Jatkoajan leffakerho

  • 2 312 830
  • 11 993

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK
Tämä tuleva live action -versio Pienestä merenneidosta on ilmeisesti aiheuttanut aikamoista valitusta, koska Arielia näyttelee tummaihoinen nuori nainen. Minusta tuo vaikuttaa ihan hyvältä idealta ja ainakin trailerin perusteella odotettavissa on parempi leffa kuin mitä Pinocchio oli.



Jäin pohtimaan, että miksiköhän tuostakin on tehty ongelma. Pitäisikö merenneitoa näytellä joku keski-iän ylittänyt ylipainoinen valkoihoinen mies?
 

Buster

Jäsen
Jäin pohtimaan, että miksiköhän tuostakin on tehty ongelma. Pitäisikö merenneitoa näytellä joku keski-iän ylittänyt ylipainoinen valkoihoinen mies?
Tämähän on vaan jatkoa tälle, ettei näyttelijä x voi näytellä osaa y, koska hänen: hänen tukkansa väri on erilainen (Emma Stone Gwen Stacyksi, Daniel Craig Bondiksi, Gwyneth Paltrow Pepper Pottsiksi) / hän on liian lyhyt (Tom Cruise Jack Reacherina, Peter Dinklage Cyrano de Bergeracina) ja vaikka mitä muuta. Ikään kuin silmien väri tai edes pituus vaikuttaisi mitenkään näyttelijäntaitoihin. Kunhan edes pienissä määrin roolihahmonsa puitteissa näyttelijä vaikuttaa ulkoisesti juuri ja juuri uskottavalta - sitä varten on maskeeraus ja puvustus - niin sen jälkeen käsikirjoitus ja näyttelijän taidot kantavat homman kyllä maaliin saakka. Tai ovat kantamatta, mutta silloinkaan vika ei ole näyttelijän ulkoisissa tekijöissä. Vaikka tietysti Peter Dinklagea nyt ei voi roolittaa uskottavasti miksikään NFL-mörssäriksi ihan äärimmäisenä esimerkkinä. Sivuhuomiona silmät ja katse ovat se ylivoimaisesti merkittävin tekijä roolituksessa, mitä tulee ulkoisiin tekijöihin. Zooey Deschanelin höpsön söpöistä silmistä ei saa vakavaa toimintatähteä.

Ei pitäisi tulla enää tässä vaiheessa kenellekään yllätyksenä. Disney on jokaisessa projektissaan jo pitkän tovin pitänyt huolta, että ne sisältävät modernisoituja kosketuksia, joista merkittävin on inklusiivisuus. Että elokuviensa maailma kuvaa aidosti meidän nykymaailmaamme. Olihan Idris Elbakin jo Thorissa valkoisena viikinkinä, menikö se nillittäjiltä ohi? Ja hän oli täysin mahtava.

Plus että nykyään tuo casting on jo lähtökohtaisesti ns. värisokeaa. Tai siis ainakin pitäisi olla.

Toki varmaan myös osa on tuota, että näiden uusintaversioiden pitäisi mielellään olla valokopioversioita alkuperäisistä. Sisältää ne kaikki hahmot mahdollisimman samanlaisina ja kaikki kohtaukset, laulut ja muut. Sama kuin kirjaversioiden kohdalla usein halutaan, että se sisältää uskollisesti kaikki jutut sieltä kirjasta ja ne olisi vielä herätettävä henkiin siten, miten lukija itse ne kuvitteli. Minä taas haluaisin oman itsenäisen valkokankaalla toimivan tarinan ja aina vaan parempi jos minut yllätetään.
 

Buster

Jäsen
Parker Finnin kauhuelokuva Smile saattoi rikkoa minussa jotain. Se oli aidosti pelottava. Mekanismit olivat tuttuja, mutta ne olivat muotoutuneet huippuunsa ja käytettiin lähes mestarillisesti sietämättömän paineen luomiseksi. En oikein uskaltanut missään vaiheessa rentoutua.

Perustuu lyhytelokuvaan ja oletettavasti sitä noudatteleva alku oli mielenvikaisen hyvä. Jännitys nousi hienoeleisesti kuin kampea vääntämällä niin kuin olisi ollut kidutuslaitteessa, eikä juuri mitään tapahtunut ruudulla. Tilanne oli erittäin arkinen ja odotus luotiin todella hienovaraisesti, mutta selvästi. Käytännössä olin sitten tuon vuoksi alusta asti epätasapainossa koko loppu leffan ja en tiennyt, mitä odottaa ja milloin. Eikö näitä elokuvia saisi katsoa pienessä nousevassa myöhään illalla lähes yksin, sillä jo tuon alun aikana pompsahti välittömästi outo tunne, että pitäisiköhän vain lähteä helvettiin ja jättää se elokuva kesken. Eli oikeasti aito epämukavuuden tunne.

