Tuossa tavoitteessa on tietty se ongelma että vaikka leffa X löytyisi nyt palvelusta A, se ei tarkoita sen löytyvän sieltä puolen vuoden päästä, tai mistään muualtakaan...
Se on aina riskinä. Toisaalta kuvanlaatu 90-luvun DVD:ssä on sitä luokkaa, että ei sitä enää sieltäkään kestä silmät katsoa ainakaan mistään 65 tuumaisesta 4k-televisiosta.
Ainakin Natural Born Killers näyttää olevan masteroitu Disney+:lla nykypäivän vaatimuksiin.
Scott Derricksonin (Sinister, Dr. Strange, Hellraiserin se kekseliäin jatko-osa, Exorcism of Emily Rose) The Black Phone [...] Stephen Kingiä lainaileva vuoteen 1978 sijoittuva elokuva
Ei ihme jos maistuu vähän Stephen Kingiltä, leffa kun perustuu Kingin pojan Joe Hillin novelliin. Ei ole omena kauas puusta pudonnut ja muita vastaavia kliseitä.
Ei ihme jos maistuu vähän Stephen Kingiltä, leffa kun perustuu Kingin pojan Joe Hillin novelliin. Ei ole omena kauas puusta pudonnut ja muita vastaavia kliseitä.
Ihmekös. Luulin leffaa katsoessa, että oli vaan näitä vanhoja mutta edelleen vallalla olevia trendejä, eli Se -elokuvia ja Stranger Thingsiä mukaileva. Sekä lasten kaappaus tarinana vaan sopii tuonne vuosikymmenille, kun silloin oli kunnon stranger danger -meininki vireillä muutenkin ameriikan mannuilla.
Selittyi samalla jokin aika sitten katsomani In the Tall Grass, jota muistaakseni luulin vahvasti Steven King -filmatisoinniksi ja olin yllättynyt ettei ollut. En varmaan tuolloinkaan viitsiytynyt tarkistamaan, että mikäs häiskä tuo Joe Hill oikein on. Luonnollisesti Alexandre Ajan Hornskin katsottu. Harvoin viitsiydyn tarkistamaan pohjana ollutta alkuperäistä materiaalia, että millaista kaveria on takana ja mitä muuta käännetty leffasovituksiksi.
Mutta nyt tiedän ja varmaankin muistankin. Täytynee näiden kosketusten perusteella ehkä tutustua kirjallisuuteen joskus, jos sattuu mieleen hyllyillä seilaillessa.
Se on aina riskinä. Toisaalta kuvanlaatu 90-luvun DVD:ssä on sitä luokkaa, että ei sitä enää sieltäkään kestä silmät katsoa ainakaan mistään 65 tuumaisesta 4k-televisiosta.
Totta. Pitäisikin käydä levykokoelma läpi ja poistaa aikanaan "ihan hyviltä" näyttäneet tapaukset jotka ei enää nykypäivän television kuvassa oikein toimi.
Paremmat dvd:t ja tietty blurayt kyllä toimii edelleen. Bonus bluray-levyissä on, että äänet on yleensä huomattavasti paremmat kuin streamauspalveluissa. Kuvanlaadussa ei välttämättä niin suurta eroa ole.
Suurin syy levyjen omistamiseen vielä modernilla aikakaudellakin on kuitenkin varmaan elokuvien saatavuus. Kyllähän kaikki tuoreehko amerikkalainen mainstream löytyy erilaisista palveluista, jos ei tilauksella niin erikseen maksamalla, mutta jos rupeaa jotain Peter von Baghin "Elokuvan historia" kirjaa tutkailemaan, niin aika äkkiä selviää, ettei kaikkia merkkiteoksiakaan löydy kuin levyillä.
Suurin syy levyjen omistamiseen vielä modernilla aikakaudellakin on kuitenkin varmaan elokuvien saatavuus. Kyllähän kaikki tuoreehko amerikkalainen mainstream löytyy erilaisista palveluista, jos ei tilauksella niin erikseen maksamalla, mutta jos rupeaa jotain Peter von Baghin "Elokuvan historia" kirjaa tutkailemaan, niin aika äkkiä selviää, ettei kaikkia merkkiteoksiakaan löydy kuin levyillä.
Mistäköhän muuten johtuu, että nykyään telkasta ei tule juuri ollenkaan todella vanhoja elokuvia (siis sellaisia, jotka ovat aivan viime vuosisadan alusta)? Maikkari pyörittää samoja leffoja vuodesta toiseen, YLE sentään kaivelee vähän arkistojen helmiä ja muut kanavat julkaisevat maksimissaan 40 vuotta vanhoja leffoja, mutta pääosin elokuvat, joita näytetään telkassa, on tehty 1950-luvun jälkeen ja ne ovat kaikki sellaisia, jotka aika moni on jo nähnyt aiemmin.
Suurin osa YLEn näyttämistä vanhoista leffoista on kotimaista tuotantoa, mikä on toki ymmärrettävää ottaen huomioon YLEn roolin, mutta silti sitä toivoo näkevänsä esimerkiksi saksalaisia, ranskalaisia, brittiläisiä, italialaisia, japanilaisia ja miksei myös ihan alkuaikojen amerikkalaisia elokuvia mykkäelokuvien aikakaudelta sekä niitä ensimmäisiä äänielokuvia, joita on vähintään tuhansia.
