Jatkoajan leffakerho

[Tifosi]

Elokuva taidemuotona menetti paljon kun näyttelijöiden ääni tuli mukaan, siihen loppui Chaplinin, Keatonin ja Lloydin kultakausi. Mikä ehkä ei heti tule mieleen mutta vauhdikkaan mykkäelokuvan syrjäytti piirretyt ja varhaisten piirrettyjen tekijät ovat kertoneet ottaneensa mallia kohelluskeen juuri edellämainitulta suunnalta.

Looney tunes otti kantaa aiheeseen piirretyissään useasti että miten vanhan liiton äijät valitti ettei pysty kilpailemaan kun nää veijarit ei väsy koskaan:D

 

[hablaa]

Nicolas Cagesta on ollut puhetta täällä - ollaan näyttelijästä mitä mieltä hyvänsä, siitä voidaan varmaan kaikki olla samaa mieltä, että nykyään tekee lähes poikkeuksetta paskaa.

Mutta nyt omalle katselulistalle sattui elokuva, joka yllättäen ei ollutkaan paskaa vaikka Cage pääosassa (tai ainakin eniten niminäyttelijänä) onkin, eli "Color Out of Space". Perustuu HP Lovecraftin samannimiseen novelliin - erittäin löyhästi, mutta ei 1:1-adaptaatio toimisikaan millään tavalla.

Tuohan oli oikein mukava elokuva. Vaikka lähdemateriaalia hyödynnetäänkin aika viitteellisesti ("inspired by" lienee hyvä määritelmä), niin tunnelma on hyvinkin Lovecraftia, ja pikkuisen body horroriakin on saatu mukaan. Selkeästi pienellä budjetilla mennään, mutta ei jokainen elokuva tarvitse megalomaanisia efektejä tai miljoonaa eri kuvauspaikkaa - koko elokuva sijoittuu melkein täysin yhdelle maatilalle. Pienen budjetin kauhun ystäville.

Niin ja naapurin vanhaa hippiä esittää Tommy Chong, siitä plussaa.

 

[Tarinankertoja]

Elokuva taidemuotona menetti paljon kun näyttelijöiden ääni tuli mukaan, siihen loppui Chaplinin

No ei kylläkään Chaplinin, sillä parit mestariteokset pukkasi tulla viälä äänielokuvissakin

 

[Linc]

Pientä taukoa sarjoista viime aikoina joten on tullut hieman elokuvia katsastettua normaalia enemmän.

At Eternity's Gate (Viaplay). Willem Dafoe oli tästä Oscar-ehdokkaana viime vuonna, harmi että elokuva vain oli aika heikko. Alle kahden tunnin kesto ja silti joutui muutamaan otteeseen katsomaan paljonkos tätä olikaan vielä jäljellä. Taisi olla hieman liian "artsy" omaan makuun. Leffalle 1,5/5 , Dafoe nostaa sitä puolikkaalla.

The Big Sick (Netflix). Ehkäpä paras romcom jonka olen koskaan nähnyt. Sopivasti hauska, tunteikas ja genrestään poiketen originaali. Näyttelijäsuoritukset olivat todella hyviä, varsinkin Holly Hunter ja Kumail Nanjiani. Elokuvana 3,5/5, genreen mukautettuna 4,5/5.

Brawl in Cell Block 99 (Netflix). Vince Vaughnin tähdittämä vankilaleffa, odotukset eivät olleet korkealla joten pääsi yllättämään. Erittäin brutaali, hyvin ohjattu hieman yliampuva teos. Tämä kuvaa elokuvaa todella hyvin: "Understand this is a pulp movie through and through, very much along the lines of "Death Wish" style movies from the 70s and 80s. Don't be surprised by the over the top gore and violence and practical FX that look extremely dated.". Paras Vaughnin suoritus jonka olen nähnyt. Tykkäsin todella paljon, niin paljon että katsoin S. Craig Zahlerin uusimman teoksen heti seuraavana päivänä, siitä lisää alla. 4/5

Dragged Across Concrete (Viaplay). S. Craig Zahlerin uusin tekele, pääosassa tällä kertaa Vince Vaughnin lisäksi Mel Gibson. Ohjaajan kädenjälki elokuvassa tuntuu, vaikkakin edeltävään verrattuna on tämä paljon hidastempoisempi. Pituudesta (2,5h) olisi voinut leikata ehkä 15-20 minuuttia pois, muuten ei juurikaan valittamista. Hyvä elokuva. 3,5/5

