Tämä "jälkiruoka" ei paljoa lämmittänyt, sillä se jäi aina syömättä. Kiisselissä etoi aivan erityisesti pinnalle muodostunut "kansi". Tämä jähmettynyt lima sitten sekoittui inhoiksi klimpeiksi kiisseliin, joka ei itsessään maistunut kovin hääville sekään.
Tämä "kettu", joka kiisseleiden päälle syntyy, on juuri sitä parasta.
Inttiruuista on muutamia nihkeitä muistoja. Vaikka yleisesti hyvin Kirkonmaan keittiön antimet maistuivatkin, tuo curryporsas-nimellä kulkenut suolainen hedelmäsalaatti vieläkin huonoja muistoja. Ruuassa oli ensimmäisenä tarjoilupäivänä vielä lihaakin, mutta koska keitos ei ikinä mennyt makunsa ja syöjien vähyyden takia kerralla, se teki lähes aina paluun seuraavaan kattaukseen esim. curryhöystö-nimellä naamioituneena. Tällöin normaalin kastikkeen seasta oli lihat jo noukittu pois ja jäljellä oli vain kuitavattuja hedelmiä kuten aprikoosia, banaania ja muita taateleita.
Kirkonmaalainen sanontakin sanoo, että
jos on tosissaan nälkä, niin syö vaikka curryporsasta.
Toinen ikävä yllätys tapahtui, kun leirillä joutui hetkeksi Vekaran ruokiin. Pimeässä ei nähnyt mitä moskaa pakkiin heitettiin, mutta maku oli vastenmielinen ja taskulampun valo vei lopunkin ruokahalun.
Harmaassa massassa oli sotkettuna ilmeisesti laihaan perunamuussiin spagettia, nakkeja, lihanpaloja, porkkanoita, herneitä, kukkakaalia ja ties mitä sekaisin. Pimeässä tuo olisi ehkä vielä mennyt, mutta näköhavainto kai loi jonkinlaisen primitiivireaktion evoluution alkuajoilta, joka käski olemaan syömättä. Jälkeenpäin kuulin, että sotku kulki spadeslangissa
yliluutnantin yllätys-nimellä, joka tavallaan kuvaakin sitä melko osuvasti.
Kolmas inttikokemus menee jo puhtaan vittuilun puolelle, koska miten muuten voi selittää sitä, että sämpylöiden sisään leivotaan suolakurkun paloja? Muutoinkin tämä tilanne on jäänyt mieleen kunnon luksusaamiaisena: Jäätävässä tihkussa kannonnokassa pelkkää kuumaa vettä pakista, koska suolakurkkusämpylät lensivät suoraan näreeseen.