Keikka-arviot

[heavy]

En vielä Oy:n pätkiä katsonut kokonaan, mutta kestosta päätellen lienee koko keikka.

Katselin nämä tässä illan päätteeksi ja... Ihmettelen taas kerran tuota Andyn nykymeininkiä, tosi erikoisia "sovituksia" näistä biiseistä.

 

[Individual]

Eihän se soita edes samaa biisiä. Pellen ilmeistä kyllä näki, että sielläkin ihmeteltiin mitä hittoa milloinkin tulee. Aika surullista sinällään.
Tjeu: Juokse villi lapsi.

 

[Moto]

Minäkin ehdin katsomaan nuo Oy-pätkät kokonaisuudessaan, itse asiassa parikin kertaa, ja oikeastaan nyt huomasi Andyn törttöilyn paremmin kuin livetilanteessa. Vaikutti tosiaan suurimman osan aikaa soittavan ihan vaan jotain omaa juttuaan.

Viikonloppuna ilmeisesti Andy oli ollut Hervanta Rockissa Pelle Miljoona Unitedin matkassa. Joku voisi kysyä, että miksi... Mela pesee helposti nykykuntoisen Andyn. No, onhan se varmasti sinänsä hyvä myyntivaltti vähän isompiin klubeihin ainakin siihen asti, kunnes totuus paljastuu. Pelle Miljoona Unitedin keikat kun kuitenkin ovat tyypillisesti sarjaa pizzerian nurkat/kirkonkyläfestarit/ilmaistapahtumat.

 

[heavy]

ilmeisesti Andy oli ollut Hervanta Rockissa Pelle Miljoona Unitedin matkassa. Joku voisi kysyä, että miksi...

Hanoi Rocksin viimeisinä vuosina tilanne oli ihan samanlainen, mutta kun kokoonpanossa on toinenkin kitaristi, se ei tule niin selvästi esiin kuin noilla Semifinaaliin tallenteilla. Sitä en ymmärrä miten bändikaverit tuota viitsivät seurata.

Olen kyllä surullinen kuinka aikoinaan lahjakas kitaristi ja erityisesti biisintekijä on mennyt tuohon kuntoon. Ja tuo tuskin enää paremmaksi muuttuu. :-/

 

[nummenkallio]

Red Hot Chili Peppers tuli nähtyä taas muutaman vuoden tauon jälkeen. Areenakeikka oli tietysti visuaalisesti hieno, mutta muuten se jätti vähän tyhjän olon. Kyllähän tuo orkesteri suorastaan huutaa John Frusciantea takaisin. Viimeistään nyt miehen puuttuessa näkee, mikä hänen merkityksensä on ollut. Nykyinen Peppers on kuin pelkät kuoret.

Kyse ei ole siitä, etteikö Josh Klinghoffer olisi riittävän hyvä soittaja paikkaamaan Frusciantea. Mutta kun Frusciante on ollut bändissä ollessaan tärkeä myös stemmojen laulajana. Kiedishän ei ole ollut koskaan kovin kummoinen laulaja, ja nytkin mies veteli esimerkiksi Parallel Universen aivan päin persettä ja monen muunkin biisin vähän sinne päin. Kun Frusciante oli tukena, niin se sai Kiedisinkin kuulostamaan paremmalta.

Ja vaikka Klinghoffer onkin ihan hyvä kitaristi, niin ei hänen soitossaan ole samaa soundia ja tunnetta kuin Frusciantella. Frusciante toi Peppersin soundiin paljon myös pehmeyttä ja syvyyttä, ja nyt ne loistavat poissaolollaan. Flea ja Chad Smith hoitavat hommansa tietysti yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta he ovat lähinnä bändin selkäranka. Frusciante on ollut se sielu.

Korkkaan kaljan ja laitan taas bändin mestariteoksen By The Wayn soimaan. En usko, että Peppers tekee enää koskaan yhtä kovaa levyä. Ilman Frusciantea se ei sitä ainakaan tee. Huomenna jälleen uusi yritys, mutta epäilenpä, että ikimuistoisimmiksi Peppers-livekokemuksikseni jäävät vuosien 1999 ja 2003 keikat Helsingissä ja Turussa.

 

[Näkkäri]

Kiedis ei ole tosiaan koskaan ollut kummoinen laulaja. Eilen unohtui sanoja ja nuotin vierestä vedeltiin oikeastaan enemmän tai vähemmän joka biisissä. Toisaalta Peppersin meininki ei perustu täydellisiin vokaaliosuuksiin, mutta olisihan se silti kivempaa kun homma toimisi silläkin osastolla moitteetta.

Itse taidan olla tullut vanhaksi kun ihmettelin miksi porukka syttyi esimerkiksi paljon enemmän By the way kappaleesta kuin sitä ennen tulleesta Suck my kissistä. Samoin omasta mielestäni viimeisen loistavan Peppers- levyn Californicationin biisit eivät sytyttäneet porukkaa niin paljoa kuin olisin odottanut. Nimikkobiisi toimi kyllä hienosti eilen.

Frusciantea on kyllä täälläkin ikävä niin lavalle kuin biisien tekijäksikin. Siis Peppersiin.

 

[Loorz15]

Itse taidan olla tullut vanhaksi kun ihmettelin miksi porukka syttyi esimerkiksi paljon enemmän By the way kappaleesta kuin sitä ennen tulleesta Suck my kissistä..

Itse olin ainakin aivan fiiliksissä Suck my Kissistä, joka oli mielestäni keikan kohokohta. Muutenkin keikka oli onnistunut, mitä nyt itse olisin settilistaa hieman muokannut. Wet Sand ja Otherside kun olisi tullut niin keikka olisi ollut 5/5.

 

[korkki]

Mutta Soul to Squeeze tuli sentään. Diggaan siitä ihan sikana. Harmittaa kun sellaisia unohdettuja helmiä kuin Coffee Shop tai Knock me down ei ole soitettu livenä kuin jokusia kertoja joskus muinoin.

Muutenkin One Hot Minute on oikeastaan kokonaan lakaistu maton alle. Sillä on kuitenkin Coffee Shopin lisäksi Warped ja Aeroplane jotka ovat pirun hyvä.

Jotenkin eilinen keikka jätti meikäläisenkin hiukan kaipaamaan Frusciantea. Ei sillä etteikö Klinghoffer ole hyvä kitaristi mutta kun Frusciante oli enemmän.

 

[jokerit67]

Tottakai Frusciantea kaipaa vanhoissa biiseissä, kun jätkä on yksi parhaista ikinä ja monet hiteistä olivat pitkälti hänen käsialaa... Kuka tahansa muu kitarassa/stemmoissa niin ei kuulosta läheskään yhtä hyvältä. Mutta eipä tuolle mitään voi kun halusi itse poistua. Kyllä Klinghoffer hommansa hoitaa aika hyvin ja oli varmasti paras vaihtoehto seuraajaksi. Erilainen tyyli ja selkeästi tuonut taas hieman uutta suuntaa bändin musaan, uusissa biiseissä en ainakaan itse tunne samaa John-kaipuuta kun hän ei ole niitä koskaan vetänyt. Mielummin näin kuin että yrittäisi väkisin kopioda Frusciantea.

10 vuotta siitä kohta jo on, joten täytyy vain oppia elämään sen kanssa, ettei Frusciantea enää nähdä Peppers-lavalla (millään lavalla?). Kaiken kaikkiaan huomattavasti paremmat keikat kuin Ratina 2012, varsinkin tiistain veto. Suck My Kiss sytytti täälläkin, kuten myös Nobody Weird Like Me. Stadium Arcadiumilta löytyisi vielä vaikka kuinka paljon biisejä, mutta niissäkin Frusciante suuressa roolissa joten varmaan parempi katsoja vanhoja live-vetoja.

 

[nummenkallio]

Niin, eihän Frusciantea kaipaa näissä uusissa biiseissä, mutta mitkäs parin viimeisimmän levyn biiseistä oikeasti pärjäävät bändin takavuosien klassikkomateriaalille? Eipä tule mieleen juuri kuin uusimman levyn Sick Love, jossa siinäkin on lainattu kovasti Elton Johnin Bennie and the Jetsiä. Mietinkin, miksi biisi kuulosti niin tutulta.

