Laitetaan sekalaista ja ei-niin-pitkälle mietittyä horinaa sekalaisesta sarjasta viime aikoina katsottuja uutuuselokuvia.
Pidin Olivia Wilden toisesta ohjauksesta, eli Don't Worry Darlingista. Jopa hämmentävän paljon, koska kriitikot löivät lyttyyn ja ei massatkaan ole vissiin mahdottomasti rakastaneet elokuvaa. Yleensä maku noudattelee metacriticin keskiarvoa. Se oli nyt n. 50, kun itse liikkuisin jossain 74 osastolla. Useita kuvia lainattu muista elokuvista alkaen Guadagninon Suspiriasta, mutta miksipä ei. Kuitenkin elokuvasta henkii tekninen loistavuus ja vision omaavan elokuvaohjaajan vakaa sekä kokonaisuuden hallitseva käsi. Booksmartin perusteella oletin Wilden tähdenlennoksi (se varmaan pitäisi katsoa joskus uudestaan antaen reilun mahdollisuuden), mutta tässähän alkaa innostua mitä sieltä on Wildelta vielä tulevaisuudessa tulossa.
Florence Pugh ei-yllättäen aivan mahtava pääosassa ja kenties hänen sekä muun näyttelykaartin panos vääristää jollain tasolla mielipidettäni elokuvasta. En hirveästi jaksa tarinan logiikan tai käytännön perään huudella, kunhan ei ihan syliin tipu epäloogisuuksia. Silti olen hieman skeptinen, että pitääkö johdonmukaisuus kaiken osalta toisella katsomiskerralla. Sen näkee sitten joskus mahdollisesti, mikäli Wilde saa sellaisen filmografian luotua, että joskus mahdollisuuden tullen haluttaa elokuviaan katsella putkeen.
Elokuvan juonessa päähahmot elävät keskelle aavikkoa perustetussa 50-luvun amerikkalaisessa utopiassa, jossa kaikki aviomiehet työskentelevät yhtiön miehinä osana salaista Victory-ohjelmaa ja naiset ovat täydellisiä kotirouvia. Siinä sitten katsoja pyörittelee päässään, että mistä kyse. Teema on selkeä ja elokuvan loppupuolella siihen tulee ihana rusetti päälle. Tämä on kuin Stepfordin vaimot, eli satiirinen feministinen kauhuelokuva. Peili aikaan, jolloin naisten paikka oli kotona ja tuohon on kaivettu kiva pieni moderni kosketus nykyajan nettinurkkakulttuurin välityksellä. Ei tämä kuitenkaan ole varsinaisesti mitään feministisen agendan aggressivisesta työntämistä, vaan elokuvassa korostetaan loppukädessä yksilön vapautta valita.
Black Adam oli ehkä ensimmäinen elokuva jota katsoessa aloin miettimään, että olisinpa saanut katsoa sen Yhdysvaltojen leffakulttuurissa. Se oli täynnä kankeaa patsastelua, joka kutsui yleisöä väliaplodeihin ja huuteluun, mikä olisi antanut sille ylimääräistä viihdearvoa. Mutta hiljaisessa suomalaisessa teatterissa se oli tarinan luurangolla ja kiiltävällä ulkoasulla varustettu iso geneerinen rymistely, jolla Dwayne Johnson kiirehditään dollarinsilmät kiiluen mukaan DC-universumin framille. Ei oikein uponnut, mutta Collet-Serran ohjatessa osasi odottaa jotain tällaista.
Ticket to Paradisen traileri sai minut melkein olemaan katsomatta elokuvaa. Elokuvan ensimmäinen kohtaus loppumattomine viiden sekunnin välein toistuvine ristileikkauksineen on edelleen sekavuudessaan mielestäni melko huono. Toisaalta se esittelee ainakin toimivasti ja nopeasti päähenkilöiden välisen suhteen, vaikka vitsit menivät itseltäni ainakin ohi yrittäessäni räpiköidä mukaan tuon avauskohtauksen tempoon ja hahmojen aaltopituudelle. Mutta elokuva voitti minut puolelleen. Ei tämä vuoden parhaiden elokuvien listalle yllä lähellekään, mutta mukavaa kertakäyttöistä lohturuokaa. Clooneyn ja Robertsin kemia, sekä ironinen kuittailu toisilleen on hauskaa ja vaikka tietää, missä tarinallisesti elokuvan maaliviiva sijaitsee, niin matka sinne on jokseenkin yllättävä. Myös heidän tyttärensä bestiksen näyttelijä omaa hauskan preesensin sekä toimituksen joten harmi, että hän tippuu täydeksi statistiksi elokuvan edetessä.