Mistäköhän muuten johtuu, että nykyään telkasta ei tule juuri ollenkaan todella vanhoja elokuvia (siis sellaisia, jotka ovat aivan viime vuosisadan alusta)? Maikkari pyörittää samoja leffoja vuodesta toiseen, YLE sentään kaivelee vähän arkistojen helmiä ja muut kanavat julkaisevat maksimissaan 40 vuotta vanhoja leffoja, mutta pääosin elokuvat, joita näytetään telkassa, on tehty 1950-luvun jälkeen ja ne ovat kaikki sellaisia, jotka aika moni on jo nähnyt aiemmin.
Suurin osa YLEn näyttämistä vanhoista leffoista on kotimaista tuotantoa, mikä on toki ymmärrettävää ottaen huomioon YLEn roolin, mutta silti sitä toivoo näkevänsä esimerkiksi saksalaisia, ranskalaisia, brittiläisiä, italialaisia, japanilaisia ja miksei myös ihan alkuaikojen amerikkalaisia elokuvia mykkäelokuvien aikakaudelta sekä niitä ensimmäisiä äänielokuvia, joita on vähintään tuhansia.
Harvassahan nuo vanhemmat leffat ovat, mutta on Yle Teeman kesän leffoissa sentään jotain: 1920-luvulta Tohtori Mabuse osa 2 ja muutama Buster Keaton, 1930-luvulta Tohtori Mabusen testamentti ja muutama Fred Astairen ja Ginger Rogersin leffa sekä 1940-luvulta pari westerniä, pari Hitchcockia ja yksi noir. Jenkkejä toki kaikki muut paitsi Mabuset. 50-luvulta löytyy sitten yksi britti ja yksi italialainen leffa.
Mutta sitä varmaan näytetään, mitä kansa haluaa nähdä ja niin valitettavaa kuin se onkin, mykkäelokuvat tuskin kansan syvissä riveissä saavat suurta intoa aikaan.
Mutta sitä varmaan näytetään, mitä kansa haluaa nähdä ja niin valitettavaa kuin se onkin, mykkäelokuvat tuskin kansan syvissä riveissä saavat suurta intoa aikaan.
Muistan itsekin @alwahla tavoin kirjoittaneen samasta, että hirveästi ei pyöri enää juuri edes mitään 70, 80 -luvun elokuvia ja saisiko tuohon lisätä jo 90-luvunkin. Jotenkin jaksan naiivisti ajatella, että hyvä elokuva on hyvä elokuva ja siinä ei ole vuosiluvuilla, kielillä, tai tyylisuunnilla juurikaan merkitystä. Olisi kyse vain ennakkoluulon murtamisesta ja siihen voisi hyödyntää vielä ihmisen tiedonjanoa.
Alkuun vain kunnollinen ja selkeä alustus, joka laittaa merkittävyyden kontekstiin ja tekee ohjaajaa, sekä päätähtiä tutummaksi. Ettei tarvitse olla mikään elokuvahistorian tuntija ja saa silti sen saman monikerroksisen ekstralatauksen. Lopussa jos olisi vielä jotain pientä leffakerhon tynkää, niin aina vaan parempi. Voisi olla mitä tahansa katsotun elokuvan pidemmästä analyysista vaikka johonkin elokuvakielen opettamiseen.
Yle voisi taantua takaisin siihen holhousmaiseen kansan sivistämisen missioonsa ja parsia kokoon jotain leffaklitsua.
Toki käsi ylös, että itsellä mykkäelokuvat ovat valtava sokea piste. Luettu on ihaillen vaikka mitä, mutta katsottu kovin vähän. Toki kyllähän tässä menee kylmät väreet, kun tietää että tulevaisuudessa on vielä edessä/katsottavana Gancen Napoleonia ja Eisensteinin Iivana Julmaa.
Ylehän järjesti vielä vuosituhannen alussa kunnon mykkäelokuvasarjoja - Buster Keatonit 2002, Harold Lloydit 2004, suuret mykkäklassikot 2008 - mutta sen jälkeen meno on ollut melko satunnaista, ehkä yhdestä kahteen helmeä vuosittain. Toiveiden lähettämiselläkään ei tunnu olevan merkitystä, kun eivät niitä koskaan kommentoi. Kovin on mennyt ylimieliseksi heidän toimintansa.
Peter von Baghin poismeno oli suurempi menetys kuin osattiin ajatellakaan, sillä hänen sanomisiaan vielä kuunneltiin. Tietäjiä ja taitajia meillä on edelleenkin, mutta se ei Yleä kiinnosta, itse en ainakaan ole nähnyt heitä televisiossa.
En myöskään ymmärrä, miksi Ylen pitäisi tarjota sitä mitä kansa haluaa nähdä, kun kaikki - leffahullutkin - siitä joutuvat maksamaan. Suuri osa näistä elokuvista on vieläpä joko uusintojen uusintoja tai sitten sellaisia, joita on saatavilla suoratoistoista tai muuten helposti yhytettävissä.
Iivana Julman kaikki osat pitäisi ehdottomasti esittää juuri nyt, yllättävän paljon yhtymäkohtia itänaapurin nykyiseen hallitsijaan.