Mutta sitten alkoi ahistaa, että vielä enemmän tämä kaikki jää vaivaamaan, jos leffa jää kesken. "Tämä on elokuva, nuo ovat näyttelijöitä, musiikki on karmivaa, koska se on korkeita rikkonaisia jousiääniä ja joitain tunnistamattomia törähdyksiä kaoottisessa epärytmissä". Nelisen vuotta sitten katselin kaikki mahdolliset nykyiset sekä menneet kauhuklassikot läpi ja sen innoittamana tuli paljon mietittyä täydellisiä kauhukohtauksia, jotka itsellä nostaisivat karvat pystyyn. Tämä oli kuin kokoelma niitä.

Periaatteessahan tämä oli rakennuspalikoiltaan synkempi versiointi eräästä n. viiden vuoden takaisesta loistavasta pienestä kauhuelokuvasta, jonka jätän mainitsematta juonen suojelemiseksi.
 
Viimeksi muokattu:

Buster

Jäsen
Parker Finnin kauhuelokuva Smile saattoi rikkoa minussa jotain. Se oli aidosti pelottava. Mekanismit olivat tuttuja, mutta ne olivat muotoutuneet huippuunsa ja käytettiin lähes mestarillisesti sietämättömän paineen luomiseksi. En oikein uskaltanut missään vaiheessa rentoutua.

Perustuu lyhytelokuvaan ja oletettavasti sitä noudatteleva alku oli mielenvikaisen hyvä. Jännitys nousi hienoeleisesti kuin kampea vääntämällä niin kuin olisi ollut kidutuslaitteessa, eikä juuri mitään tapahtunut ruudulla. Tilanne oli erittäin arkinen ja odotus luotiin todella hienovaraisesti, mutta selvästi. Käytännössä olin sitten tuon vuoksi alusta asti epätasapainossa koko loppu leffan ja en tiennyt, mitä odottaa ja milloin. Eikö näitä elokuvia saisi katsoa pienessä nousevassa myöhään illalla lähes yksin, sillä jo tuon alun aikana pompsahti välittömästi outo tunne, että pitäisiköhän vain lähteä helvettiin ja jättää se elokuva kesken. Eli oikeasti aito epämukavuuden tunne.

Mutta sitten alkoi ahistaa, että vielä enemmän tämä kaikki jää vaivaamaan, jos leffa jää kesken. "Tämä on elokuva, nuo ovat näyttelijöitä, musiikki on karmivaa, koska se on korkeita rikkonaisia jousiääniä ja joitain tunnistamattomia törähdyksiä kaoottisessa epärytmissä". Nelisen vuotta sitten katselin kaikki mahdolliset nykyiset sekä menneet kauhuklassikot läpi ja sen innoittamana tuli paljon mietittyä täydellisiä kauhukohtauksia, jotka itsellä nostaisivat karvat pystyyn. Tämä oli kuin kokoelma niitä.

Periaatteessahan tämä oli rakennuspalikoiltaan synkempi versiointi eräästä n. viiden vuoden takaisesta loistavasta pienestä kauhuelokuvasta, jonka jätän mainitsematta juonen suojelemiseksi.
Nyt kun lenkillä mietin kokemusperäistä viestiäni, niin viidessä minuutissa tuli hyvä summaus, joka kelpaisi suoraan markkinointiin. Sen vuoksi tuplat. Sen voisi editoida vieläkin terävämmäksi.

"On kuin olisin ollut jälleen 12-vuotias katsomassa ensimmäisiä kauhuelokuviani." Sellainen tuntemus on harvinainen ja sitä pikkulapsimaista tuntemusta, sekä sähköä selkäpiitä pitkin tavallaan aina haetaan sekä toivotaan. Silloin se kyyti vielä oli rajua, kun kaikki keinot olivat uusia ja tuoreita. Silloin lopulta Painajainen Elm Streetillä aiheutti sen, etten katsonut kauhua vuosikymmeneen. Ja erehdyksessä sen breikin aikana katsottu Mulholland Drive sai heittämään kuulokkeet paniikissa pois ja hapuilemaan tärisevin käsin escape-nappulaa toiston lopettamiseksi.

Traumasta tuossa Smilessa oli temaattisesti kyse ja trauman se jätti näin leikkisästi. Elokuvan viesti ei ollut kovinkaan valoisa ja puri, koska se on totta.
 

hablaa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lügan kaaossseura
David Cronenberg kuuluu ehdottomasti allekirjoittaneen lempiohjaajiin, mutta kieltämättä on ollut vähän sellainen olo viime elokuvat että terä on iän myötä, kenties ymmärrettävästi, tylsistynyt. Vaikkapa "Eastern Promises" - sikäli oikein mainio ja pieteetillä tehty elokuva (ja sisältää yhden parhaimmista tappelukohtauksista ikinä), mutta silti vähän "turvallinen" vaihtoehto. Että ei nyt enää revitellä niin kuin joskus.

