Komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa tuo pätkä kieltämättä oli, mutta itse sisältö jäi puisevaksi ja Elviksen henkilökuva ontoksi. Leffassa oli tietoisesti päätetty keskittyä lähinnä päähenkilön uraan – etenkin manageri Tom Parkerin osuuteen sen luomisessa – ja jättää tähden yksityiselämä ja persoonallisuus harvojen pintapuolisten väläysten tasolle. Onhan tuokin toki yksi mahdollinen lähestymistapa, mutta ei mielestäni kovin mielenkiintoinen sellainen. Kun henkilökohtaista elämää ja luonnekuvaa himmattiin noinkin paljon, koko Elviksen hahmo jäi varsin etäiseksi; enemmän sellaiseksi tarunhohtoiseksi ikoniksi (kuten myös Butler mainitsi) ja The Pelvis -lavapersoonaksi kuin oikeaksi ihmiseksi.
Nyt esmes Gladys-äidin kuolema taputeltiin häthätää yhden kohtauksen puitteissa, Priscillaan rakastuminen puserrettiin yksittäiseen suppeaan vuoropuheluun ja sitten heidän suhteensa häilyi unohdettuna jossakin taustalla, Memphisin Mafia -kaveriporukan jäseniä vain vilautettiin ohimennen, narkomanian kehittyminen kuitattiin näyttämällä Elvistä lappamassa yhtäkkiä jotain pilsuja suuhunsa, tytär Lisa-Marien olemassaolo mainittiin ainoastaan parissa sivulauseessa… Presleyn elämän uskonnollinen ulottuvuus ja 60-luvulla tapahtunut hurahtaminen omatekoisen gurun opetuksiin oli unohdettu kokonaan, samoin kuin tuon hänen pohdiskelevan puolensa kanssa omituisessa ristiriidassa ollut mieltymys moottoripyöräilyyn, golf-autoilla huristeluun, karateen sun muihin vauhdikkaisiin ja rajuihin maallisiin harrastuksiin. Monituiset naisseikkailut, läheisten dominointi, irvokas fiksaatio huumepoliisin virkamerkkeihin, ylitsevuotavat anteliaisuuden puuskat ja hillittömät raivokohtaukset oli myös karsittu minimiin tai kokonaan olemattomiin.
Toki priorisointi onkin tarpeen eikä kaikkea edellä mainittua olisi mitenkään voinut mahduttaa edes tällaiseen miltei kolmen tunnin mittaiseen pläjäykseen. Olisin silti toivonut mukaan edes joitakin Elviksen privaattielämän tärkeitä tapauksia ja luonteenpiirteitä huolellisesti toteutettuina. Olen vähän sitä mieltä, ettei hänestä voi muodostaa edes suurin piirtein kattavaa näkemystä, jos niinkin merkittävät osa-alueet kuin äidin kuolema ja suhde Priscillaan on jätetty miltei kokonaan paitsioon. Toisaalta Luhrmannin tekeleessä kyllä rakennettiin yllättävän tarkasti Elviksen ja Gladysin välistä luonnottoman läheistä äiti-poikasuhdetta, joten äiskän varhainen poismeno olisi voinut tuntua katsojan näkökulmastakin koskettavalta käänteeltä, jos sille vain olisi annettu enemmän tilaa. Ero Priscillasta olisi niin ikään saattanut olla dramaattinen kohta, mikäli heidän avioliittoaan ei olisi alun perinkin jätetty niin mitättömäksi kuriositeetiksi. Itse asiassa myös Elviksen oma kuolema käsiteltiin leffassa melkoisen töksähtävästi. Harmitti nuo kaikki hukkaan heitetyt draamapotentiaalit, mutta vielä enemmän se, että elokuva ei lopulta kertonut yhtään mitään Elviksestä ihmisenä.
Sinänsä tosin ymmärrän Luhrmannin valitseman urakeskeisen lähestymistavan, sillä aiemmat Elviksen elämäkertaelokuvat – varsinkin Priscilla-vaimon muistelmiin pohjautuva Elvis and Me – taas ovat käsittääkseni painottuneet lähinnä henkilökohtaisen elämän kiemuroihin. Tässä uutukaisessa vain Elviksen ammattiuran eri vaiheetkin käsiteltiin hieman epätasapainoisesti. 50-luvun nousukiito ja vuoden 1968 comeback olivat mielestäni turhankin vankasti esillä, kun taas 70-luku meni aika rivakasti ja koko 60-luvun surkea elokuvaura kuitattiin kertojana toimineen eversti Parkerin pikaisella monologilla. Loistokas paluu huipullekin jäi aika yhdentekeväksi, kun sen kontrastina ei ensin ollut huolellisesti kuvattua aallonpohjaa.
Elviksen uraa käsiteltiin siis erityisesti hänen managerinsa kautta, mikä oli kyllä ihan persoonallinen valinta. Siinä suhteessa tietyt historialliset epätarkkuudet kuitenkin hyppäsivät silmille, vaikka tämä saattaa mennäkin jo turhan nillityksen puolelle. Onhan taitelijalla toki oikeus käyttää vapauksia sovitellessaan oikeaa elämää fiktion muotoon, mutta kun leffan tarkoituksena kerran oli valottaa Elviksen ja eversti Parkerin välisen suhteen dynamiikkaa, niin edes siihen liittyvät yksityiskohdat olisivat voineet olla todenmukaisia. Ensinnäkin Elviksen yltiöseksuaalisena pidetty liikehdintätapa toki oikeasti herätti pahennusta hänen uransa alkuaikoina, mutta ei sellaista koskaan tapahtunut, että eversti Parker olisi antanut hänelle nimenomaisen ukaasin seisoa vastedes paikoillaan ja hän olisi vain alkanut hetkutella vastoin managerinsa nimenomaista käskyä. Samaten vuoden 1968 show oli tosiaan alun perin kaavailtu jouluspesiaaliksi, mutta kyllä eversti antoi siunauksensa ohjelman lopulliselle muodolle ja hänen vaatimuksestaan siihen lisättiin vielä jokin joululaulukin – eli ei hän oikeasti vain seurannut lavasteissa kauhuissaan tilanteen kehittymistä. Sitä paitsi Elvis ei todellisuudessa ollut mitenkään aloitteellinen show’n tyylilajin muutoksessa tai vaatinut itse loppuhuipennukseksi jotakin kantaaottavaa laulua (Bobby Kennedyn muistoksi), vaan nimenomaan spesiaalin ohjaajat halusivat jotain muuta kuin tavallista joulusoopaa. Elvis ei myöskään tiettävästi ollut antamassa everstille potkuja comebackinsä jälkeen eikä kai koskaan muulloinkaan ainakaan vakavissaan (joskus tunnekuohun vallassa jonkin riidan yhteydessä kylläkin), saatika että olisi alkanut parjata manageriaan julkisesti kesken esityksen. Eli käsittääkseni Elvis oli oikeasti vieläkin enemmän Parkerin talutusnuorassa kuin nyt annettiin ymmärtää.
Elokuvan Elvis-hahmon pinnallisuus johtui yksinomaan käsikirjoituksesta, sillä Austin Butlerin roolisuoritus oli kyllä itsessään ihan oivallinen. Hän oli todellakin onnistunut sisäistämään Elviksen maneerit, elehdinnän, liikehdinnän, ilmeet, laulutavan, aksentin ja puhetyylin – joskin verbaalinen ilmaisu oli välillä jo yliampuvankin mutisevaa, kun siitä ei voinut parhaalla tahdollakaan erottaa mitään äänensävyjä. Hänestä oli myös maskeerauksen ja puvustuksen avulla onnistuttu leipomaan ainakin kaukaa katsottuna koko lailla esikuvansa näköinen, vaikka kasvonpiirteet eivät kovin paljoa Elvistä muistuttaneetkaan. Eversti Parkeria esittäneen Tom Hanksin roolityössäkään ei ollut kummempaa vikaa, vaikka hahmo jäi varsin yksiulotteiseksi verenimijäksi. Ehkäpä hän tosiaan oli ainakin päällisin puolin sellainen, mutta tuossa taas olisin toivonut otettavaksi enemmän niitä niin kutsuttuja taiteilijanvapauksia, sillä yksisilmäinen kusipäisyys ei ole kovin kiinnostavaa. Olivia DeJonge puolestaan näytteli Priscillaa, Helen Thomsen Gladysia ja Richard Roxburgh Vernon-isää. Ei heidänkään roolisuorituksissaan mitään moitittavaa ollut, mutta noillekaan hahmoille ei ollut kirjoitettu oikein minkäänlaisia luonteita – paitsi Priscilla vaikutti ainoassa pidemmässä kohtauksessaan sanavalmiilta hauskuuttajalta poiketen tyyten oikean elämän esikuvastaan.
Leffassa käsiteltiin ohimennen myös värillisten oikeuksiin ja rotusortoon liittyviä teemoja, mutta ne tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Toisinaan näytettiin tarinankulun rikkovia pätkiä esimerkiksi Martin Luther Kingin kuolinuutisesta tai jonkun poliitikon rotuerottelua kannattavasta vaalipuheesta, jotka eivät liittyneet muuhun sisältöön kovin saumattomasti. BB Kingistä taas yritettiin leipoa jonkinlaista Elviksen luottoystävää – tämä muun muassa kannusti häntä liikehtimään pidäkkeettömästi ahdasmielisten panetteluista välittämättä – vaikkeivät he oikeasti tainneet koskaan edes tavata.
Rytmitykseltään Luhrmannin tekele oli varsin nopeatempoinen, kohtaukset olivat enimmäkseen lyhyitä läpijuoksuja ja vaihtuivat välillä suorastaan hengästyttävään tahtiin. Pidemmät kohtaukset olivat enimmäkseen konserttivetoja ja ihan mukavaa katseltavaa ne toki olivatkin – tosin jos minä haluan nähdä Elvistä livenä, niin mieluummin kaivan Youtubesta tai dvd-kokoelmastani hänen oikeita konserttitaltiointejaan enkä tällaisia sinänsä kyllä ihan pieteetillä tehtyjä imitaatioita. Elokuvan livevedoista vaikuttavin oli ehdottomasti Trouble-esitys, jonka aikana Elvis päätyi jatkamaan estotonta keikutteluaan ja antamaan piutpaut hänen lavaesiintymistään paheksuneille tiukkapipoille, vaikka tuo tapaus elokuvantekijöiden mielikuvituksesta olikin kotoisin ainakin osittain.
Parhaimmillaan elokuva oli kuitenkin silloin, kun yritettiin poikkeuksellisesti pureutua hieman pintaa syvemmälle ja valottaa joko päähenkilön tuntemuksia tai persoonallisuutta. Leffan alkuosassa tällaista sisältöä edustivat Elviksen ja hänen äitinsä väliset vuoropuhelut. Loppuosan kiinnostavimpia hetkiä puolestaan olivat Elviksen ja Priscillan sananvaihto, missä ensiksi mainittu tuskaili pyyhkiytyvänsä varmasti kansakunnan kollektiivisesta muistista heti kuolemansa jälkeen, sekä kohtaus missä 70-luvun pilleristi-Elvis riehui vainoharhojen vallassa ja ampui hotellihuoneensa telkkarit sirpaleiksi. Vastaavanlaista päähenkilön tai muiden hahmojen sisäisen maailman esiin tuomista olisin kaivannut enemmän. Muutoin kovapintaisen eversti Parkerin herkistyminen suojattinsa ensimmäisen International hotellin konsertin jälkeen oli myös koskettava kohta (ja niin kävi oikeastikin), joskin se vesitettiin antamalla heti perään ymmärtää, että hän tuolloinkin muka iloitsi vain pelivelkojensa kuittaantumista. Tuossahan olisi ollut oiva tilaisuus tuoda vähän lisävivahteita muuten niin ankeaan hahmoon, jos hänestä olisi saatu kerrankin irti vilpittömiä tunteita. Ei everstin velkakurimuksesta oikeasti ollut tuolloin vielä tietoakaan.
Mutta eipä tuo mitenkään huono leffa siis ollut, oli siinä hyviäkin hetkiä ja miltei kolme tuntia hurahti ihan tuosta noin vain.