Seven Psychopaths (Viaplay). Musta komedia Martin McDonaghilta nimekkäillä näyttelijöillä Colin Farrellin, Woody Harrelsonin ja Christopher Walkenin johdolla. Kyllähän tuon kerran katsoi, saman ohjaajan aikaisempi tekele In Bruges oli todella paljon parempi. 2,5/5.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (Viaplay). Martin McDonaghin uusin parin vuoden takaa. Loistava draama kaikkiaan, ei ihme että Frances McDormand palkittiin Oscarilla parhaasta naispääosasta ja Sam Rockwell parhaasta miessivuosasta. Paras elokuva jonka olen tänä vuonna nähnyt. 4,5/5

Sunnuntaina katsastamaan tuo paljon ylistystä saanut 1917.

 

[SilentMan]

No ei kylläkään Chaplinin, sillä parit mestariteokset pukkasi tulla viälä äänielokuvissakin

Chaplinin etuna oli harva elokuvien valmistumistahti, toisin kuin Lloydilla tai täysin studion jyräämäksi joutuneella Keatonilla. Toisaalta ääni loi mm. John Fordin ja Frank Capran, joiden mykkäelokuvaurilta ei juuri mestariteoksia löydy.

 

[Decimal]

Onkohan tuo Taistelulähetit 1917 mistään kotoisin? Dunkirk, vaikkakin eri tekijän, oli sellainen leffa, mistä en saanut oikein mitään irti. Joku syvempi message siinä varmaan oli, mutta ei välittynyt minulle. Nolanin Interstellar oli taas 10/10 minulle.

1917 oli ainakin minulle paras elokuvateatteri-kokemus sitten 3D Avatarin. Ehdottomasti leffa joka kannattaa käydä katsomassa isolta screeniltä ja kunnon äänentoistolla. Ei ihan tyypillinen sotaelokuva, mutta piti otteessaan tiukasti ja pari tuntia vierähti aivan liian nopeasti.

Itse tykkään myös (oikeastaan kaikista) Nolanin leffoista kovasti, ei mies ole mun mielestä huonoa elokuvaa koskaan ohjannutkaan. 1917 oli kuitenkin tarpeeksi erilainen Dunkirkiin verrattuna, joten uskallan suositella.

 

[Oles]

Tuossa aiemmin puhuttiin näyttelijöistä ja spesifisti tietyistä näyttelijöistä, niin ehkä tämä viesti sivuaa sitä jollain tapaa.

Haluaisin ehdottomasti ymmärtää näyttelyä paremmin, mutta mikään kirja ei ole sitä toistaiseksi oikein avannut käytännössä. Osaan vain lähinnä tuntea, jos jokin toimii tai ei ja siinä se. Kun skaala arvostella näyttelysuorituksia on tällainen, niin on aika hankala yrittää keskustella näyttelijöistä ja vaikka Oscar-sesongilla paremmuudesta. Tällöin huomio alkaa yleensä kiinnittyä jonkinlaisiin konkreettisiin ja havaittavissa oleviin asioihin: suoritus on ollut jollain tapaa näyttävä, se on saattanut olla epätyypillinen rooli näyttelijälle, tai rooli on ollut tärkeä, vakava ja ajankohtainen. Ehkä näyttelijä on pudottanut painoa, eli hän on selkeästi työskennellyt kovaa. Tai ehkä hänellä on vain ollut vakuuttava tekonenä.

Yritä siinä päättää kuka on paras, kun näyttely on niin näkymätön prosessi, josta näkyy vain lopputulos. Ja lisäksi lopputulos näyttelyssä riippuu todella paljon materiaalista ja elokuvan toteutuksesta (ohjaus, leikkaus, kuvaus, puvustus, meikkaus, muut näyttelijät jne.). Jos näyttelijä vaikuttaa paskalta jossain elokuvassa, niin tietyllä tapaa se ei välttämättä ole hänen syytään - tai siis ainakaan yksin hänen. Roolitus, tuottajat ja ohjaaja ansaitsisivat ainakin myös raippaa.

Paras neuvo mitä tähän voi sanoa on, että mene jollekin teatterikurssille, jos haluat ymmärtää paremmin näyttelyä. Siellä näkee miten esimerkiksi sama kohtaus esitetään eri tavoilla ja suoritukset ovat hyvin riisuttuja eli apuna ei ole editointia, useampia ottoja vaan ihmisiä lavalla ilman mitään kikkailuja. Olen itse tykännyt käydä improvisaatiokursseilla yläasteelta asti ja olen ollut jonkin verran teatterihommissa mukana ja tutustunut myös esimerkiksi klovneriaan. Lisäksi olen osallistunut opintojen mahdollistaessa erilaisille esiintymiskursseille eli ihan miten pidetään joku powerpoint -show, mistä on myös ollut hyötyä, kun ymmärtää, miten vaikka näyttelijät käsittelee jännitystä. Paljon olen myös yrittänyt lukea ja katsoa videoita aiheesta itsenäisestikin. Olen kumminkin vain hipaissut pintaa aiheen osalta ja paljon on opittavaa.

