Tässä näitä lukiessa tulee mieleen eräs pelaajatyyppi, joka sattumoisin löytyy läheltäni. Eli miten suhtautuu valmentaja D-ikäiseen poikaan, joka ei ole millään tavalla kiinnostunut jääkiekosta, mutta pärjää hyvin joukossa omien kohtuullisten lahjojensa ja mukana olemisen kautta? Ongelma kulminoituu, että kun ei tippaakaan seuraa kiekkoa, niin ei välttämättä ymmärrä kaikkia (pelipaikan vaatimia) nyansseja mitä pelissä tapahtuu. Mikä välillä rehellisesti johtaa joukkueen heikompaan suoritukseen. Koska maalivahti.
Valmentajana tuohon vaikeaa antaa lopullista vastausta. Itse antaisin D-ikäisen vielä, tasosta ja joukkueesta/seurasta riippuen olla mukana. Jos haluaa lopettaa niin tulkoon sanomaan sen suoraan, kyllä D ikäisen se pitää itse osata sanoa. Mielestäni myös hänen tulee antaa harrastaa ja yrittää kannustaa pysymään harrastuksessa, jos puutteistaan huolimatta käy joukkueen tapahtumissa. Ehkä hänestä ei tule ammattilaisjääkiekkoilijaa, mutta ne ryhmässä vietetyt hetket antavat hänelle eväitä läpi elämän.
Jos pelaaja lähtee valmentajan ylipuhumana "katsomaan vielä yhden vuoden, jos kiekko siltikin olisi ykkösjuttu", tuskin on odotettavissa kovin pitkää pelaajauraa. Näitäkin on valitettavasti tullut nähtyä.
Isää minusta ei koskaan tule, joten asian siihen puoleen en osaa ottaa kantaa kuin omalta kohdaltani. Koskaan minusta ei ammattilaiskiekkoilijaa tullut, mutta junnuaikoina perheen panostuksesta se ei ollut kiinni. Omalla kohdallani vanhemmat kuitenkin edelleen kiittelevät että teiniaika meni harjoituksissa, eikä sammunutta poikaa etsimässä.
Summa Summarum:
Kilpa/tavoitteellisesta puhuen, kannusta poikaa mitä hän ikinä haluaakin harrastaa. Hän saa takuuvarmasti elämäntaitoja käydessään kiekkotreeneissä, lopullisesta urasta huolimatta ne kokemukset on pelkkää plussaa.
Ja kukapa tietää, vaikka se kiekkoilu piankin oikeaksi intohimoksi.