Jos haluat nähdä vähän harvinaisempia elokuvia kankaalta ja etenkin jos asut pääkaupunkiseudulla, kannattaa suunnata Kino Reginaan. KAVIn (ent. Suomen elokuva-arkisto) elokuvasarjat tarjoavat nimikkeitä, joita ei välttämättä muualla näe.
Eilen kävin katsomassa Meksikoon sijoittuvan spagettiwesternin Naurava paholainen, jossa Gian Maria Volonten esittämä lainsuojaton ryöstää maan sotilailta aseita ja myy niitä hallitusta vastaan taisteleville kapinallisille. Mukavan vauhdikasta menoa, Klaus Kinski esitti pääroiston veljeä.
7,5 euron pääsymaksu ei tällaisten harvinaisuuksien kohdalla ole koskaan liikaa.
Kävin männä viikonloppuna katsastamassa tuon uuden Elvis-elokuvan. Laitan tämän arvion nyt varmuuden vuoksi spoilereihin, vaikka kohteen elämä lienee muutenkin kaikille pääpiirteittäin tuttu eikä varsinainen spoilaantuminen juonen suhteen sikäli edes ole mahdollista.
Komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa tuo pätkä kieltämättä oli, mutta itse sisältö jäi puisevaksi ja Elviksen henkilökuva ontoksi. Leffassa oli tietoisesti päätetty keskittyä lähinnä päähenkilön uraan – etenkin manageri Tom Parkerin osuuteen sen luomisessa – ja jättää tähden yksityiselämä ja persoonallisuus harvojen pintapuolisten väläysten tasolle. Onhan tuokin toki yksi mahdollinen lähestymistapa, mutta ei mielestäni kovin mielenkiintoinen sellainen. Kun henkilökohtaista elämää ja luonnekuvaa himmattiin noinkin paljon, koko Elviksen hahmo jäi varsin etäiseksi; enemmän sellaiseksi tarunhohtoiseksi ikoniksi (kuten myös Butler mainitsi) ja The Pelvis -lavapersoonaksi kuin oikeaksi ihmiseksi.
Nyt esmes Gladys-äidin kuolema taputeltiin häthätää yhden kohtauksen puitteissa, Priscillaan rakastuminen puserrettiin yksittäiseen suppeaan vuoropuheluun ja sitten heidän suhteensa häilyi unohdettuna jossakin taustalla, Memphisin Mafia -kaveriporukan jäseniä vain vilautettiin ohimennen, narkomanian kehittyminen kuitattiin näyttämällä Elvistä lappamassa yhtäkkiä jotain pilsuja suuhunsa, tytär Lisa-Marien olemassaolo mainittiin ainoastaan parissa sivulauseessa… Presleyn elämän uskonnollinen ulottuvuus ja 60-luvulla tapahtunut hurahtaminen omatekoisen gurun opetuksiin oli unohdettu kokonaan, samoin kuin tuon hänen pohdiskelevan puolensa kanssa omituisessa ristiriidassa ollut mieltymys moottoripyöräilyyn, golf-autoilla huristeluun, karateen sun muihin vauhdikkaisiin ja rajuihin maallisiin harrastuksiin. Monituiset naisseikkailut, läheisten dominointi, irvokas fiksaatio huumepoliisin virkamerkkeihin, ylitsevuotavat anteliaisuuden puuskat ja hillittömät raivokohtaukset oli myös karsittu minimiin tai kokonaan olemattomiin.
Toki priorisointi onkin tarpeen eikä kaikkea edellä mainittua olisi mitenkään voinut mahduttaa edes tällaiseen miltei kolmen tunnin mittaiseen pläjäykseen. Olisin silti toivonut mukaan edes joitakin Elviksen privaattielämän tärkeitä tapauksia ja luonteenpiirteitä huolellisesti toteutettuina. Olen vähän sitä mieltä, ettei hänestä voi muodostaa edes suurin piirtein kattavaa näkemystä, jos niinkin merkittävät osa-alueet kuin äidin kuolema ja suhde Priscillaan on jätetty miltei kokonaan paitsioon. Toisaalta Luhrmannin tekeleessä kyllä rakennettiin yllättävän tarkasti Elviksen ja Gladysin välistä luonnottoman läheistä äiti-poikasuhdetta, joten äiskän varhainen poismeno olisi voinut tuntua katsojan näkökulmastakin koskettavalta käänteeltä, jos sille vain olisi annettu enemmän tilaa. Ero Priscillasta olisi niin ikään saattanut olla dramaattinen kohta, mikäli heidän avioliittoaan ei olisi alun perinkin jätetty niin mitättömäksi kuriositeetiksi. Itse asiassa myös Elviksen oma kuolema käsiteltiin leffassa melkoisen töksähtävästi. Harmitti nuo kaikki hukkaan heitetyt draamapotentiaalit, mutta vielä enemmän se, että elokuva ei lopulta kertonut yhtään mitään Elviksestä ihmisenä.