Noh. Juuri tuli nähtyä "Crimes of the Future" (2022 julkaistu elokuva siis, ei samanniminen tekele vuodelta 1970), pääosassa yhtälailla Viggo Mortensen ja huhHUH!!! En edes yritä tiivistää juonta muutamaan lauseeseen, ja suosittelisin muutenkin lähtemään kokemukseen sokkona, mutta jos ohjaaja ja/tai body horror tippuu niin suosittelen lämpimästi. Yksi erittäin viehättävä aspekti oli että jos CGI:tä oli käytetty (ei välttämättä edes ollut lainkaan), niin se oltiin tehty erittäin harkiten, kaikki erikoistehosteet vaikutti olevan "practical effects". Joka ehkä nykynuorison silmiin saattaa näyttää naurettavalle, mutta itselle tuollaiset H. R. Giger -tyyppiset laitteet toimii kuin junan vessa.

Tamperelaisille elokuvan ystäville vinkkinä, että on nähtävissä ainakin vielä ensi tiistaina Niagarassa, jolloin on myös 8€-päivä, joten elokuvan voi katsoa silloin huokeahkosti.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Koska kaikki Scifi:t

Vesper

Aika pienen budjetin onnistunut dystopiascifi

Maapallon ekosysteemi on romahtanut johtuen DNA kokeilujen karkaamisesta labrasta. Eliitti, hyvän dystopia perinteen mukaisesti, asuu eristetyistä linnakkeissaan (näissä ei käydä, mutta ovat ”läsnä” koko ajan puheissa), josta ne myy siemeniä ruuan kavutukseen epäonnisille taviksille. Siemenet tekee vaan yhden sadon, eikä siis uutta satoa voi kasvattaa kasvaneiden kasvien tuotolla (on muuten totta jo nykyään Monsaton maissi ja soijalajikkeille)

Maailma on hyvin tehty, erikoista kasvikuntaa jne. Ja päähenkilö 13 vuotias Vesper elelee sängyssä makaavan isänsä kanssa paikallisen kylän ja sen ”lordin” vaikutuspiirin ulkopuolella. isä sit kommunikoi Dronella, lentävällä päällä, hyvä yksityiskohta imo.



.. ei maata mullistava, mutta hyvä ja uskottavan mailman scifi
 

Nosebleed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko, San Jose Sharks
Halloween Ends. En tiedä mitä tapahtui. Ainakin oli erilainen. Elokuvalla oli hetkensä, mutta oliko se Halloween-sarjaan hyvä elokuva? Eipä oikein. Leffassa on ihan ok alkuidea. Michael Myers poissa kuvioista ja elämä jatkuu. Sitten tulee "uusi paha", mutta sitten se junnaa siinä tilanteessa loppuun saakka ja katsoja odottaa vain Michaelia.

Ja Michaelia ei pahemmin leffassa näy vaan tämä "uusi paha" painii pahuudensa kanssa ja deittailee vielä samaan aikaan Laurien lapsenlapsen kanssa. Ehkä paremmalla näyttelijällä tää olisi voinut toimia.

Lopussa Michael kaivetaan esiin viemäristään missä on piilosilla, mutta tämä tulee aivan liian myöhään ja Michael on jo vanha ja väsynyt. Michael on leffassa varmaan yhteensä 5 - 10 min.

Sitten. Uusi paha saa pitkin leffaa köniin teinijonneilta, mutta käy tuosta noin varastamassa Michaelin maskin? Michael ei ilmeisesti ole voimissaan vaikka se papparainen sanoin Michaelin tappavan edelleen ja raahaavan sinne putkeen porukkaa? Sitten tämä uusi tyyppi ohjailee Michaelia ja Michael tottelee? Ääh en tiedä.
 
Vuoden 2018 Halloween oli ihan hyvä paluu sarjalle, mutta sen jälkeen taso laski kyllä portaittain. Viimeinen, eli niin sanotun neloiselokuvasarjan päätösosa, olikin sitten ikävä kyllä todella huono. Idea Halloween Ends elokuvassa oli lähtökohdiltaan hyvä ja erilainen verrattuna aikaisempiin, mutta toteutus jäi ikävä kyllä liian vajaaksi. Juoni eteni samaan aikaan hitaasti ja tietyiltä osin liian nopeasti, jotta tietyt hahmot ja niiden väliset kemiat olisivat olleet edes vähänkään uskottavia.

Jotain hyvääkin oli. Kerrankin paha sai palkkansa ihan oikeasti ja loppu oli erilainen kuin koskaan aiemmin. Toki tuossa olisi ollut vielä hyvä twisti, joskin ennalta-arvattava, jos Michael olisikin ollut vielä elossa juuri ennen lihamyllyyn joutumista ja vetänyt Laurien mukanaan. Siihen heti lopputekstit ja Halloweenin theme soimaan.

Halloweenit ovat kuitenkin jollain oudolla tapaa nautittavia "aivot narikkaan"-elokuvia, myös ne jatko-osien jatko-osat, joten nautin kyllä tästäkin vaikka se huono elokuva olikin.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Halloweenit ovat kuitenkin jollain oudolla tapaa nautittavia "aivot narikkaan"-elokuvia, myös ne jatko-osien jatko-osat, joten nautin kyllä tästäkin vaikka se huono elokuva olikin.
Eipä niitä oikeasti hyviä Halloween elokuvia ole kuin kaksi ainakaan niistä jotka olen katsonut. Eli siis ensimmäinen ja kolmasosa ovat parhaat, Halloween II hyvällä kolmannella sijalla, sitten H20, 4 ja 2007 reboot ovat aika tasaista massaa. 5 oli melkoista paskaa ja Resurrection on ihastuttavan typerä.
 

