolle nämä keikat olivat ensimmäiset esiintymiset Suomessa. Nyt mentiin ensimmäistä kertaa Paraden ulkopuolelle: When Doves Cry ja Kiss. Ensin mainittu toimi erittäin hyvin, mutta Kissin suurimmaksi anniksi jäi se, että keski-iältään melko vanha yleisö nousi Martan kehoituksesta ylös penkeistään - vaikka haluja näytti osalla olla jo ennen sitä. Tuo on hyvä biisi, mutta jotenkin vain odotan versiota, josta tykkäisin... Princen originaali on turhan kimittävä ja itse asiassa minulle ensimmäisenä tutuksi tullut Tom Jonesin veto vähän överi.

Turhan pitkäksi venyneen väliajan jälkeen Muusikoiden liitto kävi julkistamassa tunnustuspalkintonsa saajan. Puheenjohtaja paljasti voittajan juhlavasti paperista lukien ja kaikkien yllätykseksi se oli UMO ja kapellimestarit pääsivät noutamaan palkinnon aplodien saattelemana. Olisihan se ollut absurdisen hauska juonenkäänne, jos kuoresta olisikin paljastunut jonkun Sannin nimi.

Toinen puoliaika alkoi Sam Huberin vetämällä Raspberry Beretillä ja sen jälkeen Tuomo pääsi esittämään illan pisimmän putkensa. Sign 'O' the Times oli illan parhaita, ellei paras hetki, ja sen jälkeen palattiin jälleen Paraden tunnelmiin Life Can Be So Nicen ja samoissa sessioissa levytetyn, mutta paljon myöhemmin julkaistun Old Friends 4 Salen myötä. Sen jälkeen Huber astui taas lavalle ja Alphabet Street sai yleisön vauhtiin. Biisin päätyttyä, kun porukka meinasi istua alas, Samilta pääsi toruva "a-a-ah, ei oo mitään slovaria tulossa" ja Pop Life jatkoi bileitä. Tämän jälkeen oli vielä vuorossa Tuomon tulkitsema Parade-biisi (kuinkas muutenkaan) Anotherloverholenyohead ja Marta Ren pääsi vauhtiin vasta setin loppupuolella, kun ainoa 90-luvulta peräisin ollut biisi Cream kuultiin. Finaali ei ollut kovin yllättävä - Purple Rain kaikkien kolmen vokalistin voimin. Marta 1. säkeistö, Tuomo 2. ja Huber 3.

Encorena - jos sitä nyt sellaiseksi voi laskea kun vain solistit ja kapellimestari poistuivat lavalta muiden jäädessä odottelemaan, kuultiin Paraden instrumentaali Venus de Milo. Trumpetisti Mikko Pettinen, joka oli kuulemma alunperin saanut idean tähän konserttiin, pääsi takarivistä etualalle solistiksi.

Laulajittain parhaat vedot: Sam Huber - Sometimes It Snows in April, Tuomo - Sign 'O' the Times, Marta Ren - When Doves Cry.

Sen verran mahtava kokemus, että tuli saman tien hankittua lippu myös UMO:n Frank Zappa-tribuuttiin G Livelabissa 4.2.2019. Sovellus näyttää jo lipputilanteen kohdalla keltaista eli varmaankin menee hyvissä ajoin täyteen.

Settilista setlist.fm:ssä:

UMO Jazz Orchestra Setlist at Savoy-teatteri, Helsinki