Ehkä tärkeimmät asiat mitä on oppinut, on ettei ole vain yhtä tapaa näytellä vaan konteksti vaikuttaa esimerkiksi minkälainen ohjaaja on, minkälainen genre on kyseessä jne. Jonkun taide-elokuvan näyttely voi olla aika hyvin erilaista verrattuna, mihin on tottunut. Yritän yleensä lähestyä roolisuoritusta juuri tuon kontekstin kautta eli minkälainen elokuva on kyseessä, minkälainen roolihahmo on, minkälaiselta sen pitäisi vaikuttaa. Vaikea tuota on edelleenkin pistää sanoiksi, miksi joku asia toimii ja miksi ei vaan tulee juuri se tunne, että tuo osui ja tuo meni kilometrillä ohi. Varmasti omat preferenssit vaikuttavat, että mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, mutta yritän kanssa nähdä asioita toiselta kannalta, vaikka vaikeaahan se on.

Se on muuten ihan totta, että kuten koko elokuvan tekeminen niin myös näyttely on ryhmäprojekti, vaikka aina halutaan henkilöidä se menestys siihen näyttelijään. Käsikirjoituksessa olevat repliikit voivat saada kenet tahansa näyttämään idiootilta ja toisaalta hyvät ohjaajat pystyvät nostamaan keskinkertaisten näyttelijöiden suorituksia korkeammalle. Varsinkin roolittajilla on iso osa, kun he roolittavat sarjoja ja elokuvia. Mieleen tulee etenkin Nina Gold, joka on HBO:lla ollut etsimässä näyttelijöitä esimerkiksi Rooman ja Game of Thronesin rooleihin ja kyennyt löytämään tuntemattomia näyttelijöitä, jotka ovat loistaneet rooleissaan ja sitten noussut myös kuuluisiksi. Editoinnilla ja kameratyöskentelyllä voi hyvin korostaa näyttelijän vahvuuksia ja piilotella heikkouksia, puhumattakaan meikkauksesta ja puvustuksesta. Tämän takia onkin juuri kiva nähdä ihmisiä esiintymässä ilman mitään ylimääräistä. Yhden teatterikurssin vetäjä totesi, kuinka hienoa on välillä nähdä, kun näyttelijä esiintyy livenä ja unohtaa repliikkinsä, koska se hetki on aito.

 

[El Gordo]

Onkohan tuo Taistelulähetit 1917 mistään kotoisin? Dunkirk, vaikkakin eri tekijän, oli sellainen leffa, mistä en saanut oikein mitään irti. Joku syvempi message siinä varmaan oli, mutta ei välittynyt minulle. Nolanin Interstellar oli taas 10/10 minulle. Noh, se Nolanista. Peter Jacksonin They Shall Not Grow old oli suorastaan hätkähdyttävää kamaa siinä mielessä miten I maailmansota heräsi henkiin tässä dokumentissa ja muutenkin olen ihan mielissäni, että myös tuo ensimmäinen maailmanpalo näyttäytyy uusissa elokuvatuotannoissa. Juonen ja trailerin perusteella "1917" vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta.

Laadukas leffa mielestäni. Eipä tuota Dunkirkia tarvitse pelätä, itsekään en siitä niin välittänyt (totta puhuen en niin hirveästi välitä mistään Nolanin elokuvasta), mutta tässä on täysin erilainen tyyli ja sanoisinko selkeämpi tarina.

 

[MadSpade]

Omasta mielestä tuo 1917 oli varsinkin tunnelmaltaan täysin identtinen Dunkirkin kanssa. Todella raskas seurattava ja tavanomaisesta poikkeava kuvaus vain lisäsi tuskaa. Ei lisännyt tippaakaan autenttisuutta se feikki-leikkaamattomuus. Tarina oli: Läski-Tommen meni kauppaan lapio. Pianon soidessa taustalla.

E: Lopulta jäi sellainen fiilis, kuin olisi tuhlattu upeat sadan miljoonan euron lavasteet köyhään teatteriesitykseen(kuvaus).