Kikka oli hieno kotimainen elokuva ja lupaava debyytti ohjaaja/käsikirjoittaja Anna Paavilaiselta. Pääroolissa Sara Melleri on aevan ihana ja luo onnistuneen vaikutelman, että sieltä on tavallinen nuori lättäjalka Tesomalta kassakoneen takaa noussut rakettimaisesti isoihin parrasvaloihin. Elokuva käsittelee kuuluisuuden kaksiteräisyyttä, miten unelma voi muuttua painajaiseksi. Kikka halusi vain viihdyttää, mutta siinä tuli kuuluisuuden kirot mukana ja 80-luvun yhteiskunta ei ollut mahdottoman vastaanottavainen tuollaiselle avoimelle markkinoidulle seksuaalisuudelle näin elokuvan perusteella. Pääsi hyvään diskotunnelmaan. Vielä Melleriäkin parempi oli hienovaraisempi Elena Leeve Kikan managerina. Jopa poikkeuksellisen hyvä.
Sitten toisesta päästä kotimaisia olivat Punttikomedia ja Kulkuset kulkuset. Molemmat varmaan suunnattu puhuttelemaan myöhäiskeski-ikäisiä mietaita, sillä läsnä ei ollut mitään terää. Samaan väsyneeseen syssyyn voisi lyödä Sienikomediankin. Sillä erotuksella, että se oli jo niin tyhjäkäyvä elokuva, että melko nopeasti alkoi aktiivisesti odottaa lopputekstejä. Trailerin tekijä toivottavasti saa jonkun bonuksen, koska siinä luvattiin vaikka mitä. Punttikomedia taasen pyöri vanhojen uskomusten ympärillä jostain 2000-luvun alusta tai vieläkin kauempaa, että kaikki salilla säännöllisesti käyvät ovat jotain dopingia vetäviä sekopäärikollisia yms. ja että punttien nostaminen on epänaisellista ym. Unohtaen sen, että kuntosaliliikunta on ollut jo vähintään kymmenen vuotta ainakin todella suosittua. Komediaahan näistä saisi väännettyä irti vaikka kuinka paljon, mutta tässä elokuvassa huumori jää vanhahtavaksi ja kesyksi. Kenties erilainen ohjaus olisi saanut imettyä enemmän nykypaketistakin irti, mutta tuollainen haljakka perustaso harmittavan heikko lopputulos elokuvalta, jolta odotti enemmän. Röyhkeämmin vaan.
Kulkuset on vissiin vaihteeksi taas idea muualta Pohjoismaista, tällä kertaa Ruotsista. Samanlaista vaisua ja laiskaa ihmissuhdesekoilua jouluaattona perheen kesken kuin Taru Mäkelän edellinen jouluelokuva Täydellinen joulu, joka sekin oli ostoversio muualta. Tällä kertaa vain sateenkaariteemalla, kun Putouksesta tutut Antti Jussi Heikkinen ja ylinäyttelevä Christoffer Strandberg esittävät paria, mihin lyödään vielä niin ikään olemattoman ja persoonattoman henkilöhahmonsa kanssa hukassa oleva Sonja Salminen, joka odottaa kahdelle edellä mainitulle lasta viimeisillään raskaana. Tämä kolmen henkilön liittokuvio sitten pitäisi saada poikien perheille jouluaattona viimeinkin julkistettua. Ja tämäkin on elokuva, joka olisi pitänyt varmaankin tehdä joskus 2000-luvun alussa, jolloin se olisi ollut vielä ajankohtainen. En tiedä kuvitteleeko tämäkin elokuva olevansa rohkea murtaessaan jotain vanhoilliskonservatiivisia asenteita, joita ei ole enää juurikaan laajalti olemassa. Martti Suosalon koulutetun isähahmon homofobiset asenteet näyttäytyvät kiusallisen vanhahtavina, mikä pätee laajemminkin elokuvan huumoriin. Tuohon sitten lyödään vielä keskeneräinen käsikirjoitus varsinaisen draaman rakenteen, rytmityksen ja henkilöhahmojen ohuuden osalta.
Päätetään positiivisella sävyllä. Rouva Harris lähtee Pariisiin on loistava Downton Abbey-henkinen eskapistinen elokuva vailla vertaa, jossa katsoja voi pariksi tunniksi sukeltaa maailmaan, jonka ihmiset ovat hyvätahtoisia ja kaikki kääntyy parhain päin. Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta luulisi olevan jo plakkarissa, mutta elokuva saattaa olla liian kevyt yltämään muualle. Perinteinen brittiläinen sunnuntai-iltapäivän feel good -elokuva, jollaisia nyt on pikaisesti muisteltuna nähty mm. ainakin The Dig lähivuosina.
