Joo, ei se Killing Gunther kovin häävi ollut itsestänikään. What We Do In The Shadowsin hengessä lähdetty tekemään älytöntä mukadokumenttia, mutta pulassa ollaan kun ei edes alussa homma oikein ota kunnolla ilmaa alleen. Katsomishetkellä tuli kutakuinkin ajateltua, että kyllähän tämän pitäisi olla ihan hauskaa, mutta miksei mua naurata. Jäi sitten lopulta elokuva kesken kun se alkoi vain heikkenemään mitä pidemmäs se eteni.
Ehkä viime ajoilta paras näkemäni elokuva on The Final Girls, joka pilailee 80-luvun kauhu ja slasher-filmien kustannuksella. Selkärankana toimii erityisesti Perjantai 13. päivä, joten siitä leffasarjasta kun on vaikkapa kaksi ekaa elokuvaa katsottuna (toinen osa kannattaa katsoa jo siksi koska Betsy Palmer), niin saa jo kaiken olennaisen hauskuuden irti. Viime kesänä katsoin ne kaikki Painajainen Elm Streetillä elokuvien ohella kun aloittelin kauhuelokuvien pariin sukeltamista niitä pitkään välteltyäni. Jos nyt sen verran juonesta mainitsen lyhyesti mielenkiinnon herättämiseksi, niin The Final Girlsin päähahmoille käy samoin kuin Mia Farrow'lle Kairon purppuraruusussa. Hauskaa parodiahenkistä menoa, jossa on kaiken pohjana vieläpä ihan pätevä tarina kelpo henkilöhahmoilla. Lisäksi aivan huikeat värimaailma, jonka hieman karkkimainen paletti sopii tunnelmaan täydellisesti.
Kesän kynnyksellä tuli hankittua myös Suomen filmiteollisuuden ja Fennadan kokoelmat. Tutustua kotimaiseen elokuvakulttuuriin avoimin mielin ja kera terveen suhteellisuudentajun. Vähän turhan kriittisesti ja ylimielisesti siihen on tullut suhtauduttua, mutta Lentävän kalakukon myötä heräsi mielenkiinto tutustua laajemmin kotimaisen elokuvan historiaan ja sen tähtiin. Lisäksi elokuviin tallentuu aina tietoa niiden tekoajasta, eli historiakatsauksenakin nuo toimivat. Suomen kansallisfilmografiasta aina sitten tankata elokuvan taustaa ja miten on aikanaan otettu vastaan. Kesällä lisäksi tullut muutamia kirjoja kotimaisesta elokuvasta luettua ja nyt ilmojen lauhtuessa aloitella hiljalleen katsomaan noita bokseja. Yleltä tietysti olen myös katsonut näitä vanhoja kotimaisia elokuvia, joita ei noista kahdesta boksisetistä löydy, eli pääosin Suomi-filmin tuotantoa. Eipä tarvitse valitella, ettei ole mitään katsomista. Päinvastoin vähän hikoiluttaa kun aattelee, että vuosi tuohon menee leffa päivässä tahtiin. Kun muitakin leffoja tulee edelleen seurattua, niin näinköhän kaksi vuotta riittää.
Toki vaikka kuinka ottaa asioita huomioon ja lempeällä silmällä katselee, niin Totisesta torvensoittajasta ei saanut siedettävää elokuvaa vaikka kestinkin loppuun saakka. Positiivisia kokemuksia taas tarjosi reipas ja ylinäyttelemisestä sekä ylisiirappisesta melodraamasta vapaa Hopeakihlajaiset.