Siinä olen samaa mieltä palstaveljen @korkki kanssa, että One Hot Minute on aliarvostettu levy. Warped, Aeroplane ja Coffee Shop ovat loistobiisejä, ja niitä kelpaisi nyt hyvinkin soittaa, kun niiden kohdalla ei tarvitse muistella Frusciantea. Mielestäni Peppers toimi Navarron kanssa varsin hyvin, hän ihan oikeasti toikin bändin soundiin jotain uutta. Esimerkiksi juuri Warped ja Coffee Shop ovat todella jämäkkää menoa.

Siitä tosiaan kuitenkin bändille pisteet, että soittivat vanhojakin. Minullekin joku Knock Me Down olisi ollut aivan unelmien täyttymys, mutta kyllä esimerkiksi Soul To Squeeze, Blood Sugar Sex Magik, Suck My Kiss, Nobody Weird Like Me ja Higher Ground lämmittivät mieltä, vaikka ainakin kaksi viimeistä menivät vähän sinne päin. Under The Bridge ja Give It Away ovat mielestäni sellaisia, että bändin kuuluukin ne soittaa.

Kai tämänkin kokoonpanon kanssa pystyy elämään. Totuushan on se, että jos John Frusciante haluaa joskus palata Peppersiin, hänelle tehdään tilaa ja levitetään punainen matto eteen.

 

[Jupe]

Totuushan on se, että jos John Frusciante haluaa joskus palata Peppersiin, hänelle tehdään tilaa ja levitetään punainen matto eteen.

Itse odotan tätä ja sitä että lähtisivät monen muun ison viitoittamalla tiellä soittamaan yhden levyn kiertuetta, luonnollisesti BSSM, se levy vieläkin säväyttää koska voit karsia sieltä 10 kuluneinta biisiä sivuun ja loputkin on täyttä timanttia Sir Psycho Sexyt jne. Tuota ennen en itse mene näitä katsomaan, pari keikka näin 1999 ja 2003, niistä jäi vähän hätäinen kuva, toisessa pääsin ihan hyvin fiilikseen kun olin kentällä lähellä lavaa mutta se keikka kesti 1 t 20min, toki siinäkin ajassa soittaa peppers biisejä liki 20.

_

 

[heavy]

Pelle Miljoonasta puheen ollen - ensi torstaina 15.9. on Tavastialla tarjolla erikoisempaa settiä, kun Pelle soittaa kokonaisuudessaan Avoimet Ovet-kokoonpanon ainoaksi jääneen Rakkaudesta elämään-albumin. Lämppärinä Yari, joka puolestaan soittaa kokonaan Seitsemäs maailma-bändinsä ainoaksi jääneen albumin.

Tämäpä olikin sitten aivan uskomattoman hieno kokemus. No, Yarin soolotuotantoa en ole aikaisemmin kuunnellut ja tuskinpa vielä tämänkään keikan jälkeen niitä mistään hankin. Mutta ymmärrän että hänen musiikista joku toinen tykkää.

Pelle, ilmeisesti vain tätä tilaisuutta varteen koottuine yhtyeineen, näytti heti alusta asti kuinka yhdistetään letkeät reggae yms. latinalaisameriikkavaikutteet suoraviivaiseen punkrockiin maailmaa parantavin sanoituksin. "Rakkaudesta elämään" -levy oli silloin aikoinaan
pettymys ja vasta useamman vuoden päästä ilmestymisestä ymmärsin kyseessä olevan asiallinen albumi. Nuoret ovat joskus jyrkkyydessään sellaisia :)

Tavastialla yleisö oli poikkeuksellisen iäkästä, sinne oli vuoden -81 nuoria yllättävän monipäisenä laumana kokoontunut. Muutamia mielenkiintoisia julkkisbongauksiakin tein kuten Kotiteollisuuden Hynynen Marinsa kanssa. Tuntematon taustabändi soitti siis hienosti, Pelle oli oma itsensä vanhana herrana, joka osaa myös nauraa itselleen. Setti oli koko Avoimien ovien levy ja encorena vielä alunperin 1980 yhtyeen suomeksi levyttämä "Like a Rolling Stone" eli "Enää itkeä voit". Kyllähän tuota kokoonpanoa kuuntelisi lisää vielä toistekin. Erittäin mielellään.