 

[Linc]

1917 nähty eilen ja täytyy olla täysin eri mieltä ylläolevan kanssa. Poikkeuksellinen kuvaus antoi uniikin fiiliksen, tunnelma oli alusta asti kohdillaan ja visuaalisesti elokuva oli yksi parhaista jonka olen koskaan nähnyt. Myös kaksi vähän tuntemattomampaa pääosan esittäjää vetivät pääroolinsa erittäin hyvin. Tarina oli toki yksinkertainen, mutta ei jokainen elokuva tarvitse mitään kompleksia ""Nolanmaista" tarinaa toimiakseen. Tällä viikolla tarkoitus mennä katsomaan elokuva uusiksi, mutta jo nyt voi sanoa kyseessä olevan yksi genrensä parhaista elokuvista, allekirjoittaneelle jopa paras.

 

[Wiljami]

...
In Bruges oli todella paljon parempi. 2,5/5.
...

Nopea ja täysin viestiin offtopiccina oleva lainaus, mutta sattuu tulemaan elokuva parasta aikaa kakkoselta ja siinäpä on tekele jonka suomenkielinen nimi aiheuttaa aina suorastaan vitutusta. Olisi voinut olla vaikka "Bruggessa" tai oikeastaan mikä tahansa, mutta että "Kukkoilijat". Mitkä ja miksi, ei tuo nimi ainakaan tähän elokuvassa pääasiallisesti esillä olevaan parivaljakkoon juuri sovi. Kukkoilijat. Ei nyt mikään "Rita Hayworth - avain pakoon" ole sentään, mutta aika hiton hölmö suomennosnimi joka tapauksessa.

 

[Tifosi]

*Leffakarsinalla tarkoitan "paras elokuva" kategorian elokuvia.

Jojo Rabbit ja Parasite vielä näkemättä oscar-ehdokkaista ja molemmat kalenterissa tällä viikolla.
Miespääosa kategoriassa oli leffakarsinan ulkopuolelta hiipinyt Antonio Banderas leffasta Pain and Glory jonka katsoin eilen mutta ei se mitenkään maailmaani mullistanut, ei edes Banderaksen suoritus.

Miessivuosa kategoriassa taas leffakarsinan ulkopuolelta tuli Tom Hanks a Beautiful Day in the Neighborhood leffasta jonka katsoin äsken ja tässä tapahtui lankeaminen. Tom Hanks voitti minut täysin puolelleen. Johtui varmaan siitä että hän oli lastenohjelman tekijä ja laskeutui siis tasolleni ja puhui hiljaa ja rauhallisesti että varmasti ymmärsin ja kyseessä vielä Tom Hanks niin kaikki tähdet oli kohdallaan. Elokuva ei Hanksia lukuunottamatta noussut tusina-luokasta.
Tuli ihan mieleen parin vuoden takainen Roman J. Israel, esq. joka ei sekään elokuvana ravistellut omenapuita mutta Denzel Washingtonin roolisuoritus porautui syvälle sisimpääni.

Tässä on aiemmin ollut jo puhetta että miessivuosa kategoriassa on niin rautainen(nimekäs) rosteri että kukaan ei saa vetoapua nimestään joten "paras" voittaa varmasti. Olen ollut tyytyväinen kun Brad Pitt on kahminut niin Golden Globen kuin Screen Actors Guild awardinkin mutta nyt toivon sitä Hanksille.... mutta kaikki suoritukset olivat niin kovia että eihän tässä voi käydä "väärin".

Myös Bombshell tuli viikonloppuna katsottua ja se oli laatuviihdettä laadukkailla roolisuorituksilla. Varsinkin Charlize Theron muuntautui täysin puhetapaa myöden Megyn Kellyksi. Jon Stewartia vuosikausia seuranneena pelkäsin että en pääse yli Megyn Kellyn Jonin päähäni laittamasta muotokuvasta mutta pääsin. Olen myös aina ollut John Lithgow:n suuri fani joten hänet oli hauska nähdä perverssissä roolissa.

 

[SamSpade]

Tuossa aiemmin puhuttiin näyttelijöistä ja spesifisti tietyistä näyttelijöistä, niin ehkä tämä viesti sivuaa sitä jollain tapaa.

Haluaisin ehdottomasti ymmärtää näyttelyä paremmin, mutta mikään kirja ei ole sitä toistaiseksi oikein avannut käytännössä.