Buster

Jäsen
Tästä uudesta Halloween-kolmikosta ekasta pidin, toista katselin silmiä ja päätä pyöritellen. Kolmas voitti minut puolelleen keskiosansa ansiosta, vaikka leffa kokonaisuutena ongelmansa omasi. Pidin tuosta miten Myersista rakennettiin suurempaa symbolia taudin tavoin leviävälle pelolle sekä traumalle, jotka jätti itse Myersin hahmon varjoonsa.

Myös tuo poika oli sympaattinen päähahmo ja kaikkine nuorisoelokuva- sekä kauhukliseineen se koko kahden rikkinäisen ihmisen outsider-kuvio Laurien tyttären kanssa oli riittävä itselleni. Vaikka se nyt olikin vähän Twilight-tasoa tuo toteutus, että ehkä tyttö olisi terapian tarpeessa. Vaikka olihan hänen juonilinjansa jonkinlaista lievää sielusta kamppailua, että syöksyykö samalla tavalla pimeyteen vai ei. Sitä ei vaan saatu oikein kunnolla tuotua esiin, kuten nyt ei välttämättä isosti onnistuttu oikein missään muussakaan.
 
M

Maplehill

Halloween Kills (2021) löytyi Viaplaysta ja olihan tuo jopa Halloween-asteikolla todella huono elokuva. Juoni nyt on täysin selvä jo aikaisemmista osista, mutta täytyy todeta tämän saagan kohdalla, että Haddonfieldin asukkaat ovat kyllä tyhmimpiä ihmisiä tässä maailmassa, vaikka kauhuelokuvasta ja "yliluonnollisesta" pahuudesta onkin kyse.

Laitetaan nyt muutama pointti spoilereihin, vaikka vuoden vanhasta leffasta onkin kyse.

Ensimmäinen täysin absurdikohtaus on Myersin ja palomiesten taistelu palavan talon pihalla. Siis tottakai kymmenen palomiestä alkaa taistella sekopään kanssa yksitellen eikä esimerkiksi katoa horisonttiin.
Toiseksi useammassa Myersin tappokohtauksessa esiintyi jopa tällaiseen sarjamurhaajaelokuvaan älytön "jäätyminen", kun kohdataan Myers. Sen sijaan, että edes yritettäisiin pakoon, niin jäädään paikoilleen ihmettelemään Myersia ja anomaan armoa.
Sairaalassa tapahtunut joukkohysteria ja toisen karanneen psykopaatin jahti oli mielestäni todella huono toteutus. Myers on kylvänyt kauhua kaupungissa 40 vuotta ja kaikki tietävät minkälainen korsto Myers on ja että kavero kulkee vain naamio päässä. Yhtäkkiä sairaalassa keksitään, että joku alimittainen hullu on Myers ja kukaan ei tietenkään kuuntele, kun jotkut yrittävät tästä muille kertoa.
Lopuksi sitten Myersin joukkolynkkaus. Tottakai, kun kaveri lyödään maahan ja puukko selkään, niin homma lopetetaan siihen. Kaveri vuosien ajan selvinnyt "kaikesta" mahdollisesta ja viimeiseksi palavasta talosta, joten tokihan se "kuolee, jos sitä muutaman kerran humauttaa pesäpallomailla ja lyö puukon selkään. Ensiksi kaupungin asukkaat marssivat ympäri kaupunkia huutaen "Evil dies tonight", mutta sitten sitä ei kuitenkaan haluttu tappaa?
 
Eipä niitä oikeasti hyviä Halloween elokuvia ole kuin kaksi ainakaan niistä jotka olen katsonut. Eli siis ensimmäinen ja kolmasosa ovat parhaat, Halloween II hyvällä kolmannella sijalla, sitten H20, 4 ja 2007 reboot ovat aika tasaista massaa. 5 oli melkoista paskaa ja Resurrection on ihastuttavan typerä.
Itselle löytyy kolme hyvää, eli ensimmäinen, H20 ja tuo vuoden 2018 Halloween. Ensimmäinen nyt oli omaa laatuaan ja tunnelmaltaan hyvinkin ahdistava. Kaksi viimeisintä mainittua taas oikein hyviä "paluu"-elokuvia, joista H20 vielä parempi kuin vuoden 2018 Halloween.

Tuosta Halloween III elokuvasta tuli mieleen, että jos kyseessä on tuo järjestyksessään oikea kolmasosa, eli se scifi-pläjäys tappavilla halloween-naamareilla ilman Michael Myersia, niin se on ainakin omalla listallani viimeisten joukossa.
 
M

Maplehill

Itselle löytyy kolme hyvää, eli ensimmäinen, H20 ja tuo vuoden 2018 Halloween. Ensimmäinen nyt oli omaa laatuaan ja tunnelmaltaan hyvinkin ahdistava. Kaksi viimeisintä mainittua taas oikein hyviä "paluu"-elokuvia, joista H20 vielä parempi kuin vuoden 2018 Halloween.