Sinänsä tosin ymmärrän Luhrmannin valitseman urakeskeisen lähestymistavan, sillä aiemmat Elviksen elämäkertaelokuvat – varsinkin Priscilla-vaimon muistelmiin pohjautuva Elvis and Me – taas ovat käsittääkseni painottuneet lähinnä henkilökohtaisen elämän kiemuroihin. Tässä uutukaisessa vain Elviksen ammattiuran eri vaiheetkin käsiteltiin hieman epätasapainoisesti. 50-luvun nousukiito ja vuoden 1968 comeback olivat mielestäni turhankin vankasti esillä, kun taas 70-luku meni aika rivakasti ja koko 60-luvun surkea elokuvaura kuitattiin kertojana toimineen eversti Parkerin pikaisella monologilla. Loistokas paluu huipullekin jäi aika yhdentekeväksi, kun sen kontrastina ei ensin ollut huolellisesti kuvattua aallonpohjaa.
Elviksen uraa käsiteltiin siis erityisesti hänen managerinsa kautta, mikä oli kyllä ihan persoonallinen valinta. Siinä suhteessa tietyt historialliset epätarkkuudet kuitenkin hyppäsivät silmille, vaikka tämä saattaa mennäkin jo turhan nillityksen puolelle. Onhan taitelijalla toki oikeus käyttää vapauksia sovitellessaan oikeaa elämää fiktion muotoon, mutta kun leffan tarkoituksena kerran oli valottaa Elviksen ja eversti Parkerin välisen suhteen dynamiikkaa, niin edes siihen liittyvät yksityiskohdat olisivat voineet olla todenmukaisia. Ensinnäkin Elviksen yltiöseksuaalisena pidetty liikehdintätapa toki oikeasti herätti pahennusta hänen uransa alkuaikoina, mutta ei sellaista koskaan tapahtunut, että eversti Parker olisi antanut hänelle nimenomaisen ukaasin seisoa vastedes paikoillaan ja hän olisi vain alkanut hetkutella vastoin managerinsa nimenomaista käskyä. Samaten vuoden 1968 show oli tosiaan alun perin kaavailtu jouluspesiaaliksi, mutta kyllä eversti antoi siunauksensa ohjelman lopulliselle muodolle ja hänen vaatimuksestaan siihen lisättiin vielä jokin joululaulukin – eli ei hän oikeasti vain seurannut lavasteissa kauhuissaan tilanteen kehittymistä. Sitä paitsi Elvis ei todellisuudessa ollut mitenkään aloitteellinen show’n tyylilajin muutoksessa tai vaatinut itse loppuhuipennukseksi jotakin kantaaottavaa laulua (Bobby Kennedyn muistoksi), vaan nimenomaan spesiaalin ohjaajat halusivat jotain muuta kuin tavallista joulusoopaa. Elvis ei myöskään tiettävästi ollut antamassa everstille potkuja comebackinsä jälkeen eikä kai koskaan muulloinkaan ainakaan vakavissaan (joskus tunnekuohun vallassa jonkin riidan yhteydessä kylläkin), saatika että olisi alkanut parjata manageriaan julkisesti kesken esityksen. Eli käsittääkseni Elvis oli oikeasti vieläkin enemmän Parkerin talutusnuorassa kuin nyt annettiin ymmärtää.
Elokuvan Elvis-hahmon pinnallisuus johtui yksinomaan käsikirjoituksesta, sillä Austin Butlerin roolisuoritus oli kyllä itsessään ihan oivallinen. Hän oli todellakin onnistunut sisäistämään Elviksen maneerit, elehdinnän, liikehdinnän, ilmeet, laulutavan, aksentin ja puhetyylin – joskin verbaalinen ilmaisu oli välillä jo yliampuvankin mutisevaa, kun siitä ei voinut parhaalla tahdollakaan erottaa mitään äänensävyjä. Hänestä oli myös maskeerauksen ja puvustuksen avulla onnistuttu leipomaan ainakin kaukaa katsottuna koko lailla esikuvansa näköinen, vaikka kasvonpiirteet eivät kovin paljoa Elvistä muistuttaneetkaan. Eversti Parkeria esittäneen Tom Hanksin roolityössäkään ei ollut kummempaa vikaa, vaikka hahmo jäi varsin yksiulotteiseksi verenimijäksi. Ehkäpä hän tosiaan oli ainakin päällisin puolin sellainen, mutta tuossa taas olisin toivonut otettavaksi enemmän niitä niin kutsuttuja taiteilijanvapauksia, sillä yksisilmäinen kusipäisyys ei ole kovin kiinnostavaa. Olivia DeJonge puolestaan näytteli Priscillaa, Helen Thomsen Gladysia ja Richard Roxburgh Vernon-isää. Ei heidänkään roolisuorituksissaan mitään moitittavaa ollut, mutta noillekaan hahmoille ei ollut kirjoitettu oikein minkäänlaisia luonteita – paitsi Priscilla vaikutti ainoassa pidemmässä kohtauksessaan sanavalmiilta hauskuuttajalta poiketen tyyten oikean elämän esikuvastaan.
Leffassa käsiteltiin ohimennen myös värillisten oikeuksiin ja rotusortoon liittyviä teemoja, mutta ne tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Toisinaan näytettiin tarinankulun rikkovia pätkiä esimerkiksi Martin Luther Kingin kuolinuutisesta tai jonkun poliitikon rotuerottelua kannattavasta vaalipuheesta, jotka eivät liittyneet muuhun sisältöön kovin saumattomasti. BB Kingistä taas yritettiin leipoa jonkinlaista Elviksen luottoystävää – tämä muun muassa kannusti häntä liikehtimään pidäkkeettömästi ahdasmielisten panetteluista välittämättä – vaikkeivät he oikeasti tainneet koskaan edes tavata.