Lyhensin lainaustasi. Yksi tapa jolla loistavaa näyttelyä ehkä oppii ymmärtämään paremmin on keskittyä vahvoihin ns sivuosan esittäjiin. Heitän tähän muutaman nimen, jotka harvoin ovat elokuvan pääosissa, mutta omalla sivuosallaan kantavat elokuvaa tai jopa nostavat sen tason uudelle levelille. John Turturro, Ed Harris, William H. Macy, Joe Pesci,

Tässä on muuten ihan mielenkiintoinen artikkeli aika perinteisestä hahmon muodostuksesta.

Character building and what makes a truly great actor

RADA's Dee Cannon on how to create a fully-realised three-dimensional person and theatre critic Lyn Gardner on truly great acting

www.theguardian.com

Tuossa mainittu Stanislavskin metodi on erittäin tunnettu ja käytetty nykäänkin. Experiencing Stanislavsky Today: Training and Rehearsal for the Psychophysical Actor on kirja jossa tätä avataan.

Lisäksi suuren Robert Ebertin elokuva-arvostelua kannattaa lukea, samoin hänen haastattelujaan joissa avaa miten "lukee" elokuvaa. Niissä aukeaa myös miten iso rooli ohjaajalla, leikkaajalla yms on näyttelijän suorituksessa. Näyttelijä tekee työn, mutta nämä visualisoivat sen katsojille jolloin alkaa vaikuttaa myös ns kultaiset leikkaukset yms klassisen taiteen vaikutukset.

 

[Jupe]

Olisi voinut olla vaikka "Bruggessa" tai oikeastaan mikä tahansa, mutta että "Kukkoilijat".

Tämä on kyllä Suomen elokuvakäännöshistorian top3:sessa ellei ykkönen, uskomaton saavutus, täytyy olla joku läppä ja kukaan ei ole tarkastanut ennen kuin on jo livenä leffapostereissa. Rita Hayworth -avain pakoon on huono käännös mutta siinä nimessä on jotain kääntäjän omaa leffaromantiikkaa mukana, on pakko ollut jättää oma leima leffaan, spoilaamalla se jo nimessä.

Kultainen 80-luku oli näiden osalta todellinen kultainen suihku leffafanin niskaan, joka ikinen käännös päin vittua, vasta 90-luvulla ja sen jälkeen alettiin käyttämään originaalinimiä enemmän ja tajuttiin ettei se leffakansa olekaan niin tyhmää miltä se näyttää.

 

[Tikiti]

Yksi parhaista on kanssa elokuvan Let's Get Laid suomennos "Sinua halutaan Laid!"

1917 tuli kanssa käytyä "IMAX" salissa katsomassa ja oli vaikuttava tekele. Kuvausta oli hauska seurata, kun tiesi mitä siinä ollaan haettu ja elokuvanakin todella hyvä! Harvemmin tulee jälkeenpäin katseltua "making of..." pätkiä elokuvista, mutta tuossa kiinnosti erityisesti tuo kuvaustyyli. Aika hienosti suunniteltu oli myös valaistus. 4,5/5 ja littipeukku perään.

 

[Tifosi]

Jojo Rabbit... voi saapasjalkakissa!
(Ellet ole leffaa nähnyt niin älä avaa spoileria vaan suosittelen lämpimästi katsomaan elokuvan ensin)

Spoileri

Se toimii aina kuin junan vessa että jos haluat repiä katsojista tunteet pihalle niin naurata niitä ensin. Jos onnistut naurattamaan yleisöä niin he pitävät ja kiintyvät hahmoihin joten kun on aika vetää käsijarrusta niin kaikki on mukana. Tämä leffa onnistui siinä 100%.

Osasin odottaa että kenkien sitomisella haetaan jotain suurempaa kohtausta mutta kun lopussa Jojo on kasvanut "aikuiseksi" ja hän auttaa jo muita sitomaan kenkiään niin ei se enää siinä vaiheessa hirveästi hetkauttanut koska pommi oli räjähtänyt jo aiemmin...

Osasin myös odottaa että äidin tanssahtelulla on jokin merkitys kun siihen keskityttiin parikin kertaa niin että vain jalat näkyvät mutta se ratkaisu tuli täysin puun takaa ja en muista koska viimeksi on leffaa katsoessa vierähtänyt kyynel välittömästi kun jotain tapahtuu. Koko kohtaus perhosen seuraamisineen oli kaunis.
Siinä piti oikein keräillä hetken itseään että pystyi jatkamaan.