Tuosta Halloween III elokuvasta tuli mieleen, että jos kyseessä on tuo järjestyksessään oikea kolmasosa, eli se scifi-pläjäys tappavilla halloween-naamareilla ilman Michael Myersia, niin se on ainakin omalla listallani viimeisten joukossa.

Noiden kolmen lisäksi Halloween II ja Rob Zombien ohjaama Halloween olivat ihan hyviä. Zombien kakkososa onkin sitten yksi huonoimmista Resurrectionin ja Halloween III:sen kanssa.
 

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Home Box Office
Viimeksi muokattu:

Fiftie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kokudo Keikaku
En tiiä kustaanko Stallonea oikeasti nyt silmään tän "saagan" nimissä vai onko mies sekoamassa erosotkujen tiimellyksessä mut kaikki Rockyt ja Creedit katsoneena nyt on ekaa kertaa fiilis että enpäs katsokkaan tätä tuotosta...

Omituista ainakin ettei Sylttyä nähdä enää leffassa.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kyllästyin odotteleen ja lainasin amerikan serkulra

Dead For a Dollar

Walter Hillin (cmon, acton ohjaajalegenda) ohjaamassa lännenelokuvassa veteraanipalkkionmetsästäjä Max Borlund kohtaa Meksikossa uhkapelurin ja lainsuojattoman Joe Cribbensin (Willem Dafoe), joka on hänen verivihollisensa.

Noin siis esittelyssä, mutta tarinan pääjuttu on liikemiehen vaimon karkaaminen/kidnappaus ja ajojahti ja hyvä action draama. Tykkäsin kovasti. Nykyaikaa edustaa itsenäinen naishahmo ja se, ettei miehen mitta ole ihonväristä kiinni (toki valkonen on se sankari, mutta myös se pahis)

Hyvä action länkkäri. Old Henryn kanssa parhaita tässä genressä pitkään aikaan ...
 
Metsurin tarina oli loppujen lopuksi ihan hauska kotimainen elokuva. Taide-elokuvahan se on ja kesken elokuvaa harmittelin, että kuinka hyvä se olisikaan voinut olla jos olisi otettu vähemmän tuollaista taidetatsia mukaan. Lynchin ja Kaurismäen ottolapsi jos niin voisi sanoa. Toisaalta meni se noinkin ja huumori upposi siitä huolimatta kunhan irrotti ne kontekstistaan. Muutamia hetkiä meni varsinkin loppupuolella, jolloin ajatus karkaili siihen että loppuisipa elokuva pian.
 

Teresa

Jäsen
Tuli katsottua pari viikkoa sitten Star Wars – Last Jedi uudemman kerran. Laitan nyt kommentit spoilertagien sisään, jos jollakulla on tämä vielä näkemättä. Teksti spoilaa myös muita uutuustrilogian osia.

Tämä saattaa olla vähän erikoinen mielipide, mutta Last Jedi on mielestäni yksi parhaista Star Wars -leffoista. Toki sitä on hankala verrata mitenkään objektiivisesti episodeihin IV-VI, koska niihin taas on aikojen saatossa muodostunut sen verran vahva tunneside, että menee varmasti vuosikausia ennen kuin mikään näistä uusista elokuvista voi nousta niiden rinnalle sydämessäni. Toisaalta ainakin Uusi toivo ja Jedin paluu on tullut nyt nähtyä niin monta kertaa, ettei niiden katsominen tällä hetkellä houkuttele, vaikka niistä lämpimät ja nostalgian sävyttämät muistot onkin jäänyt. Last Jedissä puolestaan saattaa olla vielä jonkinlaista uutuudenviehätystäkin, mutta jos nyt yritän hetkeksi karistaa menneisyyden painon harteiltani, niin juuri kyseinen leffa on myös ensimmäisellä katselukerralla tehnyt suurimman vaikutuksen kaikki episodit mukaan luettuna.

Last Jedissä viehättää erityisesti, että siinä tuodaan aikaisemmin turhankin puhtoiseen Luke Skywalkerin hahmoon kiinnostavia lisävivahteita. Star Warseissa on muutenkin tavattu hämärtää hyvien ja pahojen hahmojen välistä rajapintaa – kääntyihän alkuperäistrilogian antagonisti lopussa takaisin hyvisten kirjoihin ja prequel-trilogian päähenkilö taas sortui lopussa pahuuden tielle – joten on ollut tylsä ratkaisu, että koko elokuvasarjan keskeisin henkilö taas on aikaisemmin ollut niin kliseinen ja yksiulotteinen hyvishahmo kuin olla voi. Last Jedissä tuodaan esille Luke Skywalkerin pimeä puoli. Enkä nyt tarkoita ”pimeää puolta” sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sillä eihän Luke toki tässäkään leffassa ole voiman pimeälle puolelle kääntymässä – onpahan vain melkoisen epämiellyttävä hapannaama. Ilmeisesti monia faneja on ärsyttänyt Last Jedissä juuri se, että rakastettu tyyppi näyttäytyy siinä aivan eri valossa kuin aikaisemmin. Itse taas karsastan mustavalkoista henkilökuvausta ja pidän siitä, että hahmoista esitellään uusia näkökulmia, jos ne vain ovat perusteltuja. Luken kehityskulku universumin toivosta katkeroituneeksi ja koko jediaatteen hylänneeksi erakoksi on mielestäni luonteva. Hän petti tahtomattaan tärkeimmän oppipoikansa luottamuksen ja joutui maksamaan siitä karvaan hinnan. Toisaalta hahmo ei kuitenkaan ole muuttunut täydeksi vastakohdakseen, vaan kyllä hänessä se vanha kunnon Luke vieläkin on pinnalta alta havaittavissa. Pidin leffassa myös Reyn ja Kylo Renin välisen suhteen dynamiikasta sekä ylipäätään Kylo Renin hahmosta ja Adam Driverin näyttelijäsuorituksesta, sillä hahmo on käsikirjoitettu mielenkiintoiseksi ja Driver onnistuu oivallisella tavalla välittämään hänen sisäiset ristiriitansa.

