Voisi kuvitella, että useimpien agendana sodassa on selviytyä hengissä, ei niinkään reväyttää kaapin ovea heti sepposen selälleen ja hyökätä köyrimään lähintä aseveljeä persieeseen.
Kutakuinkin näin. Voin kuvitella, että traumatisoivissa poikkeustilanteissa sodassa saattaisin pystyä tekoihin, joihin en normaalioloissa pysty, esimerkiksi tappamaan kylmäverisesti toisia ihmisiä jne, mutta miksi näitä poikkeuksellisia tekoja pitäisi laajentaa väkivalta- ja traumatilanteissa erityisesti homoseksin puolelle?
Hetero- tai homoraiskaajaksi voi sotilas/taistelija mahdollisesti heittäytyä jos haluaa vihollista/vihollisalueen siviiliä alistaa ja häpäistä purkaakseen omia tappamiseen liittyviä traumojaan (raiskauksethan lisääntyvät sota-aikoina, ja raiskaaminen on monesti ns. taktinen keino kuten Puna-armeija osoitti saksalaisnaisia raiskatessaan toisen maailmansodan loppumetreillä), mutta mihinkään runkkausrinkiin tai lähikorsun homoilusessioihin tuskin olisi silti suurimmalla osalla mitään tarvetta.
Monet ovat kirjoittaneet, että "kukaan ei voi tietää miten käyttäytyy kriisitilanteessa" ja inttäneet vastaan, kun joku on todennut, ettei aloittaisi homoilua kriisitilanteessa. Ehkei voikaan tietää kaikista reaktioistaan, mutta miten vastaavasti sitten kukaan voi tietää, että reaktiot ja toimet tällä elämänalueella muuttuisivat radikaalisti? Siis jos ei voi tietää asiaa ennen empiiristä kokeilua, niin siinä tapauksessa väite "en homoilisi sodassa/kriisissä" on ihan yhtä pätevä kuin "on se vain homoiltava heti kun sota/kriisi iskee".
Ihan Suomen sotiin pohjautuen väittäisin myös, että valtaosa miehistä ei kiinnostu homosuhteista sodan aikana, vaan tosiaan keskittyy eloonjäämiseen taisteluiden aikana ja ns. asemasotavaiheessa johonkin muuhun. Varmasti oli esim. Jatkosodan aikana enemmän homoseksuaalisia suhteita paljonkin enemmän rintamalla kuin mitä on historiankirjoituksessa mainittu, mutta ihan varmasti myös valtaisa enemmistö ei harjoittanut homoseksuaalisia suhteita sodan aikana. Sen sijaan sodan aikana avioliittojen määrä ja sodan jälkeen lapsien määrä lisääntyi rajusti, toisin sanoen ihmiset purkivat lisääntyneet/patoutuneet seksuaaliviettinsä sen mukaan, mihin he muutenkin olivat taipuvaisia. Heterot heterojen kanssa, oletettavasti homot homojen kanssa.
Oma näkemykseni on, että ihminen voi tehdä traumatisoivissa kriisitilanteissa lähes mitä tahansa, mutta yleensä nämä poikkeusteot liittyvät jotenkin käsillä olevaan traumatisoivaan kriisiin. Esimerkiksi sitä voi syödä nälissään ihmislihaa. Nälissään ei kuitenkaan tarvitse liittyä runkkausrinkiin, ei vaikka miten iskisi joku läheisyyden puuska. Läheisyyden tarvetta voi myös tyydyttää muutenkin kuin vaihtamalla seksuaalisuuttaan heterosta homoksi (tai päinvastoin) ja aloittamalla seksikokeilut.
Ja lopuksi: keskustelu on jotenkin harhautunut normaalista arjesta (jota kuitenkin elämme) koskemaan ääritapauksien ääriolosuhteita, joissa kyseessä ovat ihmisyyden rajoja koettelevat ja traumatisoivat skenaariot. Mitä merkitystä näillä poikkeustilatapauksilla lopultakaan on? Sanotaan nyt vaikka niin, että koittaa kriisi, nälänhätä ja sota, ja orastavan maailmanlopun lopputuloksena Turun kaduilla vaeltaa hetken ajan kannibaalipsykopaattiraiskaaja Musta Nuoli, joka syö ja grillaa ihmislihaa, murhaa mummoja sekä raiskaa miehiä samalla kun jokainen muukin taistelee vain olemassaolostaan. Sitten maailmanloppu äkisti perutaankin ja Musta Nuoli yrittää palata arkielämään. Kenties erittäin traumatisoituneena ja tekojaan häpeävänä, mutta kumminkin. Ajan myötä muistot muuttuvat muotoon "no, tehty mikä tehty" sekä "shit happens", eli ne pyritään unohtamaan ja jatkamaan elämistä. Kysymys kuuluu: onko kriisin jälkeinen Musta Nuoli jatkossa ja koko ikänsä nyt kannibaali, murhaaja ja homoseksuaali/biseksuaali, jos hän ei kriisiä ennen eikä koskaan kriisin jälkeen ole osoittanut taipumusta ihmissyöntiin, himomurhaamiseen tai miesten väliseen seksiin?