SWE-CAN matsia seuratessa tuli mieleen, että tärkeintä on pelata taistelevaa kiekkoa, sellasta josta fanitkin voivat olla ylpeitä.
Ja kaiken kaikkiaan, tänään pari erää oli oikein mallikelpoista. Viisikot pysyivät kasassa, kisastudion huomiota peesaillen kiekkoa pidettiin paremmalla itseluottamuksella hallussa. Suurin osa kiekonsiirroista olivat harkittuja ja tukivat viisikon pyrkimyksiä. Useampi leijona kunnostautui fyysisellä osastolla, taka-askelia ei otettu, kuten ei tällä tasolla pidäkään. Söde kunnostautui muutaman pommin lisäksi tiukkana jäänpinnasta tuijottana. Oman maalin edustalla viisikkopuolustus toimi pääpiirteittään hyvin; järkälemäiset Nash ja Thornton pidettiin aina kahden miehen voimin maalin takana, joko syliotteella tai poikkarilla.
Kiristikö Kanada superruuvia? Hyytyikö Suomi? Henkisesti, fyysisesti? Noh, vikassa erässä kävi kuten niin monesti aiemmin. Johtoa ei sitten lopulta kyetä pitämään. Onko kuluttava, kykyjen ylärajoilla pelattava pelityyli sellainen, että lopussa puudutaan? Vai eikö kasetti kestä? Passivoidutaanko liikaa? Viime vuosina näihin on totuttu. Tosin, tänään oli vastuskin sitä luokkaa, että peli tosiaan kesti sen 60 min. Kallion lähes vapauttavan maalin jälkeen pelattiin muutama vaihto hyvin, mutta sitten tehtiin minuutin sisällä kaksi valtavaa merkkausvirhettä, maalinedessä ja parhaalla maalintekosektorilla. Tällanen syö miestä.
Mutta...yleisilme oli sellainen josta todellakin voi olla ylpeä. Energistä peliä, jossa pääsääntöisesti pysyi järkikin mukana. Tavallaan antoi jälleen uskoa tulevaan. Pelkät hyvät sparraukset ei kuitenkaan riitä, jos pienten marginaalinen pelejä ei lopulta saada käännettyä eduksi.
Ja kaiken kaikkiaan, tänään pari erää oli oikein mallikelpoista. Viisikot pysyivät kasassa, kisastudion huomiota peesaillen kiekkoa pidettiin paremmalla itseluottamuksella hallussa. Suurin osa kiekonsiirroista olivat harkittuja ja tukivat viisikon pyrkimyksiä. Useampi leijona kunnostautui fyysisellä osastolla, taka-askelia ei otettu, kuten ei tällä tasolla pidäkään. Söde kunnostautui muutaman pommin lisäksi tiukkana jäänpinnasta tuijottana. Oman maalin edustalla viisikkopuolustus toimi pääpiirteittään hyvin; järkälemäiset Nash ja Thornton pidettiin aina kahden miehen voimin maalin takana, joko syliotteella tai poikkarilla.
Kiristikö Kanada superruuvia? Hyytyikö Suomi? Henkisesti, fyysisesti? Noh, vikassa erässä kävi kuten niin monesti aiemmin. Johtoa ei sitten lopulta kyetä pitämään. Onko kuluttava, kykyjen ylärajoilla pelattava pelityyli sellainen, että lopussa puudutaan? Vai eikö kasetti kestä? Passivoidutaanko liikaa? Viime vuosina näihin on totuttu. Tosin, tänään oli vastuskin sitä luokkaa, että peli tosiaan kesti sen 60 min. Kallion lähes vapauttavan maalin jälkeen pelattiin muutama vaihto hyvin, mutta sitten tehtiin minuutin sisällä kaksi valtavaa merkkausvirhettä, maalinedessä ja parhaalla maalintekosektorilla. Tällanen syö miestä.
Mutta...yleisilme oli sellainen josta todellakin voi olla ylpeä. Energistä peliä, jossa pääsääntöisesti pysyi järkikin mukana. Tavallaan antoi jälleen uskoa tulevaan. Pelkät hyvät sparraukset ei kuitenkaan riitä, jos pienten marginaalinen pelejä ei lopulta saada käännettyä eduksi.