 

[Moto]

Oikeastaan Yarin setti ei ollut soolotuotantoa, vaan Seitsemäs Maailma-yhtyeen samanniminen (ja ainoa) albumi. Melkoinen harvinaisuus ilmeisesti nykyään, kun CD- tai digitaalista versiota ei ole olemassa ja Yari sanoi itsekin joutuneen hankkimaan levyn huuto.netistä (25 euroa), että pystyi palauttamaan biisit mieleen. Minä kyllä tykkäsin tuostakin setistä, vaikkei Pellen vedolle vetänytkään vertoja.

Rakkaudesta elämään oli minulle ennen keikkaa vain sen verran tuttu, että kuuntelin iTunesin esikuuntelupätkät, mutta oli helppo päätös ostaa CD tuolta mukaan. Nuori, ainakin Pelleen verrattuna, bändi oli tosiaankin täyttä timanttia ja Pellekin oli hyvässä vedossa, etenkin kun sai keskittyä pelkästään laulamiseen. Ilmeisesti hänen etukäteen pelkäämänsä verbaalitykitys "Katsoin ajan peiliin" meni aika oikein. Se ja "Äiti mull' on paha olla" olivat ehkäpä keikan suurimmat huippuhetket.

Toivoin että olisivat vetäneet muutaman biisin enemmän encorena, mutta kelpasi keikka tällaisenaankin. Hynystä en huomannut, mutta Kari Aallon (Pertti Kurikan Nimipäivät) näin.

 

[heavy]

Yari sanoi itsekin joutuneen hankkimaan levyn huuto.netistä (25 euroa), että pystyi palauttamaan biisit mieleen.

Sitä vain jäin ihmettelemään miten hän osasi soittaa ne levyltä pois jätetyt kappaleet :D

 

[Moto]

Sitä vain jäin ihmettelemään miten hän osasi soittaa ne levyltä pois jätetyt kappaleet :D

Paha sanoa varmuudella, kun en levyä ole kuullut, mutta saattoi olla ettei kokonaisia biisejä ollut jäänyt pois. Ainakin Wikipediassa mainittujen biisien pituuksien perusteella nyt kuultiin monesta biisistä pidempi versio ja "Maailman vaarallisin mies" eri kohdassa kuin levyllä. Ja ehkä ne puhutut intro ja väliosat eivät ole siellä. Keikka tosin taisi kestää aika tarkalleen 45 minuuttia, niin kyllähän se olisi yhdelle vinyylille mahtunut...

 

[nummenkallio]

Itse odotan tätä ja sitä että lähtisivät monen muun ison viitoittamalla tiellä soittamaan yhden levyn kiertuetta, luonnollisesti BSSM, se levy vieläkin säväyttää koska voit karsia sieltä 10 kuluneinta biisiä sivuun ja loputkin on täyttä timanttia Sir Psycho Sexyt jne.

Varmaan Blood Sugar Sex Magik olisi Peppersiltä se levy, josta tuollainen kiertue tehtäisiin - jos tehtäisiin. Kiekon 25-vuotisjuhla olisi ollut tänä vuonna, joten seuraava mahdollisuus lienee viiden vuoden päästä. Meikäläisellekin Blood Sugar Sex Magik oli se Peppersin ykköslevy ennen kuin By The Way ilmestyi. Mutta koska By The Way:stä on varmaan turha odottaa yhden levyn kiertuetta, niin minulle kävisi vallan mainiosti sekin, että Peppers lähtisi Fruscianten kanssa soittamaan edes niitä Fruscianten aikaisia biisejä. Sellainen samantyyppinen rajaus kuin Iron Maidenilla oli, kun soittivat vain 80-luvun biisejään - ei siinä ollut sinänsä tarkoista vuosista kysymys, vaan bändin kultakaudesta. Tuollainen olisi melkoista herkkua Peppersiltä.