Leffa aiheutti hymähtelyä koko matkan ja pari kertaa sai naurahtaa ääneenkin. Ekan kerran kun Jojo tuli loukkaantumisen jälkeen sinne uuteen keskukseen rampana ja hänelle yritettiin löytää tekemistä niin tämä pyylevähkö blondi(Rebel Wilson, joka oli mielestäni leffan hauskin hahmo) luetteli tehtäviä ja yksi oli kloonien kävelyttäminen:D

Erittäin hieno elokuva ja meni meikäläisen listalla kakkoseksi Irishmanin perään.

 

[Tjapalala]

En itse ole katsonut vielä Irishmania. Suurin syy tähän on elokuvan kesto 3,5 tuntia. Onhan se ihan helvetin pitkä elokuva. Toinen syy on se, että olen miettinyt onko elokuva hyvä vain jos tykkää genrestä. Mafia leffat ei ole oikein koskaa ollut juttuni. Esimerkiksi kummisedät ei oikein ole koskaan kolahteneet. Tietysti tämä selviää katsomalla. Vielä en ole uhrannut 3,5 tuntia elämästä tähän, mutta vääjämättömästi niin on käymässä.

1917 sen verran että yllättää sen saama suitsutus. Ajattelin sen olevan perussotaleffa, joka tehdään että saadaan Oscareita. Noh ehkä sekin täytyy käydä väijymässä. Marriage storyn voi kanssa vielä kattoa Nefestä ennen Oscareita, mutta Parasite ja Little Women jäänee siksi aikaa että tulevat suoratoisto palveluihin.


Parhaan elokuvan Oscarin minun mielestä elokuvista jotka olen nähnyt tulisi voittaa Ford V Ferrari.

 

[Tifosi]

En itse ole katsonut vielä Irishmania. Suurin syy tähän on elokuvan kesto 3,5 tuntia. Onhan se ihan helvetin pitkä elokuva. Toinen syy on se, että olen miettinyt onko elokuva hyvä vain jos tykkää genrestä. Mafia leffat ei ole oikein koskaa ollut juttuni. Esimerkiksi kummisedät ei oikein ole koskaan kolahteneet. Tietysti tämä selviää katsomalla. Vielä en ole uhrannut 3,5 tuntia elämästä tähän, mutta vääjämättömästi niin on käymässä.

Sanoisin että Irishman on Kummisetien sukulainen siinä mielessä että molemmissa mielestäni tärkein ominaisuus on tunnelman luonti. Molemmissa juoni etenee verkkaisesti ja on joukossa muutama kohtaus jotka eivät vie juonta lainkaan eteenpäin vaan kertovat enemmän elokuvan maailmasta ja "sankareistamme". Monet pitävät tälläistä tyyliä tylsänä ja eivät ole täysin väärässä ellei sitten nauti siitä aiheesta mistä elokuva kertoo.

Mafia/gangsterigenre on itselleni se kaikkein rakkain. Varsinkin Kummisetien romatisoima kuva mafiasta joka antaa kansalaisille sen mikä on kielletty(uhkapeli, huorat yms) mutta on huumeita vastaan ja kostaa vääryydet joihin laki ei pysty(Bonaseran tyttären raiskaajat) ja tappaa vain muita mafiaan kuuluvia jättäen normiväestön rauhaan. Tavallaan katu-uskottavia ja realismiin perustuvia supersankareita(joka taas on genre josta en pidä;)

Jos minulta kysyttäisiin suosikkielokuvaa niin en pystyisi antamaan selkeää vastausta kun melkein kaikista genreistä löytyy leffa josta nautin täysin rinnoin joten vastaisin mafiagenre.

 

[Buster]

Lyhensin lainaustasi. Yksi tapa jolla loistavaa näyttelyä ehkä oppii ymmärtämään paremmin on keskittyä vahvoihin ns sivuosan esittäjiin.

Lyhensin lainausta myös, vaikka varmaan sivuan kaikkia kappaleita. Garrett Dillahunt on ainakin yksi aliarvostettu hieno näyttelijä, jolla on melkoinen roolien skaala. En tätä itse tietäisi tai olisi koskaan huomannut, mutta olen useammassa yhteydessä törmännyt esimerkkinä.

Juuri katsoin Hollywood Reporterin roundtable haastattelun pari päivää sitten, jossa Samuel L. Jackson sivusi linkissäsi olevaa, että näyttelijänä on osattava kysyä oikeat kysymykset ja rakennettava hahmo niiden kautta. Olen myös jonkin kirjan Stanislavskin klassisesta metodista suomennettuna lukenut, mutta en tosin enää juurikaan muista siitä mitään ja täytyypä kirjoitella avain pointteja ylös. Samanlainen oikeiden kysymysten kysyminen pätee vähän kautta linjan elokuvanteon muihinkin osa-alueisiin ja on minulle tuttua jo elokuvan arvostelemisesta, jossa on tosin ainoastaan muistettava kysyä "miksi", mikä vie hämmästyttävän usein ajattelun ihan uusille, laajoille ja odottamattomille raiteille pienessä kuopassa ympyrää pyörimisen sijaan.

