Liittyen Avatar-keskusteluun, niin mielestäni nykyajan blockbusterit ovat liian paisuneita. Liian kiinnostuneita maailmojen rakentamisesta verrattuna kunnon juoneen panostamiseen. Jos yksinkertaisesti tarkastelee pelkästään sanaa "juoni", niin sehän kuulostaa vähän pahaenteiseltä: juoni, joku juonii, tämä on juoni. Ja jos otetaan tämä yksinkertainen sanan "juoni" merkitys ja juostaan sillä, niin aika monen modernin blockbusterin juoni on juurikin juonimista. Eli ne rakentuvat harkituista kylmistä teoista, jotka purkautuvat sarjana yhteenkytkeytyviä fatalistia tapahtumia. Tarkoittaen että juoni on niin selvästi rakennettu, että se vaikuttaa mekaaniselta.
Sitten jos ajatellaan sanaa "tarina", niin sehän viestii heti jotain inhimillistä. Sarjaa tapahtumia, jotka purkautuvat luonnollisina reaktioina sankarin halujen ja tunteiden mukaan, sekä miten ne vuorovaikuttuvat muiden hahmojen tunteiden ja halujen kanssa. Ja noiden tunteiden asteittainen rakentaminen sitten vuorostaan kasvattaa panoksia ja tärkeyttä. Parhaiden tarinoiden parissa ei katsojana edes ajattele juonta, vaan ne tarinat tuntuvat vain olevan olemassa. Ja tuollainen näkymätön tarinakerronta sallii katsojan orgaanisesti uppoutua itse tarinaan. Tällöin emme ainoastaan katso elokuvaa, vaan me elämme sen elokuvan maailmassa.
Jostain järkyttävästä syystä "kohtalo" on harmistuttavan olennainen osa nykyelokuvien tarinankerrontaa. Hahmot tapaavat ja liittyvät yhteen toteuttaakseen tietyn homman, koska niin kuuluu tapahtua. Mutta siinä välissä nämä hahmot usein haluavat kieltäytyä kutsumuksestaan. Ja sitten he kuitenkin sitoutuvat täyttämään kohtalonsa. Kohtaloa käytetään laiskana keinona yhdistämään kaikki pisteet, kun ei viitsitä tai pystytä käsikirjoittamaan tarinaa, jossa hahmo saisi tehdä itse oikeasti orgaanisen valinnan, joka perustuu hahmon persoonallisuuteen, tavoitteeseen, tai mihin tahansa oikeasti tärkeään. Liian usein näissä isoissa elokuvissa hahmot tekevät niin, koska niiden kuuluu tehdä niin. Tällöin juonen logiikka kyllä toimii, mutta tunne ja tarkoitus jäävät vajaaksi.
Ne pystyvät kyllä keinotekoisesti luomaan jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät pysty tekemään merkityksellistä. Usein kun tapahtuu hyvin vähän jotain, jolla olisi jotain pysyvää vaikutusta hahmoihin. Ja kuinka harvoin hahmojen tunnetilat ulottuvat/kantavat myös seuraaviin kohtauksiin. Asioita tapahtuu ja hetkeä myöhemmin, niillä ei ole merkitystä. Joku kuolee ja siinä hetkessä huudetaan, ja sillä on vaikutusta. Mutta sitten kun se on ohi, niin se on ohi ja ei vaikuta enää käytännössä. Kaikki toteutetaan huutomerkillä, mutta kun kaikki on hetkellistä, niin lopputulos on painoton ja merkityksetön elokuva. Hetkellinen, viihdyttävä kertakäyttöelokuva. Tai sitten huvipuistoajelu.
Blockbustereilla on sairas tarve vaikuttaa vaikuttavalta. Teknisellä tasolla se on ihailtava ja sopiva tavoite, mutta tarinatasolla myrkkyä. Tarinankerronnassa kyse ei ole vaikuttavuudesta, vaan vakuuttavuudesta. Ei twisteistä, petoksista ja kaikista monimutkaisuuksista, vaan toteutuksesta ja selkeydestä. Ei voi pantata Nemon menneisyyttä isänsä kuolemasta elokuvan loppuun. On vietettävä aikaa Wall-E:n yksinäisessä maailmassa ennen kuin tuot EVA:n sisään, koska tällöin katsoja ymmärtää, mitä EVA merkitsee päähahmolle ja miksi tämä menee vaikka helvettiin ja takaisin tämän perässä. Mitä jos Up - kohti korkeuksia olisi tarinan kuluessa useina flashbackeina esittänyt Carlin mukavan elämän rouvansa kanssa ja lopulta heidän lapsettomuutensa sen sijaan, että alussa lyödään pöytään koko hahmomotivaatio, mikä selittää täydellisesti Carlin yrmyn käytöksen partiolaislasta kohtaan luoden tarkoituksen heidän yhteiselle matkalleen.
Mitä tulee Cameroniin, niin Jim on showmies. Sellaisella vanhalla sirkusjohtajan tavalla haluaa luoda vaikuttavia spektaakkeleita ja pystyy myymään teknisen mambo jambonsa ja testosteroni-dialoginsa. Jim on aina halunnut puskea teknisellä tasolla kohti uusia vesiä. Jim on yhtäältä sellainen tekninen näpertelijä kuin puunhalaaja. Äijä ja nössö. Tarinat eivät koskaan ole olleet sataprosenttin originelleja, kun niiden merkittäviä palasia voi halutessaan jäljittää aiempiin elokuviin. Mutta riittävän hyvin toteutettua ja melko yksinkertaista perussettiä naiiveilta juoniltaan höystettynä vaikuttavilla set pieceilla. Mutta tämä Avatar 2 oli kyllä melko tuskallinen kolme tuntia. Ykkönen oli ensimmäisenä kuitenkin jatkuvasti liikkuva ja aivan luurankoon asti leikattu, ja pienemmällä hahmomäärällä.
