Tämä ei ollut karmein, mutta koomisin.
Nuorena miehenä, dinosaurusten aikaan — siis silloin, kun esimerkiksi Berliini oli vielä jaettu kahtia — olin reissaamassa ympäri Eurooppaa, muun muassa Länsi-Berliinissä. Koska vielä tuolloin taloudellinen asemani oli hyvin... no, nuorekas, oli viisasta esimerkiksi henkilökohtaisissa ravintopoliittisissa ratkaisuissa turvautua ns. halvimpaan vaihtoehtoon. Kuten valtaosa teistä varmasti ymmärtää, oli urheilullisen nuoren syytä panostaa matkakassaansa ravinto-opillisen dogmatiikan sijaan enemmänkin asianmukaisen nestetankkauksen turvaamiseen.
Joka tapauksessa hakeuduin aamiaiselle alkuasukkaiden hyvää tarkoittavien neuvojen mukaan paikallisten opiskelijoiden suosimaan baariin. Listalta löytyi aamiaisannos nimeltä "Kamikaze", ja sen hintakin oli houkutteleva, yksi Saksan markka. Tilasin moisen, ja kas — tarjottimelleni lyötiin kuppi mustaa kahvia ja savuke. Aamiainen ON päivän tärkein ateria!
Karmeimmat ateriani nautin ("nautin") vuosia myöhemmin Pohjois-Sveitsissä sijaitsevassa pikkukylässä, jossa vietin muutaman päivän yrittäessäni rakentaa molemminpuoliseen luottamukseen pohjaavaa ihmissuhdetta paikallisen käkikellon kanssa. Tilasinpa missä hyvässä kylän (noin kolmessa) ruokapaikassa mitä hyvänsä ateriaa (aamiaista, lounasta, päivällistä, illallista, liha-ateriaa, kasvisateriaa, salaattia...) lyötiin lautaselle reilu kauhallinen hapankaalia.
Eikä mitä hyvänsä hapankaalia, vaan sellaista hapankaalin mutanttiserkkua, joa paitsi haisi, myös maistui normihapankaalia karmeammalle. Lisäksi ko. hapankaalin mutanttiominaisuuksiin kuului siitä valuva neste, joka ennätti hetkessä leviämään ja pilaamaan annoksen kuin annoksen huolimatta suomalaismiehelle ominaisista, päättäväisista kaalin sivuun siirtämisen toimenpiteistä.
Nyt moni ymmärrettävästi kysyy, miksi ihmeessä sivullekirjoittanut ei oppinut kerrasta, tai edes toisesta, ja tilannut aterioitaan ILMAN kyseistä hapankaalia. Yritin, vaadin, ehkäpä jopa rukoilin, mutta nämä ponnistukset olivat turhia: kyseistä Saatanan jätöstä löytyi lautaselta aina. Lopulta minun oli paettava kyseisestä (muuten pittoreskin mukavasta) pikkukylästä, sillä minulle oli liikaa ajatus siitä, että onnistuisin luomaan niin pysyvän ihmissuhteen paikallisen, ihan pirtsakan ja pystyrintaisen käkikellon kanssa, että meille syntyisi puupäisiä, paikallista hapankaalia rakastavia lapsia, jotka kapinoisivat murrosiässä isäänsä vastaan vaatimalla ko. hapankaalia ja kannattamalla Ottawa Senatorsia, jotka tuoksuvat jokseenkin samalta.
Jätän tässä tarkoituksella mainitsematta ko. pohjoissveitsiläisen pikkukylän nimen, jotta Jatkoajan nuoremmat lukijat voivat vapautuneesti a) seikkailla b) tutustua pittoreskien pikkukylien ravintokulttuuriin ja c) innostua mahdollisuudesta ihmissuhteen syventämiseen paikallisen, tänä päivänä todennäköisesti hieman ikääntyneen käkikellon kanssa ajattelematta ajautumista napalankouteen sivullekirjoittaneen kanssa.