Mutta Sam Jackson tosiaan sanoi tuossa haastattelussa, että aina uuden roolihahmon kohdalla hän periaatteessa kirjoittaa eräänlaisen biografian ja luo roolihahmolle "täydellisen elämän": syntymä, perhe ja keitä ne ovat, ekonominen status, koulutustausta, armeijapalvelus, millaisista ihmisistä he pitävät, jopa mitä he syövät jne. Sitten mainitsi vielä, että jokaisen kohtauksen kohdalla esim. erikseen selvittää, mistä roolihahmo on saapunut kyseiseen kohtaukseen ja minne on menossa sen jälkeen jne. Eli hän myös purkaa käsikirjoituksen ja jokaisen kohtauksen yksinäisiksi palasiksi. Jossain kun saisi tuota prosessia seurata kärpäsenä katossa. Tai ladata joku käsikirjoitus ja koittaa tehdä sitä purkamista vähän itse, niin saa kuvaa.

Tähän liittyen olen viime aikoina pyrkinyt kuvittelemaan itseni kasvavissa määrin lapsenomaisesti hahmojen kenkiin vähän vastaavalla tavalla ja monet elokuvat ovat resonoineet, sekä auenneet ihan eri tavalla kuin vain pelkän etäältä seuraavan tarkkailijan nyrpeästä asemasta, joka tietää katsovansa elokuvaa ja odottaa tylsistyneenä, että joku kliseinen väärinymmärrys raukeaa ja päästään eteenpäin tarinakaaressa. Saattaa kuulostaa ilmiselvältä, mutta mulle se oli iso juttu löytää tuo taas, vaikka se vaatiikin useimmiten tietoisen ponnistuksen saavuttaa tuo tila.

Kuulemma myös Michael Cainen 1990 kirja Acting in Film saattaisi olla ihan hyvää lukemista.

Roger Ebertiä on luettu ahkerasti ja luetaan parasta aikaakin. Siellä on kyllä hyviä asioita ja laajempia tiedonrippeitä arvostelujen joukossa ilman mitään ylimääräistä bravadoa. Sitten kun hän vielä osasi ilmaista itseään selkeästi ja lyhyesti, eikä siellä ole mitään kammottavia akateemisia pitkiä lauseita - tai monimutkaisia sanoja - vaikka hallitsenkin englannin kielen hyvin, joskin kaikessa voisi aina olla parempi, mutta palatakseni tämän lauseeni alkuun, hänellä on myös hämmästyttävän kepeä, humoristinen ja vaivattoman intiimi sekä pehmeä tyyli muutenkin kirjoittaa. Kirjoitustensa tyylin luoman vaikutelman perusteella häntä on helppo jopa hätäisesti vähän aliarvioida, mutta on kyllä antanut paljon ja minulla hänen artikkelinsa "how to read a movie" kopioituna kokonaisuudessaan talteen.

Ja vielä siellä aiempiin @Jupe kehuihin viitaten, niin Buster Keaton oli toden totta kova jätkä. Ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä, stunttimies jne. Ei tehnyt vain omia vaarallisia stunttejaan, vaan teki myös muiden vaaralliset stuntit. Ebertin tai jonkun sanoin Busterin elokuvissa on nuori ja järkähtämätön mies, jolla on tavoite ja jota hän lähtee suorittamaan kivikasvoisella optimismilla huolimatta edestä löytyvistä valtavista esteistä ja vaarasta. Samanlainen tietty huolettomuus on läsnä myös hänen stunteissaankin, joissa ei oikeastaan koskaan korosteta sitä, miten vaarallista hänen tekemisensä kulloinkin on. Hän seisoo liikkuvan veturin edessä yrittäen heittää isolla palkilla toisen puupalkin pois kiskoilta ja se esitetään vain kepeän hauskuuden sekä oivan neuvokkuuden kautta, vaikka hän voisi monin tavoin löytää itsensä murskautumasta veturin alta.