Rytmitykseltään Luhrmannin tekele oli varsin nopeatempoinen, kohtaukset olivat enimmäkseen lyhyitä läpijuoksuja ja vaihtuivat välillä suorastaan hengästyttävään tahtiin. Pidemmät kohtaukset olivat enimmäkseen konserttivetoja ja ihan mukavaa katseltavaa ne toki olivatkin – tosin jos minä haluan nähdä Elvistä livenä, niin mieluummin kaivan Youtubesta tai dvd-kokoelmastani hänen oikeita konserttitaltiointejaan enkä tällaisia sinänsä kyllä ihan pieteetillä tehtyjä imitaatioita. Elokuvan livevedoista vaikuttavin oli ehdottomasti Trouble-esitys, jonka aikana Elvis päätyi jatkamaan estotonta keikutteluaan ja antamaan piutpaut hänen lavaesiintymistään paheksuneille tiukkapipoille, vaikka tuo tapaus elokuvantekijöiden mielikuvituksesta olikin kotoisin ainakin osittain.
Parhaimmillaan elokuva oli kuitenkin silloin, kun yritettiin poikkeuksellisesti pureutua hieman pintaa syvemmälle ja valottaa joko päähenkilön tuntemuksia tai persoonallisuutta. Leffan alkuosassa tällaista sisältöä edustivat Elviksen ja hänen äitinsä väliset vuoropuhelut. Loppuosan kiinnostavimpia hetkiä puolestaan olivat Elviksen ja Priscillan sananvaihto, missä ensiksi mainittu tuskaili pyyhkiytyvänsä varmasti kansakunnan kollektiivisesta muistista heti kuolemansa jälkeen, sekä kohtaus missä 70-luvun pilleristi-Elvis riehui vainoharhojen vallassa ja ampui hotellihuoneensa telkkarit sirpaleiksi. Vastaavanlaista päähenkilön tai muiden hahmojen sisäisen maailman esiin tuomista olisin kaivannut enemmän. Muutoin kovapintaisen eversti Parkerin herkistyminen suojattinsa ensimmäisen International hotellin konsertin jälkeen oli myös koskettava kohta (ja niin kävi oikeastikin), joskin se vesitettiin antamalla heti perään ymmärtää, että hän tuolloinkin muka iloitsi vain pelivelkojensa kuittaantumista. Tuossahan olisi ollut oiva tilaisuus tuoda vähän lisävivahteita muuten niin ankeaan hahmoon, jos hänestä olisi saatu kerrankin irti vilpittömiä tunteita. Ei everstin velkakurimuksesta oikeasti ollut tuolloin vielä tietoakaan.
Mutta eipä tuo mitenkään huono leffa siis ollut, oli siinä hyviäkin hetkiä ja miltei kolme tuntia hurahti ihan tuosta noin vain.
Viime viikolla Finnkinossa näkemäni Baz Luhrmannin uusi Elvis-elokuva sytytti kipinän katsoa mahdollisimman pian jokin toinenkin filmatisointi ko. tähden elämästä. Elvis on aiheena sinänsä minulle hyvinkin tuttu, mutta olen ammentanut tietämykseni hänen yksityselämänsä ja uransa kiemuroista lähinnä dokumenteista ja elämäkerroista, kuten toki ensisijaisesti kannattaakin toimia. Niin traaginen hänen tarinansa kuitenkin oli, että sen pohjalta on periaatteessa mahdollista rakentaa myös vaikuttavia dramatisointeja. Nyt olenkin laajentanut tonttiani enemmän myös sellaisten suuntaan.
Larry Peercen ohjaama tv-elokuva Elvis and Me (1988) perustuu vaimo Priscilla Beaulieu Presleyn samannimiseen muistelmateokseen. Tuon kirjan olen lukaissut ties kuinka monesti ja leffankin yritin katsoa joskus aiemminkin, mutta tuolloin jätin sen kesken turhauduttuani tekstityksen puuttumiseen. Ilmeisesti enkuntaitoni on kuitenkin tässä vuosien saatossa kohentunut myös kuullun ymmärtämisen osalta, vaikkei siltä aina oikein tunnukaan, sillä nyt toisella yrityksellä dialogin tajuamisen suhteen ei ollut suurempia ongelmia.
Eli nyt on taputeltu tuokin about kolmen tunnin kuvaus Elviksen elämästä ja seuraavaksi sananen siitä. Elvis and me:n merkittävin puute oli aivan päinvastainen kuin siinä Baz Luhrmannin tekeleessä. Luhrmann nimittäin keskittyi lähinnä valottamaan Elviksen viihdeuran eri vaiheita eikä kohteen kulissien takaisesta elämästä tai luonteesta muodostunut oikein minkäänlaista käsitystä, kun taas tässä pätkässä fokus oli turhankin tiiviisti Elviksen yksityiselämässä ja ura jäi käytännössä kokonaan paitsioon. Toki privaattiasioiden korostuminen on sinänsä itsestään selvääkin, kun tapahtumia kerran katsotaan nimenomaan hänen vaimonsa näkövinkkelistä, mutta elokuvan taustamateriaalina käytetyssä Priscillan kirjassa kyllä sivuttin enemmän myös puolison uran nousuja ja laskuja sekä ennen kaikkea niiden vaikutusta heidän väleihinsä. Priscilla kun joutui alusta alkaen nuoresta iästään huolimatta toimimaan Elviksen uskottuna niin työ- kuin perhehuolissakin (esim. surkea näyttelijänura b-luokan rakkaushömpissä, 60-luvun tasapaksu biisimateriaali, äidin kuolema, isän uusi avioliitto). Elvis and Me -filmissä taas pariskunnan kahdenkeskiset kohtaukset koostuivat enimmäkseen pehmopornotyylisistä muhinoinneista ja riitelystä, mikä teki heidän suhteestaan melko pinnallisen ja jopa vastenmielisen tuntuisen.