Huonointa Last Jedissä oli liika taistelu- ja toimintapainotteisuus, mutta se nyt on ollut muutenkin tämän leffasarjan helmasynti, tai sanotaanko ennemmin että henkilökohtaisten mieltymyksieni kanssa yhteensopimaton ominaispiirre – olen joskus kirjaimellisesti nukahtanut Uuden toivon ylipitkäksi venähtänyttä lopputaistelua katsellessani. Last Jedissä hiersi ehkä eniten se, että ruudulle läväytettiin heti kättelyssä päätähuimaava toimintailottelu ilman mitään sen kummempia pohjustuksia. Toki hahmot ja maailma olivat useimmille katsojille varmasti jo etukäteen tuttuja, eli siinä mielessä mitään pitkää johdanto-osuutta ei olisi tarvittukaan, mutta siitä huolimatta olisin toivonut vähän pehmeämpää pudotusta actionin pariin. Myöhemminkin vähintään joka toinen kohtaus tuntui olevan päätöntä ryntäilyä. Olisin toivonut enemmän rauhallisia ja dialogipainotteisia osuuksia, joiden aikana myös statistihahmojen persoonallisuuksilla ja heidän välisillään suhteilla olisi ollut tilaa kasvaa. Nyt Kylo Ren ja Rey olivat Luken ohella ainoat verevät hahmot – muut jäivät tasaisen harmaaksi massaksi. Last Jedissä ei ollut myöskään juurikaan minuun kolahtavaa huumoria, enkä pitänyt Luken kuoleman toteutuksesta, sillä se oli turhan epämääräinen.

Vielä pari sanaa uutuustrilogiasta ylipäätään. Oli noista leffoista sisällöllisesti mitä mieltä hyvänsä, niin ovathan ne visuaalisesti aivan eri luokkaa kuin ne 70- ja 80-luvuilla ilmestyneet alkuperäiset tekeleet. Ovathan ne vanhat leffatkin ikäisekseen komeaa avaruusoopperaa, mutta noihin aikoihin tekniikka ei vielä yksinkertaisesti taipunut vastaavanlaiseen visuaaliseen ilotulitukseen kuin nykyään. Varsinkin tässä Last Jedissä efektit ja maisemat oikein hivelevät silmiä. Uutukaisissa on myös onnistuttu jotenkuten säilyttämän alkuperäisten leffojen henki ja tematiikka – on tuttuja henkilöitä, hahmojen sisäisiä ja välisiä ristiriitoja, tietysti niitä loputtomia taisteluita ja tunnelmaa keventämässä myös enemmän tai vähemmän laadukasta huumoria – mutta toisaalta uusiakin tuulahduksia on tuotu esimerkiksi uusien henkilöiden muodossa. Välillä aikaisempien leffojen asetelmia ja kuvioita on kuitenkin kopioitu liiankin räikeästi: vaikkapa nyt Kylo Ren muistuttaa etenkin alussa turhankin paljon Darth Vaderia, Kylo Renin ja Solon kohtaaminen Force Awakensissa tuo turhankin vahvasti mieleen Luken ja Vaderin välienselvittelyn Jedin paluun lopussa (vaikka nuo yhteenotot päättyivätkin eri tavoin), Reyn yritys kiskoa Kylo Ren takaisin valon puolelle on aika lailla samaa huttua kuin Luken vastaava yritys Vaderin suhteen aikoinaan ja Reyn sukulaisuussuhteisiin liittyvä shokkipaljastus on myös aivan toisinto Luken sukulaispaljastuksista.