Keaton selviytyy vaikka mistä putouksista ja vaarallisista paikoista ottaen osumaa, mutta hän ei koskaan pysähdy tai jää lypsämään katsojalta mitään ylimääräistä sympatiaa, tai edes periaatteessa missään vaiheessa kehtaa pyytää katsojaa pitämään hänestä. Jokaisen osuman ja vastoinkäymisen jälkeen Keaton vain nousee takaisin jaloilleen ja jatkaa eteenpäin tippaakaan lannistumatta, tai sekunniksikaan pysähtymättä. Mutta viimeistään elokuvan loputtua hän on ansainnut em. järkähtämättymyytensä, rohkeutensa, yritteliäisyytensä ja optimisminsa ansiosta katsojan ihailun, vailla mitään paatosta ja kosiskelua. Vaikeimman kautta.

 

[Tifosi]

Huomenna tulee vihdoin suomen ensi-iltaan parhaan elokuvan oscarista kamppaileva etelä-korealainen Parasite.
Männävuosina olen katsonut nämä hehkutetut elokuvat jo hyvissä ajoin netin hämäristä streameistä jos vaan löytyy korkealaatuisina mutta tästä en vajaavaisella googlellani ole löytänyt edes englanninkielisillä teksteillä olevaa versiota ja toi etelä-korea on yhtä ruosteessa kuin pohjois-koreakin niin olen tätä odotellut saapuvaksi teatteriin.
Huomiseksi oli liputkin hankittuna mutta elämä heitelee välillä miten sattuu niin joutuu odottamaan alkuviikkoon.

Elokuvaa on hehkutettu erittäin paljon ja muistaakseni täälläkin on leffasta ollut puhetta. Onko kellään mitään spolervapaata sanottavaa elokuvasta?

 

[Ollakseni]

Oli ennen nuo trailerit elokuvissa vähän erilaisia kuin nykyään. Toisaalta Alfred Hitchcock päätti ohjata tuon itse, eikä antanut sitä minkään amatöörien käsiin.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=DTJQfFQ40lI

 

[Jymäkkä]

Sanoisin että Irishman on Kummisetien sukulainen siinä mielessä että molemmissa mielestäni tärkein ominaisuus on tunnelman luonti. Molemmissa juoni etenee verkkaisesti ja on joukossa muutama kohtaus jotka eivät vie juonta lainkaan eteenpäin vaan kertovat enemmän elokuvan maailmasta ja "sankareistamme". Monet pitävät tälläistä tyyliä tylsänä ja eivät ole täysin väärässä ellei sitten nauti siitä aiheesta mistä elokuva kertoo.

Mafia/gangsterigenre on itselleni se kaikkein rakkain. Varsinkin Kummisetien romatisoima kuva mafiasta joka antaa kansalaisille sen mikä on kielletty(uhkapeli, huorat yms) mutta on huumeita vastaan ja kostaa vääryydet joihin laki ei pysty(Bonaseran tyttären raiskaajat) ja tappaa vain muita mafiaan kuuluvia jättäen normiväestön rauhaan. Tavallaan katu-uskottavia ja realismiin perustuvia supersankareita(joka taas on genre josta en pidä;)

Jos minulta kysyttäisiin suosikkielokuvaa niin en pystyisi antamaan selkeää vastausta kun melkein kaikista genreistä löytyy leffa josta nautin täysin rinnoin joten vastaisin mafiagenre.

Minusta Irishman on vähän kuin Mafiaveljien kypsempi isoveli. Elokuvan rakenne ihan sama molemmissa, Irishman menee sitten sinne seniili- ikään asti, ja muutenkin vähän kypsempi. Mafiaveljet meni ajoittain jo vähän gangsteripornon puolelle. Tämä oikeastaan häiritsi vähän koko ajan leffaa katsoessa.

 

[Linc]

Kävin tänään Parasiten ensi-illassa ja ilman sen suurempia analyyseja, paras elokuva jonka olen mahdollisesti vuosiin nähnyt. Suosittelen ihan kaikille, *****/*****.

 

[Undrafted]

@Ollakseni kiitos mielenkiintoisesta trailerista. Erikoinen musiikki paikoitellen, sellainen kepeä kevätretki soittelu. Olisi jännä, jos nykyelokuvan ohjaaja esittelisi lavasteita tuohon tyyliin. CGI-aikana toki vaatisi erilaista otetta.

 

[Tjapalala]

Linkki: https://youtu.be/60wDnNw26PQ

Jos joku kaipaa piristystä iltaan niin Fast and Furious 9 tuo viihdytystä elämään. Universal oikeasti varmasti kokeilee rajoja kuinka pitkälle tämän sarjan voi viedä. Naamapalmu kyllä tulee tutuksi jo ensimmäisen Family-mumblen aikana. Ja hei autoilla voi lentää nykysin!