Tämän elokuvan Elvis-hahmo oli toisaalta parempi ja toisaalta huonompi kuin Luhrmannin ohjaama versio tuosta kaikkien tuntemasta supertähdestä. Positiivista oli, että Elvis and Me:ssä sentään pyrittiin rakentamaan jonkinlaista henkilökuvaa, mutta näkökulma oli kyllä turhan yksisilmäinen ja suorastaan kohdettaan mustamaalaava. Mielestäni elokuvassa nimittäin keskityttiin liian pontevasti tuomaan esille vain Elviksen persoonan pimeitä puolia: väkivaltaisuutta, raivonpuuskia, mustasukkaisuutta, kontrolloivuutta, uskottomuutta… Sinänsä toki poitsit siitä, ettei Elviksen heikkouksia pyritty mitenkään silottelemaan – jopa holtittomat tavaroiden paiskomiset ja vaimon raiskauskin oli hieman yllättäen otettu mukaan. Niiden vastapainona olisi kuitenkin voitu valottaa enemmän myös Elviksen myönteisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa huumorintajua, leikkisyyttä, anteliaisuutta, herkkyyttä, lämpöä ja syvällisyyttä. Elokuvan käsikirjoitusta laadittaessa Priscillan muistelmateosta olikin ilmeisesti luettu kuin piru Raamattua, sillä kirjan perusteella Elvis taas näyttäytyi inhimillisen monitahoisena henkilönä, joka osasi toisinaan olla täydellinen kusipää ja toisinaan rakastava kumppani.
Joka tapauksessa kässärissä edes yritettiin valottaa Elviksen luonteenpiirteitä, vaikkakin turhan yksipuolisesti, mutta näyttelijävalinta oli mennyt niin metsään kuin vain mahdollista. Dale Midkiff vaikutti ainakin tämän roolin perusteella melkoiselta puupökkelöltä muutenkin, mutta ennen kaikkea hän epäonnistui totaalisesti Elviksen karisman ja vetovoiman tavoittamisessa. Oli hän sentään hieman pyrkinyt ottamaan haltuun ainakin Elvikselle ominaista mumisevaa puhetyyliä ja harvoissa kohtauksissa nähtävää lavaliikehdintää, mutta kaiken kaikkiaan hän oli ilmeettömän vaisu eikä hänellä ollut sitten minkäänlaista pilkettä silmäkulmassa toisin kuin esikuvallaan. Esimerkiksi Priscillan hahmoa huoneeseensa houkutellessaan Midkiff lausui viettelyrepliikit sen verran tympeästi, ettei kukaan oikeasti olisi moiselle lämmennyt. Hän myös näytti häiritsevän silmiinpistävästi erilaiselta kuin Elvis – loppuvaiheessa noita epäelvismäisiä piirteitä tosin pystyttiin onneksi häivyttämään kypärämäisellä hiustyylillä ja tuuheilla pulisongeilla – vaikka eipä hän toki naamalleen mitään voi. Siinä Luhrmannin leffassa Elvistä näytellyt Austin Butlerkaan ei kasvonpiirteidensä osalta erityisemmin muistuttanut kohdettaan, mutta hän puolestaan oli onnistanut sisäistämään Elviksen maneerit ja olemuksen ihailtavalla tavalla, vaikka käsikirjoitus ei paneutunutkaan syvemmälle hahmon persoonaan.
Elvis and Me -elokuva keskittyi itse asiassa Priscillaan vieläkin enemmän kuin Elvikseen. Priscilla nyt on aina vaikuttanutkin mielestäni suht tylsältä tyypiltä, ei millään pahalla. En toki oikeasti ole koskaan tavannutkaan häntä, mutta ainakin kaiken lukemani ja kuulemani perusteella näin. Roolin esittänyt Susan Walters kyllä näytti esikuvaltaan, mutta hänen tunneilmaisunsa oli etenkin dramaattisisssa kohtauksissa vaisuhkoa ja aika vaisu hän oli muutenkin. Toisaalta tuo tietty laimeus sopikin hahmolle, vaikkei kovin kiehtovaa ollutkaan.
Elokuva oli hieman epätasapainoisesti rakennettu sikäli, että noin puolet siitä käsitteli Priscillan ja Elviksen tuttavuuden ensimmäistä kolme vuotta, kun taas loput 15 vuotta käytiin läpi paikoitellen hyvinkin harppoen. Vaikkapa 60-luvun puolivälin tienoo jätettiin kokonaan käsittelemättä, joskin muutamia tuolloin tapahtuneita keskusteluja oli sentään siirretty muihin ajanjaksoihin. Kaikkea nyt ei tietysti voikaan mahduttaa mukaan. Silti tuossa olisi voitu omistaa hieman enemmän ruutuaikaa esimerkiksi Elviksen kuolemalle – nyt loppu töksähti aika tavalla.