Tuota ennen en itse mene näitä katsomaan, pari keikka näin 1999 ja 2003, niistä jäi vähän hätäinen kuva, toisessa pääsin ihan hyvin fiilikseen kun olin kentällä lähellä lavaa mutta se keikka kesti 1 t 20min, toki siinäkin ajassa soittaa peppers biisejä liki 20_

Noita keikkoja muistelen itsekin. Kovin oli ehkä vuonna 2003 Turussa, kun olin eturivissä vain muutaman metrin päässä Frusciantesta. Ja tietysti juuri tarkoituksella Johnin kohdalle asettunut. Ehkä tämän lähemmäs ihmisen ei kuulukaan Jumalaa päästä.

Eikö muuten Jatkoajassa ole tosiaan Peppersille omaa ketjua? En ainakaan etsimistoiminnolla löytänyt. Alkaisihan tämä jo ansaita oman ketjun, kun varmaan meitä Peppers-faneja löytyisi enemmänkin. Ehkä muitakin, joilla 25-vuotisjuhla fanina alkaa häämöttää.

 

[TrafficIsland]

Noita keikkoja muistelen itsekin. Kovin oli ehkä vuonna 2003 Turussa, kun olin eturivissä vain muutaman metrin päässä Frusciantesta. Ja tietysti juuri tarkoituksella Johnin kohdalle asettunut. Ehkä tämän lähemmäs ihmisen ei kuulukaan Jumalaa päästä.

Täältä vahvaa komppausta. Tuo 2003 Turun keikka on kyllä itselläni yksi kaikkein parhaista keikkakokemuksista ylipäänsä. Bändi oli uransa huipulla, täynnä energiaa ja vire kuitenkin ihan kohdallaan.

Olin nyt katsomassa jälkimmäistä keikkaa ja vähän ristiriitaiset fiilikset. Olihan setti ja tunnelma kunnossa, mutta jotain jäi vielä puuttumaan. Energiatasot ei bändillä tunnu enää vaan olevan ihan yhtä tapissa kuin 13 vuotta sitten. Vaikea yhtälö toki, kun ikää kertyy ja toisaalta bändin imu livenä on perustunut juuri asenteeseen ja fyysisyyteen lavalla. Lisäksi kitaristin vaihto ehkä on vaikuttanut kemioihin myös. Täytyy kyllä tunnustaa hieman nolona, etten ollut edes kuullut tuosta Fruscianten lähdöstä ennen keikkaa.

Eikö muuten Jatkoajassa ole tosiaan Peppersille omaa ketjua? En ainakaan etsimistoiminnolla löytänyt. Alkaisihan tämä jo ansaita oman ketjun, kun varmaan meitä Peppers-faneja löytyisi enemmänkin. Ehkä muitakin, joilla 25-vuotisjuhla fanina alkaa häämöttää.

Tämmöinen löytyi: Red Hot Chili Peppers

 

[oiler99]

Ile Kallio Big Rock Band, Radisson Blu 1.10.2016

Ile bändeineen tuli nähtyä nyt toistamiseen, edellinen kerta oli vuosi sitten Rotuaari Piknikissä. Hieno settihän se oli taas ja uuden levyn biisejä oli paljon mukana. Hyvin ne yleisöön purivatkin. Hurriganes-vedot Hot Wheels ja Bourbon Street lopettivat hienosti varsinaisen setin. Moni varmaan oletti että Led Zeppelin-cover Rock And Roll olisi ainoa encore, mutta lopulta bändi viihtyi lavalla neljän biisin verran. Keikan jälkeen Ile ja Patrik Eriksson tulivat jakelemaan nimmareita ja hienoahan se oli tavata yksi Suomen kovimmista kitaralegendoista. Yhteiskuvakin otettiin ja hyvillä mielin lähdin takaisin hotellille Ilen nimmarilla varustettu Shook Up-levy taskussa.

