Minulle tämä ketju alkaa jo olla jonkinlainen monumentti. On hienoa lukea noita omia tekstejä tuolta, ja muistaa se, että tämä ei ole tuomion paikka, vaan analyysin paikka. Tupakointi eli ts. nikotiiniriippuvuus on minun elämäni yksi sitkeimmistä ja vaikeimmista kokonaisuuksista. Olen luvannut itselleni tälläkin kertaa, etten vaadi itseltäni loppuelämän päätöksiä, vaan yritän jälleen kerran nauttia tästä hetkestä.
Lopettamisen lopettaminen 2023
Kuten aikaisemmilta lopetuskerroilta tiesin todeksi, myös tällä kertaa ongelmia oli tiedossa. Nikotiiniriippuvuus on oikeasti sairaus, siis samanlainen sairaus kuin alkoholismi, että siitä yhdestä ei käy tie kuin alaspäin. Jos kaikkia niitä, kohta kymmeniä kertoja, kun olen lopettanut ja polttanut viimeisen savukkeeni, kirjoittaisi yhteen, niin voisi sanoa, että muutoksiin kannattaa suhtautua hyvin vakavasti. Toki jokainen tupakoija on erilainen, ja ne tunteet, joihin tupakointi kytkeytyy voivat olla hyvin erilaisia.
Sain yllättäen työpaikan uudelta alalta kesällä 2023. Se oli siis mahtava homma, mutta niitä muutoksia alkoi tulla aika nopeasti. En ehtinyt irrottaa itseäni kunnolla edellisestä työpaikasta, kun uusi työpaikka kaukana pohjoisessa oli hommattuna. Tuohon tilanteeseen liittyi paljon erilaisia tunteita: pelkoa tulevasta (sosiaalinen verkosto), ajatuksia ammatillisesta identiteetistä (mikä sopii opettajalle ja mikä ei sovi?) sekä stressaavia ajatuksia sellaisista arjen asioista kuten muutto. Se, mitä ei tiedä, se aiheuttaa tunteiden vuoristoradan. Tätä vuoristorataa minä en osannut tuossa mittakaavassa avaa, vaan yht'äkkiä minulla olikin taas "se yksi tupakka huulessa" viikko ennen kuin muutin. Lupasin, että kun muutto on ohi, niin lopettaminen jatkuu. *askat.
Pian olinkin uudessa ympäristössä, kaikkien niiden pelkojen ja ajatusten kanssa. Se tupakka oli taas minulle se kaveri. Kun en luonnollisista syistä tuntenut täällä ketään, niin alusta asti sitä tarvitsee jotain omaa ystävää. Se ajatus on looginen, mutta ratkaisu on ihan naurettava.
Ennen kuin huomaatkaan
Kauheinta riippuvaisen arjessa on se, että asiat vain tapahtuvat. Riippuvainen ei voi tietää, mitä vapaus on, koska kaikki hänen ympärillään vain tapahtuu. Näin se on minullekin näiden yhdeksän kuukauden aikana sieltä kesästä tapahtunut vaikka mitä, ammatillisesti ja privaatissa, mutta eipä sitä tajua, kun ei haluakaan tajuta. Todellinen vapaus on sitä, että hallitsee ainakin osaa niistä ympärillään olevista asiosta. Pelot karisevat, kun ne kohtaa.
Ja näin siitä viime kesän muutosaallosta, saatiin uudestaan aikaan se ikuinen tupakkakierre. Pian poltin kuin vanhaan malliin ja koko tätäkin ketjua välttelin kuin ruttoa. Ei sitä omia touhujakaan pysty edes halutessaan katsomaan silmästä silmään. En ole kenellekään muulle edes tilivelvollinen kuin itselleni, mutta niin se tilivelvollisuus vaan itsellekin pelottaa niin paljon, ettei tätäkään ketjua ole uskaltanut edes avata.
Ja näinpä tämäkin kahdeksan kuukautta kului polttaen. Ja taas helmikuu oli se, jolloin tämä alkaa pikkuisen ärsyttää. Mikä ärsyttää? Tupakoinnissa ärsyttää oikeasti kaikki: vapauden katoaminen, salaileminen, piiloutuminen, passivoituminen jne. Tupakointi on omasta mielestäni yksi säälittävimmistä jutuista elämässäni, koska se oikeasti saa minut voimaan paitsi fyysisesti myös henkisesti todella pahoin.
Savuverho pois
Helmikuussa alkoi se päivittäinen prosessointi. En taaskaan tiedä, mikä sen aiheutti tai miksi se alkoi, mutta tärkeintä on, että se alkoi. Polttaminen sai minut tuntemaan voimakasta syyllisyyttä eikä se tuntunut minusta mitenkään mukavalta. Minua ärsytti töissä se peterra, joka minusta nikotiiniriippuvaisena tahtoo tulla: koko työpäivä on odotuslista. Odotat sitä, että pääsisit kotiin ja voisit kaivaa tupakat esiin. Sen tärkeys on niin käsittämätön, että se ärsyttää ajatuksenakin. Uudessa ympäristössä tällainen on entisestään sellainen ajatus, että tupakointi on koko ajan sellaista salaisempaa.
Piilottelet kylällä tupakoidesi kanssa, hiiviskelet omalla takapihalla ja kaupassa pelkäät, näkeekö joku tuttu, että taas ostat askin LM:n harmaata. Tähän päälle tulee se, ettei tämä sosiaalinen erkaantuminen auta mitään. Se on savuverho, jonka rakennat itsesi ympärille; muuri, jonka väleistä kurkistelet peloissasi. Sekö on vapautta ja nautintoa? Ei siitä saa vapautta eikä mitään nautintoa. Ainoa nautinto on se hetkellinen kuvitelma, kun ruokit sitä pientä hirviötä sisälläsi. Ja sillehän ei riitä mikään, joten ketjureaktio vain pahenee.
Masennusta
Tupakointi on jännä, koska kuvittelen ainakin itse joka kerta, että tupakointi jotenkin tuo sisältöä elämääni. Että jos minulla on alakuloa tai muuta sellaista, täysin normaalia, elämään kuuluvaa vaikeampaa vaihetta, jännitystä tai jopa ahdistusta, niin jollakin tavalla se tupakka tämän pelastaisi. Eihän se pelasta! Se ainoastaan pahentaa näitä kaikkia.
On muutamankin päivän lopettamisen jälkeen kaikkien kuviteltujen ja todellisten vieroitusoireiden keskellä jotenkin hauskaa huomata, kuinka nopeasti positiivisia asioita alkaa kertyä. Yhtäkkiä haluatkin lähteä kävelemään ulos tai yhtäkkiä haluatkin pitää täyden kalsaripäivän kotona. Se on vapautta. Siis oikeaa vapautta.
Olisipa tämä viimeinen lopetuskerta! Vahvasti mennään nyt alkutaivalta, ja monenlaisia riskejäkin on edessäni. Ystävän häät ovat parin kuukauden päässä, pari pääsykoetta ja jonkinlaisia bileitäkin on kesällä tulossa. Nyt on tärkeintä muistaa se, etteivät nuo ole minulta pois ja mitään minun ei tarvitse muuttaa. Täytyy vaan muistaa olla sytyttämättä se yksi tupakka.
