Lyhensin lainaustasi. Yksi tapa jolla loistavaa näyttelyä ehkä oppii ymmärtämään paremmin on keskittyä vahvoihin ns sivuosan esittäjiin.
Lyhensin lainausta myös, vaikka varmaan sivuan kaikkia kappaleita. Garrett Dillahunt on ainakin yksi aliarvostettu hieno näyttelijä, jolla on melkoinen roolien skaala. En tätä itse tietäisi tai olisi koskaan huomannut, mutta olen useammassa yhteydessä törmännyt esimerkkinä.
Juuri katsoin Hollywood Reporterin roundtable haastattelun pari päivää sitten, jossa Samuel L. Jackson sivusi linkissäsi olevaa, että näyttelijänä on osattava kysyä oikeat kysymykset ja rakennettava hahmo niiden kautta. Olen myös jonkin kirjan Stanislavskin klassisesta metodista suomennettuna lukenut, mutta en tosin enää juurikaan muista siitä mitään ja täytyypä kirjoitella avain pointteja ylös. Samanlainen oikeiden kysymysten kysyminen pätee vähän kautta linjan elokuvanteon muihinkin osa-alueisiin ja on minulle tuttua jo elokuvan arvostelemisesta, jossa on tosin ainoastaan muistettava kysyä "miksi", mikä vie hämmästyttävän usein ajattelun ihan uusille, laajoille ja odottamattomille raiteille pienessä kuopassa ympyrää pyörimisen sijaan.
Mutta Sam Jackson tosiaan sanoi tuossa haastattelussa, että aina uuden roolihahmon kohdalla hän periaatteessa kirjoittaa eräänlaisen biografian ja luo roolihahmolle "täydellisen elämän": syntymä, perhe ja keitä ne ovat, ekonominen status, koulutustausta, armeijapalvelus, millaisista ihmisistä he pitävät, jopa mitä he syövät jne. Sitten mainitsi vielä, että jokaisen kohtauksen kohdalla esim. erikseen selvittää, mistä roolihahmo on saapunut kyseiseen kohtaukseen ja minne on menossa sen jälkeen jne. Eli hän myös purkaa käsikirjoituksen ja jokaisen kohtauksen yksinäisiksi palasiksi. Jossain kun saisi tuota prosessia seurata kärpäsenä katossa. Tai ladata joku käsikirjoitus ja koittaa tehdä sitä purkamista vähän itse, niin saa kuvaa.
Tähän liittyen olen viime aikoina pyrkinyt kuvittelemaan itseni kasvavissa määrin lapsenomaisesti hahmojen kenkiin vähän vastaavalla tavalla ja monet elokuvat ovat resonoineet, sekä auenneet ihan eri tavalla kuin vain pelkän etäältä seuraavan tarkkailijan nyrpeästä asemasta, joka tietää katsovansa elokuvaa ja odottaa tylsistyneenä, että joku kliseinen väärinymmärrys raukeaa ja päästään eteenpäin tarinakaaressa. Saattaa kuulostaa ilmiselvältä, mutta mulle se oli iso juttu löytää tuo taas, vaikka se vaatiikin useimmiten tietoisen ponnistuksen saavuttaa tuo tila.
Kuulemma myös Michael Cainen 1990 kirja Acting in Film saattaisi olla ihan hyvää lukemista.
Roger Ebertiä on luettu ahkerasti ja luetaan parasta aikaakin. Siellä on kyllä hyviä asioita ja laajempia tiedonrippeitä arvostelujen joukossa ilman mitään ylimääräistä bravadoa. Sitten kun hän vielä osasi ilmaista itseään selkeästi ja lyhyesti, eikä siellä ole mitään kammottavia akateemisia pitkiä lauseita - tai monimutkaisia sanoja - vaikka hallitsenkin englannin kielen hyvin, joskin kaikessa voisi aina olla parempi, mutta palatakseni tämän lauseeni alkuun, hänellä on myös hämmästyttävän kepeä, humoristinen ja vaivattoman intiimi sekä pehmeä tyyli muutenkin kirjoittaa. Kirjoitustensa tyylin luoman vaikutelman perusteella häntä on helppo jopa hätäisesti vähän aliarvioida, mutta on kyllä antanut paljon ja minulla hänen artikkelinsa "how to read a movie" kopioituna kokonaisuudessaan talteen.
Ja vielä siellä aiempiin
@Jupe kehuihin viitaten, niin Buster Keaton oli toden totta kova jätkä. Ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä, stunttimies jne. Ei tehnyt vain omia vaarallisia stunttejaan, vaan teki myös muiden vaaralliset stuntit. Ebertin tai jonkun sanoin Busterin elokuvissa on nuori ja järkähtämätön mies, jolla on tavoite ja jota hän lähtee suorittamaan kivikasvoisella optimismilla huolimatta edestä löytyvistä valtavista esteistä ja vaarasta. Samanlainen tietty huolettomuus on läsnä myös hänen stunteissaankin, joissa ei oikeastaan koskaan korosteta sitä, miten vaarallista hänen tekemisensä kulloinkin on. Hän seisoo liikkuvan veturin edessä yrittäen heittää isolla palkilla toisen puupalkin pois kiskoilta ja se esitetään vain kepeän hauskuuden sekä oivan neuvokkuuden kautta, vaikka hän voisi monin tavoin löytää itsensä murskautumasta veturin alta.
Keaton selviytyy vaikka mistä putouksista ja vaarallisista paikoista ottaen osumaa, mutta hän ei koskaan pysähdy tai jää lypsämään katsojalta mitään ylimääräistä sympatiaa, tai edes periaatteessa missään vaiheessa kehtaa pyytää katsojaa pitämään hänestä. Jokaisen osuman ja vastoinkäymisen jälkeen Keaton vain nousee takaisin jaloilleen ja jatkaa eteenpäin tippaakaan lannistumatta, tai sekunniksikaan pysähtymättä. Mutta viimeistään elokuvan loputtua hän on ansainnut em. järkähtämättymyytensä, rohkeutensa, yritteliäisyytensä ja optimisminsa ansiosta katsojan ihailun, vailla mitään paatosta ja kosiskelua. Vaikeimman kautta.