Setti:

I Feel Love
Make My Day
Right Now
I Haven't Had Enough
Don't Back Down
Release My Heart
People Get Ready (Impressions-cover)
Tell Me What Do You Want
Cash Is King
Shook Up!
The Future The Past
Yeah Yeah
My Shining Star
Jonathan My Friend
Hot Wheels
Bourbon Street
Take Me To The Highway

Rock And Roll
Touché
I Will Stay
Take Me Home

 

[Moto]

Ile Kallio Big Rock Band, Radisson Blu 1.10.2016

Ile bändeineen tuli nähtyä nyt toistamiseen, edellinen kerta oli vuosi sitten Rotuaari Piknikissä. Hieno settihän se oli taas ja uuden levyn biisejä oli paljon mukana. Hyvin ne yleisöön purivatkin. Hurriganes-vedot Hot Wheels ja Bourbon Street lopettivat hienosti varsinaisen setin. ....

Taisi olla juuri sama setti reilu viikko sitten Tavastialla ja kyllä bändi edelleen toimii. Ehdin kuuntelemaan uuden levyn vain pari kertaa ennen keikkaa ja se tuntui vähän pettymykseltä, mutta jotkut biisit kuten Cash Is King, Take Me to the Higway ja Touché puhkesivat livenä kunnolla kukkaan. Kun torvisektio on kutistunut yhdeksi saksofonistiksi, on bändi nykyään lähinnä Ile Kallio Normal-sized Rock Band... Mutta hyvin toimi yhdelläkin puhaltajalla.

Jäin kyllä kaipaamaan vähän päivitystä noihin cover-biiseihin. Mitään "uutta" ei kuultu ja I Will Stay tuntuu pikkuisen riippakiveltä, ei tosin niin pahasti kuin levyllä, jossa sen mukaanottaminen haiskahti lähinnä myyntikikalta.

 

[Useful Idiot]

Mutta Soul to Squeeze tuli sentään. Diggaan siitä ihan sikana. Harmittaa kun sellaisia unohdettuja helmiä kuin Coffee Shop tai Knock me down ei ole soitettu livenä kuin jokusia kertoja joskus muinoin.

Muutenkin One Hot Minute on oikeastaan kokonaan lakaistu maton alle. Sillä on kuitenkin Coffee Shopin lisäksi Warped ja Aeroplane jotka ovat pirun hyvä.

One Hot Minute on mun mielestä Peppersien paras levy. Tätä oon saanut perustella monesti ja saanut ihmettelyjä uudemmilta RHCP:n kuuntelijoilta vaikka kuinka monta kertaa.

 

[heavy]

The Cure aloitti Euroopan kiertueensa eilen Hartwall areenalta. Bändi tunnetusti antaa rahoille vastinetta, edellisella Curen kaikallani yhtye soitti 40 bisiä, nyt oli "tyytyminen" 35 kappaleeseen. Nyt suurin osa keikasta perustui pääasiassa bändin parhaisiin levyihin Disintegration, The Head on the Door ja Wish. Ensimmäisellä kolmestaa "encoeresta" kuultiin jopa yksi uusi levyttämätön kappale ja viimeinen encore keskittyikin sitten näihin yhtyeen kevyimpiin hitteihin kuten Friday I'm in Love ja Boys Don't Cry.

 

[Moto]

Edellinen ja tätä ennen ainoa kerta olen The Curen nähnyt, oli Tukholmassa 4:13 Dream-albumin julkaisun alla. Silloin tuli likimain samanmittainen keikka, mutta nostan tämän edelle jo Disintegrationin runsaan edustuksen takia. Tuolloin Tukholmassa kuultiin vain pakolliset Lullaby, Lovesong ja Pictures of You - nyt on helpompi luetella biisit, joita ei soitettu: The Same Deep Water as You, Homesick ja Untitled. Melko harvakseltaan tällä kiertueella soitettu Prayers for Rain ilahdutti. Tuossa 2008 kokoonpanossa (Smith/Thompson/Gallup/Cooper) ei ollut kosketinsoittajaa, joten varmaan se osaltaan selitti biisivalintoja. Nythän mukana on jälleen Disintegrationilla koskettimet soittanut Roger O'Donnell ja Porl Thompsonin on korvannut 90-luvulla Bowien kanssa paljon soittanut Reeves Gabrels.