Elvis and Me:kään ei siis ollut mitenkään nappiin osunut kuvaus Elviksen elämästä. Ehkäpä jos yhdistettäisiin tämän ja Luhrmannin version parhat puolet – Elvis and Me:stä hieman henkilökohtaista lähestymistapaa, Luhrmannin leffasta taas urajuttuja, Austin Butlerin oivallista roolityötä ja ehkäpä myös näyttävyyttä – voitaisiin saada aikaiseksi minun makuni mukainen Elvis-leffa. Jatkan vielä etsimistä.
Tai siis suamex Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka
Nicolas Cage
siis Nick fucking Cage... esittää itseään
Heh, näyttelijäurallaan syöksykierteessä oleva Nicolas Cage hyväksyy agenttinsa tarjoaman miljoonan dollarin sopimuksen ja osallistuu Cagen superfaniksi tunnustautuneen upporikkaan rikollispomo Javin syntymäpäiväjuhliin.
Itseironinen, hauska, action yliampuva.. hemmetin hyvä leffa jossa Cage on pelle, sankari, itsensä, roolinsa.. Pedro Packal säestää vieressä. Jo toinen erinomainen Cage leffa vuoden sisään (pig).
Menin katsomaan ilman oikeastaan paljoakaan tietoa itse viihdetaiteilija Elviksestä. Puhumattakaan että olisin ollut perillä ihmisenä Elvis Aaron Presleystä. Tottakai nyt kaikki hitit olivat muistissa, ja se pohjatieto että kyseessä oli/on yksi merkittävimmistä hahmoista musiikin ja populaarikulttuurin puolella.
Lyhyesti, kun leffaa ajattelee viihteenä, oli se minulle sitä. Alkupuolisko oli aivan täynnä energiaa ja loppua kohden se tasoittui draamalliseksi elämänkertakuvaukseksi. Elokuvassa esiteltiin pikemminkin viihdetaiteilija-Elvistä, keskityttiin musiikkiin ja esityksiin itse henkilö Elviksen jäädessä pintapuoliseksi. Musiikkiesitysten kuvaamisessa elokuva on täysi 10, niin aivan aluksi kuin erityisesti elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Se yllätti, että varsinaisesti elokuvassa oli hyvin pitkälti kyse managerin tai "promoottorin" suhteesta Elvikseen.
Kokonaisuutena viihdyttävä tunteisiin vetoava leffa. Leffassa oli muutamia ongelmia. Niistä ja siitä mikä kysymys jäi elokuvassa kysymättä ja vastaamatta, kerron lisää spoilerin sisällä.
Elokuvassa oli minun mielestäni vähän päälleliimatun tuntuisesti viittauksia Amerikan kansalliseen historiaan. Tai päälleliimattu on varmaankin väärä sana, koska tuossa yhteiskunnassa aikanaan erinäiset tapahtumat joita elokuvassa tuodaan esiin, ovat varmasti olleet koko kansakuntaa koskettaneita. Tarkoitin, että elokuva ei mielestäni kulje niiden kohdalla aivan saumattomasti. Elokuvassa käytettiin ajoittain nykymusiikkia tuomaan tiettyä tunnelmaa, mielestäni tämä oli ihan turhaa koska aikakaudenkin musiikilla olisi voitu luoda sama tunnelma kohtauksiin.
Ehkä isoin kerronnallinen virhe elokuvassa oli käyttää ns. epäluotettavaa kertojaa. Tämä toimii tietynlaisissa esim. rikossarjojen tuotannoissa, kun katsojana ymmärtää että jotain jätetään sanomatta ja sitten alkaa pohtimaan mistä on kyse. Tälläisessä elokuvassa jossa henkilöhahmot ovat hyvin mustavalkoisia, tämä ei mielestäni nyt onnistunut. Varsinkaan kun kertojana on Tom Hanks, näyttelijä jonka hyvin pitkälti koko ura on esittää hahmoa johon katsoja voi elokuvassa luottaa olevan ns. moraalinen kulmakivi. Oliko kyseessä toisaalta tehokeino, jossa tämä hahmon luonne paljastuu katsojallekin tarinan kehittyessä?
Minua kiinnosti elokuvaan mennessä, miksi joku joka saa kaiken, päätyy kuolemaan päihdekierteeseen ennen aikojaan. En olettanut tämän olleen se, mistä elokuvassa oli kyse, enkä myöskään olettanut elokuvan pyrkivän olemaan historiallisesti tarkka tai rehellinen. Kaikista eniten elokuvassa minua jäi vaivaamaan, ettei tähän annettu elokuvassa ollenkaan uskottavan tuntuista vastausta.
Ihmiset joilla on perustarpeena välttää ahdistus, käyttävät siihen kaikki keinot jotka vain tarjolla ovat. Se miten elokuvassa kuvattiin Elviksen lapsuus- ja varhainen aikuisikä, ei vain sopinut minun mielestäni ollenkaan yhteen sen kanssa, miten Elvis päätyi mihin päätyi, sillä tavallisesti se epämukava tunne jota ihminen pakenee koko elämänsä, liittyy johonkin lapsuuden traumaan, itsensä kieltämiseen tai muuten valheessa elämiseen. Elokuvassa kuvataan oikeastaan ainoaksi selittäväksi tekijäksi, että promoottori käytti tätä julmasti hyväkseen. Elvis kuvattiin elokuvassa sydämmellisenä herkkänä ihmisenä, joka halusi ympärilleen ja ennen kaikkea perheelleen vain hyvää. Siksi kohtaus, jossa Priscilla kyyneleet silmissään pyytää Elvistä menemään vieroitukseen edes lapsensa vuoksi, tuntui epäloogiselta. Irtosuhteet ja "hullaantuminen menestyksestä, rakkaus tietä kohtaan" tuodaan esiin lähinnä kuvaannollisesti, sekä promoottori-Hanksin kertomana, mikä lisäsi sitä tunnetta ettei päihteisiin itsensä hukkaaminen tuntunut kerronnallisesti uskottavalta.
Toisaalta, voihan olla että huumeet yksinkertaisesti olivat se liikaa ollut asia, johon Elvis hukkasi itsensä. Tuo Elviksen ja Priscillan kohtaus limusiinin takapenkillä oli kamalan surullinen, kun mies murtuneena toteaa ettei enää osaa unelmoida, tuntee ettei kukaan tule muistamaan häntä, ei näe enää tarkoitusta. Unchained Melody oli surullinen kohtaus jossa oli taidettu käyttää ihan aitoa kuvamateriaalia. Se tyhjyys silmissä tuntui katsojana aivan kamalalta.
PS. Finnkinon leffateattereissa elokuvat ovat huimia kokemuksia. Ei pilannut nautintoa, mutta kyllä sen huomaa kun ääni ja kuva eivät ole juuri täsmälleen synkronoituja. Kun ääni tulee kuvaa perässä juuri sen verran, että huulilta dialogin seuraaminen jättää katsojalle sen tunteen että jokin on pielessä, joutuu katsoja muistuttamaan itseään että se johtuu vain ongelmasta esityksessä. Ei siitä että hahmosta oli tarkoitettu tehdä hienovaraisesti epäluotettavan tuntuinen.
Sylvester Stallone on tykitellyt Instagramissa viime aikoina. Hän on haukkunut Irwin Winkleriä, tuottajaa, joka omistaa poikiensa kanssa Rockyn oikeudet. Stallone omistaa itse Rockysta tasan nolla prosenttia, eikä ole saanut Winkleriä luovuttamaan hänelle kuuluvaa osaa, joten ei ole ihme että...
Sylvester Stallone on tykitellyt Instagramissa viime aikoina. Hän on haukkunut Irwin Winkleriä, tuottajaa, joka omistaa poikiensa kanssa Rockyn oikeudet. Stallone omistaa itse Rockysta tasan nolla prosenttia, eikä ole saanut Winkleriä luovuttamaan hänelle kuuluvaa osaa, joten ei ole ihme että...
Joo luin kanssa. Stallone oli lapsuuteni sankareita joten jää Drago katsomatta... tai ainakaan en maksa sen mahdollisesta näkemisestä.
Edit. Ihan 100% varma en ole kyllä mikä Sylttyä raivostuttaa. Se että Winkler ei myy vai anna ilmaiseksi osaa oikeuksista Stallonelle?
Tuottaja lähestyy 100-vuoden ikää eli tuonpuoleinen ei ole enää kovinkaan kaukana joten Stallone ei halua että oikeudet siirtyvät tämän suvulle vaan haluaa ne omille mukuloilleen?
Stallone on kaikki Rockyt kirjoittanut ja näytellyt joten hän on Rockyn kasvot sanan kaikissa merkityksissä mutta onhan tuottajaoikeudet aika selkeästi mustavalkoista lakitekstiä niin ihan ei aukea tämä raivo.
Katoinpa toista kertaa elämässäni Pohjanmaa elokuvan. On kyllä loistava ja nostan jopa kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi. Näyttelytyö on upeaa kaikin puolin! Kalevi Kahra ja Esko Salminen varsinkin vetää aivan loistavat roolit. Oma suosikkini Taneli Mäkelä on myös pirun hyvä kuten aina ja sitten tietty Esko Nikkarinen, Vesa Mäkelä, Vesa Vierikko, Kalevi Haapoja ja Aarno Sulkanen vetää loistavat roolit. Tietysti parilla näyttelijällä noista on pieni rooli. Miitta Sorvali ois toki voinu saada ehkä vähän enemmän ruutuaikaa.
Katoinpa toista kertaa elämässäni Pohjanmaa elokuvan. On kyllä loistava ja nostan jopa kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi. Näyttelytyö on upeaa kaikin puolin! Kalevi Kahra ja Esko Salminen varsinkin vetää aivan loistavat roolit. Oma suosikkini Taneli Mäkelä on myös pirun hyvä kuten aina ja sitten tietty Esko Nikkarinen, Vesa Mäkelä, Vesa Vierikko, Kalevi Haapoja ja Aarno Sulkanen vetää loistavat roolit. Tietysti parilla näyttelijällä noista on pieni rooli. Miitta Sorvali ois toki voinu saada ehkä vähän enemmän ruutuaikaa.
www.episodi.fi
