Tulipa jälleen katsottua Hitchcockeja, ensinnä Takaikkuna ja sitten Linnut.
Olen nähnyt kummankin leffan ensimmäisen kerran televisiosta jo joskus 80-luvulla, aikana jolloin Alfredin tuotantoa näytettiin eräässä vaiheessa hyvinkin paljon - tuolloin televisiosta tuli myös Hitchcock esittää lyhytelokuvia (vai mitä ne nyt oikeastaan olivatkaan). Suurimmalle osalle ikäluokkani leffafaneista Hitchcockin leffat varmaan hyvinkin tuttuja, mutta kuinka sitten nuoremman polven fanien suhteen? Onkohan Alfred heille muinaismuisto museossa, ohjaaja joka on tuttu muutaman leffan nimen myötä - kenties tunnetuin Psykon myötä, mutta joka ei välttämättä enää niin kauheasti herätä kiinnostusta.
Näistä kahdesta katsoin ensinnä James Stewartin ja ruhtinatar Grace Kellyn tähdittämän Takaikkunan. En nyt mitään syväluotaavaa analyysiä lähde kirjoittamaan vaan muutaman rivin hahmotelman - oikeastaan ennemminkin tuomaan esille huomionomaisesti sen kuinka pienimuotoisesta miliöstä ja teemasta Hitchcockin onnistui rakentaa todella toimiva ja oivallinen elokuva - elokuva, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Käytännössä elokuva tapahtuu yhdessä huoneistossa ja huoneiston ikkunasta avautuvan sisäpihan alueella, jolloin naapurit nousevat omaan merkitykselliseen rooliinsa ja ovat osana mysteeriä ja sen ratkaisua.
Takaikkuna on yhdelläkertaa hyvin vähäeleinen elokuva mutta toisaalta äärimmäisen pikkutarkka ja hienosyinen, sitä katsoessa ajantaju katoaa täysin (ainakin kaltaiseltani fanilta, jolle jatkuva toimintakohtauksesta toiseen hyppiminen ei ole tärkein asia elokuvassa) ja aivan yllättäen huomasin elokuvaa kulunuun sen puolentoista tunnin verran ja hyvin pian tämän jälkeen - huipentavan lopun koitettua leffa päättyikin. Se alkoi ja soljui omalla rauhallisella mutta voimaa keräävällä tavalla alun pienestä purosta lopun kuohahtelevaan koskeen ja sitä oli kovin miellyttävä ja mukava katsella - tuntui kuin olisi omaa lapsuuttaan elänyt aikana jolloin aikaa ei laskettu sekunneissa vaan olennaisesti pidempänä ajanjaksona.
Linnut on sitten elokuvana olennaisesti aktiivisempi (toiminnallisempi) vaikka sekin lähtee liikkeelle omalla rauhallisella tavallaan - tietyllä tapaa kiehtovan hienolla tavalla, arkisen "sattumuksen" kautta keräten sitten hiljalleen voimaa taakseen ukkosmyrskyn lailla purkautuen sitten lopulta hyvinkin voimallisesti ja brutaalisti - ennustamattomasti kuin maanjäristys iskien ihmisyyteen ja herättäen vanhakantaisen pelon - miksi - ja sen jälkeen syyttelyn ja vieraan syyllistämisen, mutta lopulta taustalla liene sattuma - yhden tai useamman sattuman summa, mikä sai luonnon käyttäytymään täysin ennustamattomalla tapaa. Ja tietyssä mielessä hyvää oli se, että sitä ei selitelty, se vain tapahtui - mysteeri jolle ei elokuvassa suoranaista selvitystä annettu. Annettiin katsojalle tila ja mahdollisuus luoda oma selityksensä mysteerille, lintujen täysin ennustamattomalle käyttäytymiselle.
Hienoa elokuvassa kuvaus idyllin murtumisesta, musertumisesta ja sen nostattamasta pelosta - suoranaisesta kauhusta, vaikka Linnuissa ei päästä samanlaiseen tuntemukseen ihmisyyden musertumisesta mihin Hitchcock Psykossa yltää - mutta kaikkiaan Linnut on oikein oivallinen ja kelvollinen elokuva (huomioiden aikakauden tekniset rajoitukset) jollainen oli ilo katsoa, vaikka se "Hitchcock-maratonini" heikoin lenkki lopulta onkin.
Katsoin suht' tiiviillä aikavälillä Hitchcockin neljä leffaa: Vertigo - Punainen kyynel, Psyko ja Takaikkuna sekä Linnut. Jos ne pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen niin oma listani olisi seuraava:
1. Psyko.
2. Takaikkuna.
3. Vertigo - Punainen kyynel.
4. Linnut.
Takaikkuna ja Vertigon sijoittaminen omille paikoilleen oli todella vaikea tehtävä, sen verran tasaveroisia nämä kilpakumppanit olivat.
vlad.