Lisäksi Rey on kaikessa May Sue -maisuudessaan hieman Lukea muistuttava hahmo, mutta kymmenennessä potenssissa. Olihan Lukekin tosiaan alkuperäisessä trilogiassa melkoinen herra täydellisyys sekä kyvyiltään että luonteeltaan, mutta sentään hän joutui näkemään jonkin verran vaivaa ennen kuin oppi käyttämään voimaa tarkoituksenmukaisesti. Rey taas hallitsi voimankäytön mystisesti ihan tuosta noin vain ilman mitään opetusta, mikä ei mielestäni sopinut yhteen sen kanssa, mitä jedeistä ja heidän kyvyistään on aikaisemmin kerrottu. Ymmärtääkseni jediys on pohjimmiltaan geneettinen ominaisuus, mutta kyvyn haltuunotto vaatii kuitenkin pitkällistä koulutusta. Toinen yksityiskohta, jonka suhteen uudet leffat olivat alkuperäistrilogian kanssa räikeässä ristiriidassa oli Palpatinen kuolema. Hän nyt kuitenkin potkaisi Jedin paluun lopussa aivan yksiselitteisesti tyhjää, mutta The Rise of Skywalkerissa hän olikin yhtäkkiä sen kummemmin selittelemättä taas hengissä. Mitä ihmettä?!

Ihan kelvollinen tuo jatko-osatrilogia joka tapauksessa on.
 

Buster

Jäsen
Laitetaan sekalaista ja ei-niin-pitkälle mietittyä horinaa sekalaisesta sarjasta viime aikoina katsottuja uutuuselokuvia.

Pidin Olivia Wilden toisesta ohjauksesta, eli Don't Worry Darlingista. Jopa hämmentävän paljon, koska kriitikot löivät lyttyyn ja ei massatkaan ole vissiin mahdottomasti rakastaneet elokuvaa. Yleensä maku noudattelee metacriticin keskiarvoa. Se oli nyt n. 50, kun itse liikkuisin jossain 74 osastolla. Useita kuvia lainattu muista elokuvista alkaen Guadagninon Suspiriasta, mutta miksipä ei. Kuitenkin elokuvasta henkii tekninen loistavuus ja vision omaavan elokuvaohjaajan vakaa sekä kokonaisuuden hallitseva käsi. Booksmartin perusteella oletin Wilden tähdenlennoksi (se varmaan pitäisi katsoa joskus uudestaan antaen reilun mahdollisuuden), mutta tässähän alkaa innostua mitä sieltä on Wildelta vielä tulevaisuudessa tulossa.

Florence Pugh ei-yllättäen aivan mahtava pääosassa ja kenties hänen sekä muun näyttelykaartin panos vääristää jollain tasolla mielipidettäni elokuvasta. En hirveästi jaksa tarinan logiikan tai käytännön perään huudella, kunhan ei ihan syliin tipu epäloogisuuksia. Silti olen hieman skeptinen, että pitääkö johdonmukaisuus kaiken osalta toisella katsomiskerralla. Sen näkee sitten joskus mahdollisesti, mikäli Wilde saa sellaisen filmografian luotua, että joskus mahdollisuuden tullen haluttaa elokuviaan katsella putkeen.

Elokuvan juonessa päähahmot elävät keskelle aavikkoa perustetussa 50-luvun amerikkalaisessa utopiassa, jossa kaikki aviomiehet työskentelevät yhtiön miehinä osana salaista Victory-ohjelmaa ja naiset ovat täydellisiä kotirouvia. Siinä sitten katsoja pyörittelee päässään, että mistä kyse. Teema on selkeä ja elokuvan loppupuolella siihen tulee ihana rusetti päälle. Tämä on kuin Stepfordin vaimot, eli satiirinen feministinen kauhuelokuva. Peili aikaan, jolloin naisten paikka oli kotona ja tuohon on kaivettu kiva pieni moderni kosketus nykyajan nettinurkkakulttuurin välityksellä. Ei tämä kuitenkaan ole varsinaisesti mitään feministisen agendan aggressivisesta työntämistä, vaan elokuvassa korostetaan loppukädessä yksilön vapautta valita.

Black Adam oli ehkä ensimmäinen elokuva jota katsoessa aloin miettimään, että olisinpa saanut katsoa sen Yhdysvaltojen leffakulttuurissa. Se oli täynnä kankeaa patsastelua, joka kutsui yleisöä väliaplodeihin ja huuteluun, mikä olisi antanut sille ylimääräistä viihdearvoa. Mutta hiljaisessa suomalaisessa teatterissa se oli tarinan luurangolla ja kiiltävällä ulkoasulla varustettu iso geneerinen rymistely, jolla Dwayne Johnson kiirehditään dollarinsilmät kiiluen mukaan DC-universumin framille. Ei oikein uponnut, mutta Collet-Serran ohjatessa osasi odottaa jotain tällaista.

Ticket to Paradisen traileri sai minut melkein olemaan katsomatta elokuvaa. Elokuvan ensimmäinen kohtaus loppumattomine viiden sekunnin välein toistuvine ristileikkauksineen on edelleen sekavuudessaan mielestäni melko huono. Toisaalta se esittelee ainakin toimivasti ja nopeasti päähenkilöiden välisen suhteen, vaikka vitsit menivät itseltäni ainakin ohi yrittäessäni räpiköidä mukaan tuon avauskohtauksen tempoon ja hahmojen aaltopituudelle. Mutta elokuva voitti minut puolelleen. Ei tämä vuoden parhaiden elokuvien listalle yllä lähellekään, mutta mukavaa kertakäyttöistä lohturuokaa. Clooneyn ja Robertsin kemia, sekä ironinen kuittailu toisilleen on hauskaa ja vaikka tietää, missä tarinallisesti elokuvan maaliviiva sijaitsee, niin matka sinne on jokseenkin yllättävä. Myös heidän tyttärensä bestiksen näyttelijä omaa hauskan preesensin sekä toimituksen joten harmi, että hän tippuu täydeksi statistiksi elokuvan edetessä.

