Olen miettinyt juuri tätä, kun Priscilla ei saanut yhtäkään Oscar-ehdokkuutta (Spaeny?) ja Baz Luhrmannin vain noin kaksi vuotta sitten tullut Elvis taas keräsi niitä yllättävän monta. Kun on noin vähän aikaa elokuvien välillä, joten "saman henkinen" akatemia on ollut äänestämässä. Eli torjuivatko ihmiset tuon elokuvan, koska se ei sovi Elviksen traagiseen narratiiviin pojasta, joka ei koskaan toipunut äitinsä kuolemasta ja joka oli ahneen Kenraali Parkerin ohjailtavana sekä kuuluisuutensa uhri? Ainakin Priscillan pimeämpi Elvis on sata kertaa kiinnostavampi hahmo monitahoisuudessaan kuin Luhrmannin vastaava. Pidän tätä perinteisen Elvis-version haastamista hyvin kiinnostavana.Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Priscillaa voidaan kuitenkin pitää tavallaan onnistuneena elokuvana. Coppola oli nimittäin tuonut premissinsä tehokkaasti esille, vaikken juuri minä siitä sattunutkaan pitämään.
Samalla olen toki täysin jäävi tällaisia asioita analysoimaan ja määrittelemään asioiden oikeista tolista minkäänlaista totuutta, koska en tunne lähdemateriaalia ja en tiedä Elviksen elämästä yhtään enempää kuin se massiivinen moniosainen Elvis-dokumentti näytti, joka oli jotain ~2018 tuotantoa. Joten puhun vain pitkälti elokuvallisessa mielessä.
Priscillaa katsoessa aika nopeasti tuli antauduttua ja luovuttua Elvis-näkökulmasta, koska jo elokuvan nimi paljastaa, kenen kokemusnäkökulmasta tämä elokuva on tehty ja tällöin objektiivisuutta ei tarvitse odottaa. Lisäksi tämä on ehta Sofia Coppola -elokuva, jonka elokuvissa usein on päähenkilönä yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä tunteva päähahmo kullatussa häkissä ihmisten ympäröimänä. Tämä on kuin Marie Antoinette Gracelandissa. Mutta on samalla myönnettävä, että kyllä tuossa hetkittäin vähän liian selvää teeman rummutusta aistii, vaikkei varsinaiseen dramaattisuuteen, tai sensationalisoimiseen sorrutakaan missään vaiheessa.
Lopulta elokuva tuli katsottua jopa aika universaalilla mielenlaadulla. Elokuvassa kun on pohjimmiltaan kyse kutakuinkin oman identiteetin löytämisestä. Eli koko elvis-osasto on pelkkää seinäpaperia. Priscilla päätyy diktaattorimaisen tiukan armeijaisänsä ikeen alta toisen häntä tiukasti hallitsevan miehen otteeseen. Priscilla itse on aikansa tuote, joka on ehdollistettu palvelemaan miestään, täyttämään miehen idean täydellisestä vaimosta. Elvis on aikansa tuote, jolle naisen paikka on kotona, hänen luonteensa oltava sopuisa sekä kuuliainen ja mitä kaikkea muuta hänen äitinsä olikaan. Pienikokoinen ja hieman liian isokokoisiin vaatteisiin puettu Spaeny näyttää noin 195-senttisen Elordin rinnalla lapselta leikkimässä aikuista. Pikkuhiljaa sitten elokuvassa Spaeny alkaa yksinkertaistettuna vapautua ja elokuva loppuu siihen, kun Priscilla painelee kultaisen vankilansa porteista ulos maailmaan yksin itsenäisenä naisena.
Soundtrackina toki soi tuossa kohtaa I Will Always Love You, koska Priscilla oikeasti rakasti Elvistä, joka oli hänelle koko maailma. Elokuvassa hän on mukavimmillaan aina Elviksen makuuhuoneessa, koska siellä ovat vain he kaksi ja muu maailma on ulkona. Ongelma vain oli siinä, että Elvis vei Priscillan mukaansa ennen kuin Priscillalla oli mahdollisuus kasvaa ja itsenäistyä. Heidän suhteensa tasapaino oli epäterve ja sille on vasta viimeaikoina popularisoitu termi, joka myös tunnetaan Britney Spearsin hittilaulun nimenä 00-vuosikymmenen alkupuolelta.
Mutta myös mielenkiintoista elokuvassa on tuo Elviksen supertähden valta, mitä hän ympäristöönsä käyttää tietämättään tai tietoisesti. Ei tainnut olla yksi tai kaksi kertaa, kun ne jees-miehet siinä Elviksen ympärillä katsoivat toisiinsa, että leikitäänkö me tässä mukana, tai onko tämä oikeasti ok, tai mikä tähän on oikea reaktio. Koska jos he olisivat sanoneet vastaan, tai tehneet jotain väärää, niin heidät olisi varmastikin saman tien passitettu ulos kaveripiiristä vailla toista mahdollisuutta. Joten kenties molemmat päähahmot olivat lintuja lasihäkeissä. Priscilla vain pääsi ulos elävänä.