Ei helvetti tätä maailmaa. Kuinka kauan tämän Hollywoodin aina entistä huonompien jatko-osien ja uudelleenlämmityksien annetaan jatkua? Koska yleisö herää vaatimaan uusia ideoita ja laadukkaampaa tekemistä? No ei vissiin ole tapahtumassa.
Asia taitaa valitettavasti olla niin, että suuri yleisö on laiskaa ja yleisesti elokuvista tietämätöntä markkinointikoneiston ohjailtavissa olevaa massaa, jotka käyvät elokuvissa muutaman kerran vuodessa ja elokuvan katsominen on heille samanlaista kertakäyttökamaa kuin tilaisi hampurilaisen.
Kun ei tiedetä ja jakseta, niin valitaan elokuva joka on ollut mediassa esillä ja josta koneisto on mahdollisesti jauhanut ilmiön, tai joka on jollain lailla tuttu (tunnettu IP), tai jossa on edes tunnistettav(i)a tähtinäyttelijöitä. Ohjaajien nimethän ovat yleensä heille pääosin tuntemattomia ja yhdentekeviä, vaikka Spielbergit ja muut toki tiedetäänkin. Tiettävästi myös ainakin Ameriiikassa porukka katselee, mikä leffa on lipputulojen tai arvioitujen sellaisten kärjessä ja mennään katsomaan se. Vaikka periaatteessa nuo arvioitujen lipputulojen tiedot saattavat olla lähtöisin studiolta itseltään (ainakin joskus 90-luvulla näin oli), jolloin niitä voitaisiin paisutella markkinointikikkana.
Toki edelleen ainakin Suomessa varmaankin suurin vaikute on vanha kunnon puskaradio, kunhan elokuva vain pyörii niin kauan, että sana ehtii levitä. Tietysti sitä haluaisi uskoa, että yleisö tunnistaa hienon elokuvan sen nähdessään, mutta ei se ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun on hienoista elokuvista poistuessa saanut kuunnella heti aulassa, kuinka paska ja tylsä elokuva oli kyseessä. No toisaalta mielipiteistä ei oikein voi väitellä, ainakaan tuolta pohjalta. Mutta tietyllä tavalla maku ja perspektiivi erilaisia elokuvia kohtaan on vain tavallaan kehitettävä ja se ehkä lähtee uteliaisuudesta, mitä kaikkea elokuva voi olla ja tarjota. Edelleen elää myös vanha mentaliteetti erityisesti kotimaisen elokuvan parissa, että jos elokuva sai alhaiset tähdet arvostelussa, niin senhän on pakko olla hyvä.
Mutta ainakin Yhdysvalloissa tuo kulttuuri on niin keskittynyt tuohon avausviikonloppuun, jolloin siellä elokuva tekee valtaosan bisneksestään, joten siksi taas vastaavasti studiot lukevat noita avausviikonlopun tuloja kuin Raamattua ja ne vaikuttavat merkittävästi heidän päätöksiinsä tehdä lisää samaa kuin mitä on kärjessä.
Sellainen teoria on noista avausviikonlopuistakin joskus esitetty, että nuoremmilla ihmisillä ja teineillä on suuremman vapaa-aikansa turvin helpompaa olla elokuvayleisössä heti avausviikonloppuna. Ja kun valtaosa heistä on luultavasti katsomassa jotain ei kaikkein kypsempää elokuvaa, niin se sitten johtaa studiot tuuttamaan ulos lisää sitä samaa. Toki kyseiset ihmiset ovat myös niitä aktiivisimpia elokuvakävijöitä, joten sekin auttaa. Ja kai siellä Yhdysvalloissa edelleen ikärajatkin on sotkemassa mukana. On pakko ujuttaa elokuviin yksittäinen kirosana, jolla ikärajaksi saadaan pg-13, koska muuten paikalliset teinit eivät sitä menisi katsomaan "lastenelokuvana". Väkivaltaahan noissa saa tietyssä mielessä olla miten paljon vaan kun se on oikein tehty ja vaikutuksiin jne. ei keskitytä tai sitä ei esitetä graafisena. Paljaaseen tissiin kuitenkin jos koskee, niin onkohan se joku automaattinen nc-17. En ole satavarma, mutta jos se on avioliiton ulkopuolista tai pettämistä, niin on aina vain todennäköisempää. Työntöjenkin määrä vaikuttaa tuleeko ikärajaksi R vai NC-17. Ennen 90-lukua nc-17 ei ollut olemassa, vaan R-ikärajan jälkeen tuli vain x, mikä on sama kuin pornoelokuvilla ja merkitsi lähes varmaa kuolemaa lippuluukuilla. Näistä ikärajoista ja vaatimuksista on monia loistavia tarinoita.
Nykyelokuvien ongelma on myös paisuneet budjetit. 150 - 200 miljoonan dollarin budjetit on arkipäivää ja isot studioelokuvat eivät ole kenties koskaan olleet yhtä kalliita kautta linjan. Esimerkiksi Star Wars Pimeän uhka - joka vei koko cgi-alaa kirjaimellisesti eteenpäin - maksoi 115 miljoonaa dollaria vuonna 1999.
Ja kun kustannukset on suuret, megaelokuvien on tavoitettava mahdollisimman iso katsojakunta. Se tarkoittaa, että on sanottava mahdollisimman vähän, kun on miellytettävä mahdollisimman monia ja tarina ei saa koskaan täydellisesti sulkeutua, koska arvokkain asia joka studiolla voi olla on franchise. Jatko-osa on yleisesti tilipäivä kaikille mukana oleville ja osin siksi nykyään saadaan niin hyvällä prosentilla samat avainnimet takaisin. Toki jatko-osa/franchise-elokuva voi olla myös mahtava, mutta useimmiten näitä mekaanisia ja sieluttomia "komiteatuotoksia" ei juuri erota toisistaan, kun kaikissa on ruudun täydeltä isoa cgi-toimintaa, hauskoja one-linereita ja hengetöntä, eksposition täyteistä dialogia.
9/11 vaikutuksesta puhutaan usein monien medioiden kohdalla ja sitä vielä seurasivat sodat Lähi-Idässä, lama (johti riskien vähentymiseen studioiden keskuudessa, jotka myös ovat fuusioituneet isoiksi jättimäisiksi mediayhtiöiksi), poliisien väkivalta vähemmistöjä vastaan, isojen yhtiöiden ja hallitusten väärinkäytökset ja veronkierto. Siinä missä vielä 90-luvulla katsojat oli tottuneet haastaviin, tummempiin elokuviin, jotka haastoivat heitä katsojina ja ihmisinä, niin nykyään elokuviin mennään kasvavissa määrin enemmän vain rauhoittumaan ja rentoutumaan, pakenemaan todellisuutta. Katsoja haluaa tiettyä tunnetta ja menee katsomaan elokuvan, jonka tietää tarjoavan juuri sen tietyn tunteen. Ennalta-arvattavuudesta on tullut tietyllä tapaa jopa myyntivaltti.
Yksi tekijä on myös Kiinan aukeaminen Hollywoodille, mikä on saanut studiot keskittymään entistä enemmän materiaaliin, joka sopii maailmanlaajuiselle yleisölle, mikä jälleen johtaa näyttäviin, mutta suurpiirteisiin ja mekaanisiin elokuviin vailla vivahteita tai sielua. Ennen kuin Kiinan maailman suurin markkina-alue aukesi ja säätely löystyi, niin Hollywoodin ykkösalue oli Pohjois-Amerikka ja Eurooppa oli bonus. Elokuvat tehtiin siis vain P-Amerikan katsojat mielessä. Viime vuosilta löytyy lukemattomia elokuvia, jotka ovat menestyneet Yhdysvalloissa niin ja näin, mutta jyränneet ulkomailla. Ulkomuistista xXx 3 ja se tienasi boxofficemojon mukaan Pohjois-Amerikassa lippuluukuilla vain 44 miljoonaa, mutta ulkomailla 301 miljoonaa ja näistä Kiinasta yksin 164 miljoonaa.
Ja tietysti franchisien ongelma tai vaikutus erilaisiin elokuviin on myös se, että franchise-elokuviin kiinnitetään lahjakkaita tekijöitä useiksi vuosiksi eteenpäin. Heille ei jää hirveästi aikaa, mahdollisuuksia, energiaa tehdä muuta. Ja sitten voi myös väitellä, että millä tavoin komiteajohtoiset franchise-elokuvat kahlitsevat tekijöidensä luovuutta ja ääntä.
Skeptisen Andrew Kevin Walkerin sanoin suurinpiirtein: "Olette onnekkaita, että teillä on eliniän verran hienoja elokuvia takanapäin, koska teillä ei ole eliniän vertaa hienoja elokuvia edessäpäin".
Toisaalta näitä samoja keskusteluja on käyty eri vaiheissa läpi elokuvien historian ja ainakin tähän saakka on aina jossain kohtaa löytynyt uusi elokuvantekijöiden sukupolvi, tai edes lyhyt vaihe, joka on tarjonnut lukuisia loistavia elokuvia. Sitä seuraavaa odotellessa.