Bändin kone ehkä käynnistyi vähän hitaasti. Plainsong ja Closedown eivät kuulostaneet niin eeppiseltä kuin niiden pitäisi ja High ei yhtä energiseltä kuin albumilla. Soitettiinkohan se ehkä hitaammalla temmolla kuin levyllä, mutta jotenkin laiskalta kuulosti. Uusi vaihde löytyi viimeistään kuitenkin kuudentena kuullun The Head on the Doorin vähemmän tunnetun, mutta varsinkin livenä mainiosti toimivan Pushin aikana.

The Curen keikat saattavat pituutensa vuoksi olla satunnaisille kuuntelijoille puuduttavia. Nyt alkupuolelle oli ripoteltu melko tunnettuja hittejä (High, The Walk, Inbetween Days, Lullaby, Lovesong), mutta varsinaisen setin jälkimmäinen puolisko ei ehkä Greatest Hits-kuuntelijaa miellyttänyt. Toki se tarjosi monia bändin komeimpia eepoksia kuten From the Edge of the Deep Green Sea (joskus mietin onko tämä jopa paras Cure-biisi), One Hundred Years ja Disintegration - joten oikeastihan oli kyse keikan huippuhetkestä.

"Encoren" alkaessa oli siis jäljellä vielä yli toista tuntia. Ensimmäinen encoreista sisälsi mm. vielä julkaisemattoman It Can Never Be the Samen ja Crow-soundtrackille piilotetun helmen Burn. Vasta kolmas ja viimeinen, peräti 8 biisin encore, laittoi vihdoin ilmoille niitä parhaiten tunnettuja pophittejä. Siinä vaiheessa ne, jotka päättivät lähteä ennen encorea, olivatkin jo varmaan olleet pitkään kotona.

Lämppäri The Twilight Sad ei luvalla sanoen iskenyt sitten pätkääkään. Biiseissä ei ollut oikein mitään koukkua tai muutakaan kiinnostavaa. Tuossa vaiheessa viittä vaille tyhjä areena ei varmastikaan ole otollisin esiintymispaikka - varmaan jossain pikkupaikassa olisi voinut tuntua paremmalta - tai edes lavan edustalta seuratessa, mutta olin istumapaikoilla tällä kertaa.

 

[oiler99]

Töiden takia missasin alun.2,5 tuntiin mahtui siihenkin paljon biisejä. Kentällä oli aika vaisu meno. Vasta Friday I'm In Love herätti kunnolla yleisön. Sen jälkeen oli kova meno loppuun saakka. Hienoa oli nähdä nämä synkistelyrockin kuninkaat viimein livenä.

 

[Rommeli]

Huikean setin veti kyllä Cure ja Robert Smithin satunnainen hassuttelu läpi keikan oli hauskaa seurattavaa. Kenties jopa paras keikna, jonka olen koskaan livenä todistanut. Levoton ja jatkuvasti yleisöön kontaktia ottava basisti kevensi myös loistavasti tunnelmaa.

Mitä tulee lämppärinä olleeseen Twilight Sad'iin, niin täysin uusi tuttavuus oli minulle. Tykkäsin kuitenkin kovasti ja varsinkin laulaja oli kyllä täysillä mukana hommassa, vaikkei yleisöä tuossa vaiheessa vielä paljon ollutkaan. Saivat kuitenkin myytyä itsensä meikäläiselle ja tulen hankkimaan bändin levyt hyvinkin pian.

