Ikävänkantaja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ikuiset sydämen jääriitteet. Elementti: Pimeä aine
Päin seinää - Itä-Vantaan unelmien sielunmessu
Päätin eilen tukea suomalaista elokuvateollisuutta ja käydä katsomassa Antti Heikki Pesosen ohjaaman Päin seinää -elokuvan. Pesonenhan tuli muutama vuosi sitten tunnetuksi aivan loistavalla Korsoteoria-lyhytelokuvallaan, jonka pääosassa suorastaan säkenöi - Päin seinää -draamakomedian tavoin - iki-ihana Armi Toivanen.
Päin seinää sijoittuu Korsoteorian lailla jonnekin tämän ajan vinksahtaneelle peilipuolelle, realistis-kuvitteelliseen Itä-Vantaan lähiömaailmaan, johon katsoja viedään täysin omanlaiselleen hirtehishumoristis-traagiselle - ja ennen kaikkea ihmisläheiselle - matkalle läpi loputtomien ja lohduttomien betonikolossien, jotka luovat puitteet mm. vuodenaikojen vaihteluille ja ihmisyydelle itselleen. Elokuva on karunkoskettava kertomus toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista ajan ja lohdun tuolla puolen, jossa kuitenkin toivo ja toiveikkuus elävät arjessa pieninä, hauraina versoina: Pesonen viittaakin eräillä kappalevalinnoillaan suoraan Gösta Sundqvistin kappaleiden sanoituksiin, joista Päin seinää monella tapaa muistuttaa.
Elokuvan suurimmat ansiot ovat ennen kaikkea syvässä ja inhimillisessä mutta silti humoristisessa kerronnan sävyssä; yksinhuoltaja-Essinä loistava Armi Toivanen on surusilmineen niin uskomattoman uskottava ja aito, että hän ei edes näyttele, minkä vuoksi suoritus hakee mielestäni (suomalaisessa) elokuvakerronnassa vertaistaan. Myös elokuvan toinen päätähti, aivan ilmiömäinen Mimosa Willamo, tekee Essin tyttärenä hengästyttävän upean roolisuorituksen, minkä lisäksi takuuvarma Kai Lehtinen sekä vakuuttavan hauska Eero Ritala säestävät taustalla hatunnoston arvoisesti. Elokuvan musiikkimaisema sekä tunnelmakuvat mm. oransseista merkkisavuista, Vantaan kesantojen ylle kertyvästä kuurasta, natriumlamppujen valaisemasta syysillasta ja betonikaton ikkunan läpi kuvastuvasta sinitaivaasta pilvineen kruunaavat ainutlaatuisen kokonaisuuden.
Odotukseni olivat siis korkealla ennen Pesosen debyytin katsastamista ja ne enemmän kuin lunastettiin mykistävän hienon elokuvan muodossa: vaikuttavaa, koskettavaa ja vilpitöntä kerrontaa kuvasta ja kohtauksesta toiseen. Voin oikeastaan esittää vain yhden toiveen: jos ette muuten katso kotimaisia elokuvia, katsokaa edes Päin seinää!
* * * * *
Päätin eilen tukea suomalaista elokuvateollisuutta ja käydä katsomassa Antti Heikki Pesosen ohjaaman Päin seinää -elokuvan. Pesonenhan tuli muutama vuosi sitten tunnetuksi aivan loistavalla Korsoteoria-lyhytelokuvallaan, jonka pääosassa suorastaan säkenöi - Päin seinää -draamakomedian tavoin - iki-ihana Armi Toivanen.
Päin seinää sijoittuu Korsoteorian lailla jonnekin tämän ajan vinksahtaneelle peilipuolelle, realistis-kuvitteelliseen Itä-Vantaan lähiömaailmaan, johon katsoja viedään täysin omanlaiselleen hirtehishumoristis-traagiselle - ja ennen kaikkea ihmisläheiselle - matkalle läpi loputtomien ja lohduttomien betonikolossien, jotka luovat puitteet mm. vuodenaikojen vaihteluille ja ihmisyydelle itselleen. Elokuva on karunkoskettava kertomus toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista ajan ja lohdun tuolla puolen, jossa kuitenkin toivo ja toiveikkuus elävät arjessa pieninä, hauraina versoina: Pesonen viittaakin eräillä kappalevalinnoillaan suoraan Gösta Sundqvistin kappaleiden sanoituksiin, joista Päin seinää monella tapaa muistuttaa.
Elokuvan suurimmat ansiot ovat ennen kaikkea syvässä ja inhimillisessä mutta silti humoristisessa kerronnan sävyssä; yksinhuoltaja-Essinä loistava Armi Toivanen on surusilmineen niin uskomattoman uskottava ja aito, että hän ei edes näyttele, minkä vuoksi suoritus hakee mielestäni (suomalaisessa) elokuvakerronnassa vertaistaan. Myös elokuvan toinen päätähti, aivan ilmiömäinen Mimosa Willamo, tekee Essin tyttärenä hengästyttävän upean roolisuorituksen, minkä lisäksi takuuvarma Kai Lehtinen sekä vakuuttavan hauska Eero Ritala säestävät taustalla hatunnoston arvoisesti. Elokuvan musiikkimaisema sekä tunnelmakuvat mm. oransseista merkkisavuista, Vantaan kesantojen ylle kertyvästä kuurasta, natriumlamppujen valaisemasta syysillasta ja betonikaton ikkunan läpi kuvastuvasta sinitaivaasta pilvineen kruunaavat ainutlaatuisen kokonaisuuden.
Odotukseni olivat siis korkealla ennen Pesosen debyytin katsastamista ja ne enemmän kuin lunastettiin mykistävän hienon elokuvan muodossa: vaikuttavaa, koskettavaa ja vilpitöntä kerrontaa kuvasta ja kohtauksesta toiseen. Voin oikeastaan esittää vain yhden toiveen: jos ette muuten katso kotimaisia elokuvia, katsokaa edes Päin seinää!
* * * * *
Viimeksi muokattu: