Mutta muuten kyllä samaa mieltä, hyökkäysten laatuun pitää panostaa, se on seuraava looginen kehitysaskel. Maalintekoa on mystifioitu Suomessa pitkään ja maalintekijöiden puutteesta on syytelty pahaa Nuorta Suomea ja milloin mitäkin, mutta kisoja katsoessa tuli tosiaan melkein ensi kertaa mieleen että aika hyvistä paikoista nämä Sjominit ja Malkinit pääsivät maalaamaan.
Juuri näin. Osittain Suomen myyttinen huono maalintekotaito johtuu siitä, että Suomi ei osaa rakentaa maalipaikkoja sota-alueelle ja mennä ribareihin. Siinä missä suomalainen hyökkäys huipentuu siniviivan tuntumasta tulevaan laukaukseen, jonka mahdollisesti maskimies ohjaa maaliin, huippumaiden hyökkäys vasta alkaa ensimmäisestä vedosta maalia kohti. Ribarin perässä on satavarmasti vähintään yksi äijä ja jos hänellä ei ole heti kunnon vetopaikkaa > kiekko taaksepäin ja samantien toisen aallon laukaus. Jesse Joensuu ei ole erityisen taitava käsistään, mutta saisi aika nopeasti hyvän maalintekijän maineen painumalla jatkuvasti maalin eteen, kuten USA-ottelun voittomaalissa. Sieltä osuu putkien väliin paljon todennäköisemmin kuin jostain siniviivan tuntumasta. Arttu Luttinen pelaa SM-liigaa juuri näin. Maajoukkueessa arvostetaan liikaa kiekon kanssa näppärästi pörrääviä Kiiskisiä suhteessa rujoihin Joensuu-tyyppisiin pelaajiin.
Toinen asia, joka Suomessa on unohdettu, on
oman maalin edusta. Tästä puhutaan pelikirjasuomessa käsittämättömän vähän! Suomen ideologia lähtee siitä, että se on nimenomaan Suomi, joka pitää kiekkoa omalla alueellakin. Kyseessä on kuitenkin
puolustusalue, sen nimi ei ole
maalinteonalustamisalue. Pakit on valittu syöttötaitoa ja pelinrakennusta ajatellen ja "oikeat" pakit puuttuvat liki kokonaan. No, onhan maajoukkueessa Väänänen ja Järvinen, mutta he pelaavat Suomen paidassa aivan erilailla kuin omissa seuroissaan. On aika mystistä, että Ossi Väänäsestä pystytään tekemään MM-kisojen ajaksi hampaaton ja väritön peruspakki. Tämä ei ole mun mielestäni Väänäsen parhaiden ominaisuuksien hyödyntämistä. Ossin pitäisi jakaa kunnolla kovuutta maalin edessä, eikä kelailla koko ajan kiekollista peliä ja syöttösuuntia. Toni Söderholm sanoi hyvin: "Ei ole kiva mennä kentälle, jos päähän on iskostettu vain yksi tapa pelata".
Koko pelikirjakuvio pitäisi rakentaa näin:
1. Määritellään jääkiekkopelin tarkoitus ja todetaan, että se on
maalinteko ja
maalinteon estäminen.
2. Todetaan, että maaleja tehdään parhaiten
läheltä vastustajan maalia ja lähdetään hyökkäyspelissä siitä, että sinne on päästävä mahdollisimman vähin kikkailuin. Lisäksi laukauksiin tarvitaan
määrää ja laatua.
3. Huomioidaan, että vastustajan maalien estäminen tapahtuu pääasiassa
oman maalin edustan sota-alueella ja pyritään tekemään siitä hankala alue hyökkäävälle joukkueelle. Pelataan kovaa, tuetaan omaa maalivahtia ja puolustetaan
aluetta - ei laukata yksittäisten miesten perässä.
4. Vasta tämän jälkeen hienosäädetään ja kiekkokontrolli on esimerkiksi asia, joka kuuluu
hienosäätöön, ei jääkiekkopelin perustarkoitukseen - maalintekoon ja maalinteon estämiseen.
Jääkiekkopelin tavoite ei voi, eikä saa olla se, että kiekkoa pidetään yli 50% ajasta. Mitä merkitystä sillä on, jos molempien maalien edustat pelataan huonosti? Tavoitteen pitää olla se, että tehdään enemmän kuin vastustaja ja päästetään vähemmän. Kiekkokontrolliprosenteista ei saa mitään lisäpisteitä, vain maalit lasketaan. Jos joukkue on hyvä maalien edustoilla ja voittaa ne, joukkue voittaa pelin hyvin todennäköisesti. On todennäköistä, että tällainen joukkue on myös pitänyt kiekkoa vastustajaa enemmän ja kiekonhallinta on nimenomaan
seuraus, ei syy. Se on seuraus oikeisiin asioihin keskittymisestä. Pelkkä kiekonhallinta ei riitä automaattisesti voittoon ja niin kauan kuin edelleenkin mitataan maalintekoa, kannattaa keskittyä molempiin maalinedustoihin, joissa ratkaisut syntyvät.