 

[Moto]

Pintandwefall, Korjaamon vintti, 14.10.2016

Pintandwefall on ehtinyt jo 10 vuoden ikään ja jäsenet ovat pian kolmekymppisiä. Jäsenillä riittää kiireitä muissakin projekteissa: Dumb Pint Ninni Luhtasaari tekee soolomateriaalia nimellä Ninni Forever Band, joka toimi tänään lämppärinä, Cute Pint Ringa Manner on monessa sopassa mukana, näkyvimmin esiintyy The Hearing-nimellä ja vähintään vierailee yhdellä jos toisella Solano-levy-yhtiön julkaisulla, Crazy Pint Sanna Komi on ainakin Iisa Pykärin bändissä basistina ja aloittelee soolouraansa KO:MI-nimellä. Tough Pintillä Iiti Yli-Harjalla ei taida toistaiseksi olla ainkaan näkyviä soolotouhuja. Pinttejä ei kuitenkaan ole vielä kuopattu - tänäänkin setistä kutakuinkin puolet oli joulukuussa ilmestyvältä viidenneltä albumilta.

Ninni Forever Band julkaisi juuri toisen, tällä kertaa suomenkielisen levyn ja valtaosa kuulluista biiseistä oli siltä. Tähän en ole enemmin tutustunut, mutta sinänsä mukavalta kuulosti, mutta en nostaisi lähellekään The Hearingin tasoa. Encorena kuultiin ainakin minut yllättänyt veto, käännös Rollareiden Jumpin' Jack Flashistä - ilmeisesti Maaritin alunperin levyttämä Synnyin Saatanan merkit käsissäin.

Ninni ei pitkää taukoa tarvinnut - noin 15 minuutin tauolla hän ehti käydä niin myyntipöydän takana kuin viimeistelemässä soundcheckiä Pinteille. Soundcheck ei ehkä kuitenkaan mennyt ihan putkeen, kuten aika pian selvisi...

Jäsenet kierrättävät soittimia paljon niin levyllä kuin lavalla. Suurimman osan ajasta Dumb soittaa kitaraa, Crazy bassoa, Cute koskettimia ja Tough rumpuja. Lisäksi kun paikat lavalla määräytyy ennemmin soittimen kuin henkilön mukaan ja päävokalisti vaihtuu melkein joka biisissä, saattaa miksaajalla olla välillä vaikeaa - etenkin jos bändi unohtaa toimittaa hänelle settilistan kuten nyt... Niinpä melkein ennen joka biisiä tuli ohjeita, kuka meinaa nyt laulaa ja mitä. Parin biisin jälkeen huomattiin, että koskettimista ei kuulu salin puolelle juuri mitään ja se vaati muutaman minuutin huoltotauon miksaajan kanssa. Bändi harkitsi jo vaihtaa täysmittaiseen syntikan tilalle Ninnin lämppärisetissään käyttämän minisyntsan, mutta joku sattumalta(?) juuri viime tingassa ovesta sisään kävellyt bändin kaveri pelasti päivän.

Lisää Spinal Tap-hetkiä koettiin muutama biisi myöhemmin. Jossain uusista biiseistä Tough Pintin oli tarkoitus soittaa yhtä aikaa koskettimia ja lehmänkelloa - juuri ennen biisiä huomattiin, että lehmänkello oli vahingossa kiinnitetty koskettimien oikean käden puolelle. No, eivätpä ne sitä ruvenneet enää vaihtamaan ja kun Iiti pian huomasi, ettei koskettimien soittamisesta pelkällä vasemmalla kädellä tule mitään, vaihtoi hän kädet lennosta hankalasti toisin päin.

TIedä häntä onko bändin keikat aina näin "kaaottisia", mutta sinänsä lievä sähläily oli vain piristävää. Itse asiassa Pinttien edellisessä albumissa Be My Baby häiritsee juuri se, että se kuulostaa liian ammattimaiselta. Olisi hyvä, jos tytöt päästävät muusikkopersoonansa irti sooloprojekteissaan ja keskittyisivät Pinteissä hauskanpitoon. Uusissa biiseissä vaikutti olevan molempia osastoja.

Yleisömäärä jäi todennäköisesti kaksinumeroiseksi, mutta ei tuonne vintille taida mahtuakaan kuin vähän toista sataa. Yleisö kuitenkin tykkäsi ja taputti bändin soittamaan toisenkin encoren - settilistasta nappaamani kuvan perusteella sitä ei oltu suunniteltu etukäteen.