Kikka oli hieno kotimainen elokuva ja lupaava debyytti ohjaaja/käsikirjoittaja Anna Paavilaiselta. Pääroolissa Sara Melleri on aevan ihana ja luo onnistuneen vaikutelman, että sieltä on tavallinen nuori lättäjalka Tesomalta kassakoneen takaa noussut rakettimaisesti isoihin parrasvaloihin. Elokuva käsittelee kuuluisuuden kaksiteräisyyttä, miten unelma voi muuttua painajaiseksi. Kikka halusi vain viihdyttää, mutta siinä tuli kuuluisuuden kirot mukana ja 80-luvun yhteiskunta ei ollut mahdottoman vastaanottavainen tuollaiselle avoimelle markkinoidulle seksuaalisuudelle näin elokuvan perusteella. Pääsi hyvään diskotunnelmaan. Vielä Melleriäkin parempi oli hienovaraisempi Elena Leeve Kikan managerina. Jopa poikkeuksellisen hyvä.

Sitten toisesta päästä kotimaisia olivat Punttikomedia ja Kulkuset kulkuset. Molemmat varmaan suunnattu puhuttelemaan myöhäiskeski-ikäisiä mietaita, sillä läsnä ei ollut mitään terää. Samaan väsyneeseen syssyyn voisi lyödä Sienikomediankin. Sillä erotuksella, että se oli jo niin tyhjäkäyvä elokuva, että melko nopeasti alkoi aktiivisesti odottaa lopputekstejä. Trailerin tekijä toivottavasti saa jonkun bonuksen, koska siinä luvattiin vaikka mitä. Punttikomedia taasen pyöri vanhojen uskomusten ympärillä jostain 2000-luvun alusta tai vieläkin kauempaa, että kaikki salilla säännöllisesti käyvät ovat jotain dopingia vetäviä sekopäärikollisia yms. ja että punttien nostaminen on epänaisellista ym. Unohtaen sen, että kuntosaliliikunta on ollut jo vähintään kymmenen vuotta ainakin todella suosittua. Komediaahan näistä saisi väännettyä irti vaikka kuinka paljon, mutta tässä elokuvassa huumori jää vanhahtavaksi ja kesyksi. Kenties erilainen ohjaus olisi saanut imettyä enemmän nykypaketistakin irti, mutta tuollainen haljakka perustaso harmittavan heikko lopputulos elokuvalta, jolta odotti enemmän. Röyhkeämmin vaan.

Kulkuset on vissiin vaihteeksi taas idea muualta Pohjoismaista, tällä kertaa Ruotsista. Samanlaista vaisua ja laiskaa ihmissuhdesekoilua jouluaattona perheen kesken kuin Taru Mäkelän edellinen jouluelokuva Täydellinen joulu, joka sekin oli ostoversio muualta. Tällä kertaa vain sateenkaariteemalla, kun Putouksesta tutut Antti Jussi Heikkinen ja ylinäyttelevä Christoffer Strandberg esittävät paria, mihin lyödään vielä niin ikään olemattoman ja persoonattoman henkilöhahmonsa kanssa hukassa oleva Sonja Salminen, joka odottaa kahdelle edellä mainitulle lasta viimeisillään raskaana. Tämä kolmen henkilön liittokuvio sitten pitäisi saada poikien perheille jouluaattona viimeinkin julkistettua. Ja tämäkin on elokuva, joka olisi pitänyt varmaankin tehdä joskus 2000-luvun alussa, jolloin se olisi ollut vielä ajankohtainen. En tiedä kuvitteleeko tämäkin elokuva olevansa rohkea murtaessaan jotain vanhoilliskonservatiivisia asenteita, joita ei ole enää juurikaan laajalti olemassa. Martti Suosalon koulutetun isähahmon homofobiset asenteet näyttäytyvät kiusallisen vanhahtavina, mikä pätee laajemminkin elokuvan huumoriin. Tuohon sitten lyödään vielä keskeneräinen käsikirjoitus varsinaisen draaman rakenteen, rytmityksen ja henkilöhahmojen ohuuden osalta.

Päätetään positiivisella sävyllä. Rouva Harris lähtee Pariisiin on loistava Downton Abbey-henkinen eskapistinen elokuva vailla vertaa, jossa katsoja voi pariksi tunniksi sukeltaa maailmaan, jonka ihmiset ovat hyvätahtoisia ja kaikki kääntyy parhain päin. Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta luulisi olevan jo plakkarissa, mutta elokuva saattaa olla liian kevyt yltämään muualle. Perinteinen brittiläinen sunnuntai-iltapäivän feel good -elokuva, jollaisia nyt on pikaisesti muisteltuna nähty mm. ainakin The Dig lähivuosina.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös