Jatkoajan leffakerho

  • 2 028 203
  • 10 816

Linjatuomari

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?

Into the Wild osunee tähän aika hyvin.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Miten vain pystyit katsomaan sen Armageddonin? Kaivostyöläinen koulutetaan astronautiksi sen sijaan että astronautille opetettaisi poran käyttö?
Hudson Hawkin katsominen oli aikamoista tuskaa, mutta Armageddon nyt menee oikealla asenteella (sivuuttaen esimerkiksi sen, että miten realistiset ovat lähtöasetelmat) ihan ok. Liian pitkä tuo leffa kyllä on sisältöönsä nähden, alkaen tuntua puuduttavalta etenkin lopun asteroidi-sekoilujen aikaan.

Armageddon nyt on yleensäkin kuitenkin siis jossain määrin toiminut minulle aina. Sen sijaan seuraajansa Michael Bayn tuotannossa, Pearl Harbor, on sellainen, että en tiedä olenko koskaan jaksanut sitä edes katsoa loppuun asti. Tosin taitaa olla vähintään 15 vuotta aikaa viimeisestä yrityksestä, että pitäisi nyt joskus vielä kokeilla uudemman kerran. Muistikuvien ja yleisen käsityksen mukaan tuo kuitenkin vie ne Armageddonin huonot puolet potenssiin 2.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä

Into the Wild osunee tähän aika hyvin.
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.

Mutta erittäin nautinnollinen leffahan Into the Wild on. Löytyy hyllystä.
 

Linjatuomari

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.

Mutta erittäin nautinnollinen leffahan Into the Wild on. Löytyy hyllystä.
No niinpä näkyy, nyt kun kolmannen kerran tuon viestisi luen... Jotenkin hyppäsi silmät kahdella ensimmäisellä kerralla tuon rivin yli ja katsoin, ettet ollut listannut.

Ja joo eihän tuo tosiaan ihan pelkkää luonnossa selviytymistä ole.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tuon olinkin jo listannut siihen viestini alaosaan, että leffa sisältää luonnossa selviytymistä, mutta toisaalta ainakin puolet siitä on ns. normaalia draamaa sivistyksessä. Joten siltä osin ei ihan 100% mene siihen mitä haen.

Listataan nyt sun listasta puuttuneita viimevuosien genren leffoja

Agains the ice (2022) historiallinen jäätiköllä
Arctic (2018) jäätiköllä
Adrift (2018) Merellä
The Vanishing (2018) 3 majakassa
Vuori välissämme (2017) kaksin vuorella
Wild - villi vaellus (2014) hieno vaellusleffa, toki muutakin porukkaa
All Is Lost (2013) yksin Merellä
Kon-Tiki (2012) useampi Merellä, myös muuta
Piin elämä (2012) yksin Merellä tiikerin kanssa

Erikoismainintana ja arvostelut löytyy ketjusta
The Boat (2018), maltalainen yksin merellä mysteerileffa
Styx (2018), saksalainen yksinpurjehdusdraama. Erinomainen genreleffa
Leave No Trace (2018), Isä ja tytär elää yhteiskunnan ulkopuolella mettässä ja heidät löydetään (eli draamaa myös muualla kun mettässä)
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Listataan nyt sun listasta puuttuneita viimevuosien genren leffoja

Agains the ice (2022) historiallinen jäätiköllä
Arctic (2018) jäätiköllä
Adrift (2018) Merellä
The Vanishing (2018) 3 majakassa
Vuori välissämme (2017) kaksin vuorella
Wild - villi vaellus (2014) hieno vaellusleffa, toki muutakin porukkaa
All Is Lost (2013) yksin Merellä
Kon-Tiki (2012) useampi Merellä, myös muuta
Piin elämä (2012) yksin Merellä tiikerin kanssa

Erikoismainintana ja arvostelut löytyy ketjusta
The Boat (2018), maltalainen yksin merellä mysteerileffa
Styx (2018), saksalainen yksinpurjehdusdraama. Erinomainen genreleffa
Leave No Trace (2018), Isä ja tytär elää yhteiskunnan ulkopuolella mettässä ja heidät löydetään (eli draamaa myös muualla kun mettässä)
Kiitokset! Piti kasata IMDb-lista, jota rupeaa sitten käymään läpi, kunhan löytyy leffat suoratoistopalveluista. Näistä kaikki muut paitsi All is Lost ja Life of Pi ovat näkemättä ja suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kiitokset! Piti kasata IMDb-lista, jota rupeaa sitten käymään läpi, kunhan löytyy leffat suoratoistopalveluista. Näistä kaikki muut paitsi All is Lost ja Life of Pi ovat näkemättä ja suurimmasta osasta en ole koskaan kuullutkaan.

Näistä pitävälle täytyy tietysti suositella Historychanelin realityä "Alone"... Mutta ei ole näemmä jaossa suomalaisten palveluissa tällähetkellä... mää kun ymmärsin, että Hulu tulis Disneyn kautta nähtäville... onko pakko lainata kesän uus 9 kausi amerikanserkulta prkl.

Mutta siis yksinluontoavastaan diggareille erinomanen sarja (joo tvsarjaketjun kamaa,mutta aiheyhteys tässä)
 

Buster

Jäsen
Suosikkijoukkue
Brian O'Neill
Ihminen vs luonto -selviytymisleffat ovat minulle erittäin mieluisia, joten tuo Survivekin kiinnostaa lähtökohtaisesti. Mitäs näitä kaikkia nyt mahtaa ollakaan, jos ajatellaan että leffassa ollaan sivistyksen ulkopuolella luonnon helmassa selviytymässä - ja se luonnon asettamista haasteista selviäminen on se pääpointti, mahdollisesti oikeiden eläinten kera (ei siis mitään sci-fi hirviöitä)?
Jotain:

- Jeremiah Johnson (Silmä silmästä, 1972)
- Never Cry Wolf - Kun sudet ulvovat (1983)
- Dersu Uzala (1975)
- Lifeboat (1944)
- Letter Never Sent - Älä odota kirjettä (1960)
- Walkabout - Erämaan vangit (1971)
- Jungle (2017)
- The Trap (1966)
- Sands of the Kalahari (1965)
- Aguirre the Wrath of God (1972)
- Alpha (2018)
- Rabbit-Proof Fence (2002)
- Abandon Ship (1957)
- The Flight of the Phoenix (1965)
- Operaatio Rescue Dawn (2006)
- The Naked Prey (1966)
- Selviytyminen - The Impossible (2012)... tavallaan
- The Snow Walker (2003)
- Pako Siperiasta (2001)
- Man in the Wilderness (1971)
- Tracks (2013)
- Backcountry (2014)
- Wild (2014)
- Black Robe - Musta kaapu (1991)
- Mountains of the Moon - Kaukaiset vuoret (1990)
- The White Dawn (1974)
- Kamppailu merta vastaan - In the Heart of the Sea (2015)
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Everything Everywhere All At Once. Jätti sanattomaksi. Henkeäsalpaava, hemmetin hauska, koskettava, ajatuksia herättävä, järjetön ja ennennäkemätön.

Olipas elokuva. Absurdi, tyhmä, älykäs, järjetön... elokuvan aikana tuli välillä hihiteltyä itsekseen, naurettua, pyöriteltyä päätään, mietittyä maailman merkitystä ja.. no kaikkea.

Leffakokemus, jollasta en ihan heti muista. Taisin yhtä häkeltynyt ja hämilläni olla viimeksi kun katsoin ”Being John Malkovich” leffan.

Ideoita on piljoona, action ideoita on käsittämättömän paljon ja niitä absurdemipakin ideoita on oikeasti sitten toteutettu käytännössä…

Pohjatarinan esiintuominen ja koko asetelman symboliikka.. Michelle Yeoh.. loistava näyttelijä

”nakkisormet” saa vähän uuden visuaalisen ilmeen aivoissa ja todella, bageleiden sisään voi kätkeä mitä tahansa…

Voiko tätä sanoa mestariteokseksi? Ei ja voi, hämmentävä
 

Buster

Jäsen
Suosikkijoukkue
Brian O'Neill
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.

Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.

Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
 
Viimeksi muokattu:

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.

Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.

Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Kävin eilen katsomassa. Todella huolellisesti tehty elokuva, joka teki periaatteessa kaiken oikein.

Minusta Cruise toimii jopa paremmin tuollaisena vanhana kettuna, joka joutuu ansaitsemaan kannuksensa. Kemia Connollyn kanssa toimi myös hyvin.

Ei tämä toki mitään veret seisauttavaa draamaa tarjonnut, vaan juonenkäänteet näki ennalta hyvissä ajoin. Toisaalta se oli myös tavallaan leffan vahvuus, sillä juoni ratkaisi itse itsensä, jolloin katsoja ehti nauttimaan visuaalisesta tykityksestä ja vangitsevasta tunnelmasta.

8/10, todella vahva jatko-osa.
 

Van Cleef

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa, suomalainen/kansainvälinen jääkiekko

Liitteet

  • FTtMAHtVIAAGM3Y.jpeg.jpg
    FTtMAHtVIAAGM3Y.jpeg.jpg
    32,5 KB · kertaa luettu: 36
Viimeksi muokattu:

Jeffrey

Jäsen
8/10, todella vahva jatko-osa.

Kokonaisuudessaan kyllä hämmästyttävän hyvä elokuva. Täytyy myöntää, että alkujaan omat odotukset olivat hyvin maissa. Cruisella on oma stigmansa ja jollain tavalla tuntui aika ajaneen ohi tällaisesta elokuvasta. Ensi illan lähestyessä maailmalta alkoi kuitenkin kuulumaan toimintaelokuvalle poikkeuksellisen kovia arvosteluja joten tuli oma paikka varattua IMAX:sta, jotta myös visuaalisesta puolesta pääsisi kunnolla nauttimaan.

Elokuva tarjosikin sitten jotain mitä elokuvilta on puuttunut jo pidempään. Elokuvan aikana ensimmäisenä mieleen tulleena adjektiivina nousi esiin taiteen puolelta jugend. Viehkeilemättömän romanttinen, vanhankansan elokuva joka oli yhdistetty nykyaikaan dynaamisella mielikuvituksellisuudella, sukupolvien välisellä huumorilla sekä toki todella huumaavilla toimintakohtauksilla. Elokuvan edetessä ne taiteenrajat hävisivät enkä ehkä enää kategorisoisi elokuvaa puhtaasti toimintaelokuvaksi.

Elokuva joka säväytti todella monella eri akselilla. Sali oli aika täynnä pariskuntia ja yritinkin salakuunnella etenkin naispuolisten kommentteja elokuvan jälkeen ja monesta suunnasta toistui se sama ajatus hämmästyttävän hyvästä elokuvasta. Se 80-luvun machoilu oli edelleen meille 80-luvun machoille läsnä, mutta jollain tavalla se oli onnistuttu nyt modernisoimaan nykyajan henkeen sopivaksi ja tyylisuuntia sekä sukupolvia yhdistäväksi katselukokemukseksi.

Lopulta elokuvaa kantoi onnistunut tarinankerronta ja lämpimät hahmot. Jos verrataan vaikka edelliseen Bondiin niin nimenomaan se hahmojen syvyys, he ärsytti, ihastutti, vihastutti ja ilahdutti - oli yksi keskeisiä asioita joka nosti tämän elokuvan ihan toiselle tasolle. Viimeistelty lopputulos näkyi sitten etenkin taistelukohtauksissa ja yksityiskohdissa, jotka olivat tarkkaan harkittuja ja erinomaisesti toteutettuja - ja tämä kaikki ihan inhimilliseen kestoon. Pidin myös siitä kovasti, että vihollinen oli anonyymi - tämä kanssa moderniin maailmaan hyvä ratkaisu. Ehkä jos pientä säätöä olisi saanut itse toteuttaa niin loppuratkaisua olisin juonen puolesta saattanut vähän säätää, mutta menihän tuokin kuitenkin amerikkalainen elokuva.

Ehdottomasti pitkään pitkään aikaan onnistunein ns. blockbuster elokuva.
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi, Jukka Jalonen
Tällainen olisi tulossa. Leffa sijoittuu ehkä hieman harvinaisemmin tällä kertaa Korean sotaan.

J.D. Dillardin (Sleight) ohjaustyö perustuu Adam Makosin samannimiseen romaaniin. Eeppiseksi ilmasotatarinaksi kuvailtu Devotion kertoo kahdesta amerikkalaisesta eliittipilotista Korean sodassa. Pilottien uhraukset tekevät heistä lopulta laivaston juhlituimpia lentäjiä.

 

Teresa

Jäsen
Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten Finnkinossa katsomassa putkeen parikin suomalaista kauhuelokuvaa: ensimmäinen oli nimeltään The Twin – Paha kaksonen ja toinen oli se käsittääkseni ulkomaillakin mainetta niittänyt Pahanhautoja. Aikas harvoin kotimaisia kauhupätkiä tulee ylipäätään vastaan, joten ihan mielenkiinnosta nuo täytyi tsekata.

The Twinin kohdalla ei tosin voida puhua kotimaisesta tuotannosta sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siinä pääosan esitti australialainen Theresa Palmer, muukin näyttelijäkaarti oli pääosin ulkomaalaista, kielenä oli pitkälti englanti (vain pari hassua repliikkiä kuultiin suomeksi) ja kuvauspaikkana toimi jostakin syystä Viro. Ohjaajana hääri kuitenkin Taneli Mustonen ja tuottajana Aleksi Hyvärinen, joten sikäli leffan voisi ainakin väljästi tulkittuna niputtaa kotimaisten tuotosten joukkoon. Tuo Mustonen on ilmeisesti varsin monipuolinen ohjaaja, sillä häneltä on aiemmin nähty ainakin se jokin lastenleffa, Luokkakokous-komedia ja Bodom-kauhuslasher. Itselleni noista vain tuo viimeksi mainittu on tuttu, eikä se tehnyt aikoinaan kovin kummoista vaikutusta. Kieltämättä kyseisen leffan alkupuoliskolla oli onnistuttu paikoitellen tavoittamaan ihan hyytäväkin tunnelma, mutta loppua kohden se muuttui pelkäksi toiminnaksi muutamilla verellämässäilyillä höystettynä. En siis tuon edellisen kokemuksen jälkeen ollut mitenkään järin innostunut siitä, että Mustonen oli taas päättänyt palata kauhugenren pariin. Lisäksi hieman epäilytti, että miten Virossa kuvattu ja ulkomaalaisilla näyttelijöillä varustettu mutta silti mukamas Suomeen sijoittuva tekele voisi tuntua mitenkään päin autenttiselta. Eli lähtökohdat leffan katsomiselle eivät olleet kovin kaksiset.

Siihen nähden The Twin oli positiivinen yllätys. Kieltämättä se rakentui varsin kuluneista aineksista – melkeinpä jokainen kohtaus oli lainattu jostakin aiemmasta kauhuleffasta – mutta noista käytetyistä kliseistä oli saatu aikaiseksi jotakin odottamattoman toimivaa. Takavuosien Bodomiin verrattuna tämä oli enemmän oman makuni mukaista pelottelua. Verta ei nähty kuin pari kertaa, muut visuaaliset hirveydet loistivat poissaolollaan eikä jump scare -kohtia juuri ollut, vaan kauhu oli enemmän sellaista hienovaraisesti rakentuvaa ja psyykeen pureutuvaa sorttia. En tosin väitä pelänneeni The Twiniä mitenkään suunnattomasti, mutta oli siinä ajoittain ihan pahaenteinen tunnelma saavutettu. Toden ja epätoden rajojen hämärrettiin niin, että katsojakaan ei voinut aina olla varma, mikä tapahtui oikeasti ja mikä oli vain unta. Näin tavoitettiin tietty painajaismaisuuden tuntu. Pari suoranaisesti kammottavaakin kohtausta esiintyi. Noin puolivälissä elokuvaa tunnelma kyllä ikävästi lässähti, mutta missäpä kauhuleffassa ei, ja toisaalta tuosta suosta onnistuttiin tässä tapauksessa vielä nousemaan.

Eli kauhuelementit toimivat paikoitellen tehokkaastikin, mutta eniten pidin kuitenkin elokuvan tarinasta – se oli varsin yllättävä ja samaan aikaan kuitenkin ihan järkevä. Aika harva teos kykenee näin pitkälle vietyyn ennalta-arvaamattomuuteen. The Twinissä asetelmat kääntyivät nimittäin parikin kertaa täysin päälaelleen ja katsojalta vedettiin oikein kunnolla matto jalkojen alta. Välillä tuntui hetkellisesti siltä, että nyt ammutaan jo ihan yli, mutta loppujen lopuksi homma säilyi loogisena ja tavallaan jopa uskottavana. Jotkin seikat kyllä mietityttivät leffan mittaan, mutta kaiken päätteeksi niihin tarjottiin tyydyttävät vastaukset. Tämä miellytti minua kovasti, sillä tapaan aina etsiä juoniaukkoja ja ärsyyntyä niistä, mutta nyt en siis moisia löytänyt.

The Twin oli myös visuaalisesti ja ääniefekteiltään maailmanluokan malliin toteutettu. Vaikka elokuva edustikin pääosin psykologista kauhua, niin synkeät kuvat ja painostava äänimaailmakin tehostivat osaltaan pahaenteistä tunnelmaa. Edes puheraidat eivät olleet sitä suomalaisille sarjoille ja elokuville tyypillistä epämääräistä mokellusta, josta ei saa hullukaan mitään selvää (tekstityksetkin saattoivat toki vaikuttaa asiaan). Näyttelijät suoriutuvat pääsääntöisesti hyvin rooleistaan – etenkin pääosan esittäjä Theresa Palmer onnistui välittämään rajujakin tunnetiloja elävästi ja Barbara Marten oli kuin tehty kylähulluksi akaksi. Theresan miehen saappaisiin astunut Steven Cree oli mukiinmenevä, kun taas perheen kaksospoikia esittänyt Tristan Ruggeri jäi mielestäni vaisuksi, mutta niinhän nuo lapsinäyttelijät yleensäkin tuppaavat jäämään. Itse hahmot puolestaan eivät olleet erityisen värikkäitä persoonia (paitsi ehkä se kylähullu), mutta varsinkin päähenkilön kokemusmaailmaan paneuduttiin sen verran syvällisesti, että ei hän myöskään vaikuttanut sellaiselta ohuelta paperinukelta kuin tämän genren hahmoille on tyypillistä.

Elokuvan merkittävimpiä puutteita oli, että juoni oli niistä muutamista oivallisista twisteistä huolimatta turhan simppeli. Siinä ei ollut mitään selkeää ratkottavaa arvoitusta – eikä tällaisessa ennen kaikkea tunnelman rakentamiseen keskittyvässä teoksessa tietysti välttämättä tarvitsekaan olla, mutta nyt homma meinasi jäädä vähän sellaisen epämääräisen haahuilun tasolle. Kuten etukäteen olin ounastellutkin, niin autenttinen suomalaismiljöön tuntu jäi myös uupumaan. Virossa kuvatulta leffalta ei toki voi siinä suhteessa ihmeitä odottaakaan, mutta kun tapahtumat kerran olivat sijoittuvinaan tänne, niin olisin toivonut kuulevani ainakin suomen kieltä enemmän.

Mutta siis nautin The Twinistä kovasti. Salista ulos astellessani kuvittelin ohikiitävästi jopa nähneeni juuri elämäni parhaan kauhuelokuvan. Tuo tuntemus oli varmasti vain hetken hurmaa, mutta hieman omaperäisemmillä ideoilla olisi voitu kyllä oikeasti yltää genren klassikoiden tasolle.

Spoilereissa vielä tarkempia ruodintoja:
Juonen lähtökohdat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlaiset: amerikkalaisperhe menettää toisen kaksospojistaan traagisessa auto-onnettomuudessa ja muuttaa syrjäiseen kartanoon isän synnyinseuduille Koillis-Suomeen. Ympäristönvaihdoksen olisi tarkoitus auttaa perhettä sopeutumaan elämänmullistukseen, mutta uusissa ympyröissä se eloonjäänyt poika alkaakin käyttäytyä omituisesti; ikään kuin hän kuvittelisi ajoittain olevansa kuollut kaksoisveljensä tai vaihtoehtoisesti muuttuisi oikeasti välillä täksi. Asetelma ei siis ole mitenkään persoonallisuudella pilattu – etenkin syrjäinen kartano ja oudosti käyttäytyvä lapsi on nähty jo ties kuinka monta kertaa. Toisaalta välillä tulee ehkä kohtuuttomastikin soimattua kauhuelokuvia genren latteuksien kierrättämisestä, sillä ovathan tietyt tutut elementit kieltämättä tarpeen karmivan tunnelman synnyttämiseksi. Ei olisi kovin pelottavaa, jos kauhuelokuva sijoittuisi jonnekin hilpeälle aurinkorannalle eikä kukaan hahmoista käyttäytyisi omituisesti. Jotakin tuorettakin kuitenkin aina kaipaisi mukaan, eikä tässä leffassa oikein sellaista ollut. On silti myönnettävä, että aivan täsmälleen vastaavanlaiseen aiheeseen en muista aiemmin törmänneeni. Eniten taitaa tulla mieleen Stephen Kingin kirjat Pimeä puoli ja Pet Sematary – ensiksi mainitussa kun oli jonkinlainen paha kaksoisolento ja jälkimmäisessä keskityttiin läheisen menettämisen aiheuttamaan tuskaan – mutta ei niissäkään tuota ihan samaa kuviota esiintynyt.

Eli tietynasteisesta väljähtyneisyydestä huolimatta pidin kyllä elokuvan aloituksesta. Idea kuolleesta pojasta ja hänen elossa olevasta hämäräperäisesti käyttäytyvästä kaksoisveljestään on omalla yksinkertaisella tavallaan nerokas. Kun kyseessä olivat vieläpä identtiset kaksoset, niin kukaan hahmoista tai edes katsoja ei voi varmuudella tietää, onko Elliot (se elävä kaksonen) vain seonnut vai muuttuuko hän kenties oikeasti joissakin tilanteissa Nathaniksi (kuolleeksi velipojakseen). Eli kuviosta voi löytää samanaikaisesti sekä realistisen että yliluonnollisen tason. Tehokkaimmat kauhunhetket koettiin mielestäni silloin, kun Elliot ilmestyi vain yhtäkkiä jonnekin pönöttämään aavemaisen näköisenä tai väitti kummallisella äänellä olevansa itse asiassa Nathan. Muutamat säikyttelykohdat oli kuitenkin kopioitu melkeinpä suoraan jostakin vanhemmasta elokuvasta. Ainakin se kun Elliot piirteli kuvia äidistään Rachelista makaamassa raatona veitsi kitusissaan (tai jotakin, en kunnolla saanut selvää) ja Rachel kyseli sitten huolissaan, että et kai suunnittele tekevästi jotakin pahaa äidille, toi mieleeni erään Hohdon kohtauksen (”You would never hurt mummy or me, would you?”). Rachelin yhtäkkinen ruohonkorren tai jonkin vastaavan suustaan oksentaminen taas muistutti minua Ringin kohtauksesta, missä päähenkilö ykäsi muistaakseni jonkinlaisen hiustupsun. Tosin eiväthän nuo edellä mainitut kohdat mitenkään ihan yksi yhteen esikuviensa kanssa menneet, mutta konnotaatiot olivat joka tapauksessa häiritsevän suuria.

Puolivälin tienoilla leffa tuntui lässähtävän tyystin. Tuli sellainen olo, että elokuvantekijöillä oli ollut ihan toimiva idea, mutta se päätettiin jostakin järjenvastaisesta syystä vetäistä yhtäkkiä vessasta alas. Kävi nimittäin ilmi, että Elliot ei sittenkään ollut seonnut eikä hänen kuollut kaksoisveljensä myöskään ollut noussut haudastaan, vaan jonkinlainen incubus-paholainen (tai mikä lie) oli saamassa Elliotia valtaansa ja kyläläiset yrittivät kyseistä pirua sitten yhteisvoimin karkottaa. Tuollainen on minusta aivan liian epärealistista ollakseen millään muotoa pelottavaa.

Toki myös haudasta nouseminen olisi melkoisen epärealistista – en minä sitä sano – mutta helpompi sellainen on sulattaa kuin jonkin yli-inhimillisen pahan olemassaolo. Lisäksi kuolleen kaksospojan kummittelulle olisi ollut aukottoman luonnollinenkin selitysmalli osoitettavissa. Toki myös paholainen olisi voinut olla vain kyläläisten mielikuvituksen tuotetta, mutta tuommoisen koko kyläyhteisön vallanneen joukkopsykoosin olemassaoloon on kuitenkin hankalampi uskoa kuin jonkun yksittäisen pojan sekoamiseen.

The Twinin lopputwisti oli sitä luokkaa, että en viitsi paljastaa sitä edes spoiler-tagien sisällä muiden katseluelämyksen pilaamisen pelossa. Kieltämättä olen nähnyt oikeastaan prikulleen samanlaisia käänteitä aikaisemminkin muissa leffoissa, mutta kyllähän tuollaiset aina vaikutuksen tekevät – etenkin jos onnistuvat oikeasti yllättämään ja ovat silti samaan aikaan myös loogisia, eivätkä sellaista itsetarkoituksellista ja väkisin väännettyä yllätyksellisyyden hakemista. Tämän elokuvan twistit olivat mielestäni luontevia ja perusteltuja. Olin esimerkiksi koko ajan ihmetellyt, miksi perheen isä oli sellainen nihkeä molo, mutta asia perusteltiin lopulta tyydyttävästi. Hieman kyllä ihmetytti, miten eräs hahmo muka sai jäädä vapaalle jalalle, vaikka oli selvästi sekaisin kuin seinäkello ja oli kaiken kukkuraksi juuri suorittanut kuolemantuottamuksen, mutta kaipa asioiden todellinen laita oli jäänyt virkavallalle hämärän peittoon. Muutoin juoni oli kaikilta yksityiskohdiltaan looginen.

Eli elokuvan alku oli ihan hyvä, keskivaihe aika paska ja lopusta pidin kovasti. Kokonaisarvosana jäi ehdottomasti plussan puolelle.

Eikä se Pahanhautojakaan muuten hullumpi ollut. Laitan arvioni siitä nyt varmuuden vuoksi kokonaan spoilereihin. En aio paljastaa loppuratkaisua tai mitään sellaista, eikä tuo leffa minusta muutenkaan nojannut kovin vahvasti mihinkään ylläreihin, mutta jos ei tahdo tietää ollenkaan etukäteen mistä hommassa oli kyse, tekstini on varmastikin syytä jättää välistä.
Pahanhautoja erosi juuri edeltävästi näkemästäni The Twinistä lähinnä sikäli, että siinä oli oikeasti tuoreita ideoita. Keskiössä olivat telinevoimistelua harrastava tyttö ja hänen perhe-elämään keskittyvää videoblogia pitävä äitinsä. Äiti oli perfektionistisen vaativa niin bloginsa kuin tyttären voimisteluharrastuksenkin suhteen – pienintäkään säröä hän ei perheidyllissä tai tytön voimistelusuorituksissa sietänyt. Kurinalaisen elämän uuvuttama tytär puolestaan hautoi linnunmunasta Alliksi ristimänsä hirviön, joka muuttui hänen pahan olonsa ravitsemana vähitellen yhä inhimillisemmäksi ja samalla vaikeasti hallittavammaksi.

Elokuva olikin virkistävällä tavalla jotakin aivan toista kuin muut viime aikoina katsomani kauhuleffat, joista kaikista on tuntunut löytyvän syrjäinen kummituskartano ja salaperäisesti käyttäytyvä lapsi. Pahanhautoja sijoittui tavalliseen lähiöön eikä siinä ollut sen enempää kummitteluja kuin pahan riivaamaa lastakaan, vaikka Tinjan käytös saattoi ajoittain ulospäin hieman erikoiselta vaikuttaakin. Vaativa äiti, bloggaaminen ja voimistelu puolestaan eivät ole mitään ihan tyypillisintä kauhuelokuvan kuvastoa. Hirviöistä kertovia kauhuteoksia sen sijaan on ilmestynyt vaikka millä mitalla, mutta aivan vastaavanlaista linnun ja ihmisen sekasikiötä ei ole kyllä aikaisemmin tullut vastaan. Itse sitä paitsi pyrin yleensä jo ihan kategorisesti jättämään hirviöaiheiset tekeleet välistä, joten ehkä siitäkin syystä tämän leffan aihepiiri vaikutti minusta persoonalliselta.

Huomasin tosin nyt olevani kauhun suhteen ehkä hieman kaavoihin kangistunut, sillä olisin paikoitellen kaivannut Pahanhautojaan traditionaalisempaakin genrelle ominaista kuvastoa. Tuollainen idyllinen lähiö ja enimmäkseen kirkkaassa päivänvalossa tapahtuneet kohtaukset kun eivät ole omiaan herättämään pelon tunteita. Perheen kodin lähistöllä sijaitsi myös synkeä metsä, joten hirviön olisi voinut laittaa useammin seikkailemaan sinne – ja mielellään yömyöhään.

En muutenkaan pitänyt leffaa kovin pelottavana. Tuon lintuhirviön ulkonäköön oli toki panostettu ja kovin elävältä se näyttikin, mutta lähinnä se oli kuitenkin ällöttävä eikä karmiva. Ihmishirviö puolestaan oli maskeerattu huolella uskottavan näköiseksi, mutta eihän siitä pääse mihinkään, että tuollainen linnun ja ihmisen mutantti on jo lähtökohtaisestikin jotakin aivan epärealistista. Itse ainakin kykenen pelkäämään vain sellaisia tarinoita, joihin voin edes puolitosissani uskoa. Mielestäni Alli olisikin toiminut paremmin, jos se olisi lopulta ollut vain Tinja-tytön mielikuvituksen tuotetta. Elokuvan pelottavuutta nakersi myös se, että hirviö näytettiin katsojalle jo alkuvaiheessa ja myöhemminkin toistuvasti. Tuntemattoman uhkan synnyttämää jännitettä ei näin ollen päässyt muodostumaan. Muutenkin Pahanhautojassa keskityttiin turhan paljon inhottaviin visuaalisiin elementteihin – limavanoihin, oksennuksiin ja verisiin raatoihin – eikä niinkään psykologiseen kauhuun. Itse olen tosiaan hienovaraisemman lähestymistavan ystävä. Äkkikuolemia leffassa ei kyllä ollut kovin montaa, joten siinä mielessä se olikin hienovarainen. Allin etova ulkomuoto ja muut näkyvät iljettävyydet silti lässäyttivät tunnelman vakavasti otettavan kauhun tasolta enemmän halpahenkisiin säikyttelyihin nojaavaksi.

Muuten elokuvan tunnelma oli vahva – ei siis ehkä kovin karmiva, mutta kylläkin ahdistava, koskettava ja jännittäväkin. Perheen äiti pakonomaisine tekohymyineen oli erityisen ahdistava ja Tinjan ilottoman suorituskeskeinen elämä oli muutenkin niin ahdistavaa, että tuli ihan suru puseroon. Päähenkilön pahaa oloa kuvastavana metaforana Alli olikin kyllä onnistunut. Elokuvan ahdistavimmat hetket koettiin mielestäni voimistelunäytöksissä; kun joku tytöistä kieppui huimaa vauhtia telineessä, ei voinut olla ainakin alitajuisesti pelkäämättä, että kohta tuo tipahtaa ja taittaa niskansa. Jotkut hahmot myös olivat niin sympaattisia, että heidän kohtalonsa tuntui merkitykselliseltä ja alkoi ihan aidosti jännätä, mitä Alli vielä heidän päänmenokseen keksisi. Näin leffa onnistui koukuttamaan ja tempaamaan mukaansa, vaikka juoni itsessään eteni turhankin suoraviivaisesti ilman mitään krumeluureja. Tai oikeastaan voisi sanoa, että mitään varsinaista juonta ei edes ollut.

Näyttelijäsuoritukset olivat pääsääntöisesti onnistuneita. Lapsinäyttelijät tosin sortuivat niin pahaan teennäisyyteen, että Salkkareissakaan on moista harvoin nähty. On se kumma, ettei tästä maasta muka voida löytää luontevasti replikoivia nuorisolupauksia. Pääroolin vetäneen Siiri Solalinnan työtä tosin opin leffan edetessä arvostamaan. Kieltämättä hän kuulosti kovin kiusaantuneelta joka kohtauksessa, mutta todennäköisesti se oli ihan tietoinen valinta, kun hahmon oli käsittääkseni määrä ollakin ujo ja sulkeutunut. Solalinna osasi välittää vahvojakin emootioita ihan hyvin, vaikka muutama kyyneleetön itku kyllä nähtiin. Sophia Heikkilä näytteli vaativaa äitiä taitavasti ja Jani Volasen oivallisesti esittämä tossumainen perheenisä oli leffan ainoa humoristinen elementti. Erityisesti huvitti hahmon naurettavan kömpelö reaktio tytön lakanoista löytyneeseen vereen. Reino Nordin puolestaan näytteli perheenäidin salarakasta, joka olikin varsin sympaattinen tapaus ja tuntui ainoana ymmärtävän jotakin Tinjaan kohdistuneista kohtuuttomista paineista. Nordin onnistui hienosti tavoittamaan hahmonsa vaatiman lämminhenkisyyden.

Eli hyvä leffa oli tämäkin kaiken kaikkiaan.
 

vitozzius

Jäsen
En ollut viiteen vuoteen katsonut kotimaista uutuusleffaa, sitten katsoin väen väkisin tämän Pahanhautojan. Ajattelinpa pitää jälleen vähintään viiden vuoden tauon.
 

Poro24

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
The Batman tuli katsottua. Alkuun melkein nauratti, kun Batmanin kornahtavasta "kaupunki on mätä" -dialogista tuli mieleen South Parkin The Coon -jakso ja Cartmanin melkein vastaavanlainen dialogi.

Sen jälkeen ei enää naurattanut. Tuntuu että mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä vähemmän se kiinnosti. "Loppuhuipennuksen" aikana teki jo mieli sulkea televisiota. Kolmen tunnin aikana yhteenkään hahmoon ei saanut otetta tai kiintymystä muodostettua. Ehkäpä elokuva oli tarkoituksella hahmojen rakentelun sijaan tehty visuaalisuus ja fiilis edellä. Oli kuitenkin niin vakavaa ja synkkää tunnelmaa haettu, että elokuva tuntui jotenkin puisevalta. Ymmärrän silti hyvin, jos johonkin uppoaa täysillä.

Taidan edelleen pitäytyä Nolanin kahdessa ekassa Batmanissa, jos tekee supersankarileffaa mieli.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet

Selvästi paras sarjan elokuvista. Ehkä siksi, että mentiin suoraan Harry Pottereissa kerrottuihin asioihin tarkemmin kuin aikaisemmissa, eikä loppu ollut niin ylitseampuva CGI show kun kahdessa ekassa.


Antoi kirjat lukeneelle paljon, joskin ehkä saksalaiset taas ”natseina” oli vähän meh, mutta muuten tarina toimi ihan ok, ohjaus oli jämäkämpää kuin löysähköissä edellisissä. Ehkä kässäri oli tarkempi kun ei ollut pelkästään Rowlingin käsialaa vaan oli ammattiapuja mukana (Steve Kloves joka oli Pottereissakin kirjottamassa kässäriä, vaan ei jostain syystä aikasemmissa ihmeotuksissa)


Eddie Redmayne oli alunperin vähän erikoinen valinta, mutta nyt kai Scamander hahmoon on tottunut, kun ei enää ärsytä. Jude Law Dumbledorena toimii kyllä ja Mads Mikkelsenin castaus Grindelwaldksi on kyllä onnistunut. Vaikka ennakkoon epäilin kaipaavani Deppiä, niin en kyllä
 

Oles

Jäsen
Suosikkijoukkue
Anaheim Ducks, Leijonat
Olipas elokuva. Absurdi, tyhmä, älykäs, järjetön... elokuvan aikana tuli välillä hihiteltyä itsekseen, naurettua, pyöriteltyä päätään, mietittyä maailman merkitystä ja.. no kaikkea.

Leffakokemus, jollasta en ihan heti muista. Taisin yhtä häkeltynyt ja hämilläni olla viimeksi kun katsoin ”Being John Malkovich” leffan.

Ideoita on piljoona, action ideoita on käsittämättömän paljon ja niitä absurdemipakin ideoita on oikeasti sitten toteutettu käytännössä…

Pohjatarinan esiintuominen ja koko asetelman symboliikka.. Michelle Yeoh.. loistava näyttelijä

”nakkisormet” saa vähän uuden visuaalisen ilmeen aivoissa ja todella, bageleiden sisään voi kätkeä mitä tahansa…

Voiko tätä sanoa mestariteokseksi? Ei ja voi, hämmentävä

Kävin tänään uudestaan katsomassa, kun vein kumppanin ja pari kaveria katsomaan. Toimi edelleen hyvin toisella katselukerralla. Nautin siitä, miten paljon luovuutta tässä on käytetty ja miten yksityiskohdat on huomioitu. Pidän kanssa siitä kuinka ideoita viedään pidemmälle ja pidemmälle. Tarinankerronnan kannalta paperilla tämä elokuva kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, kun ottaa huomioon, miten paljon eri tarinoita tässä on menossa ja silti katsoja pysyy hyvin mukana niissä. Itse sanon mestariteokseksi, vaikka mikään ei ole täydellistä.
 
Mennyt vähän tutkan alla, mutta HBO:lta katsoin sellaisen elokuvan kuin No Sudden Move vuodelta 2021. Kyseessä Detroitiin, jos oikein muistan niin n. 50-luvulle), sijoittuva hieman komediallinenkin rikosmysteeri, jota tähdittävät Del Toro ja Cheadle. Pojat pääsevät samalle keikalle tekemään ns. kassakaappiryöstön ja sen jälkeen kaikki menee pieleen tavalla tai toisella.

Samaan aikaan elokuva osaa olla sellainen että siinä ei tapahdu yhtään mitään ja toisaalta siinä tapahtuu nimensä vastaisesti paljonkin yllättäviä asioita. Todella vaikea arvioida, kun ei tiedä onko elokuva liiankin näppäärää ollakseen hyvä rikoselokuva, vai onko se omaa kuvittelua. Pistetään kuitenkin kouluarvosanalla 7/10.
 

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
The People's Front of Judea
Top Gun lähti kolisemaan heti alussa kun Danger Zone pärähti soimaan. Alkuperäinen oli lapsuuden suosikkielokuviani Rockyjen ja Rambojen kanssa 90-luvun puolivälin kieppeillä ja on se sittemminkin tullut katsottua pari kertaa joten mitään kertausta en tarvinnut vaan kaikki oli terävänä muistissa.

Olisin mennyt katsomaan leffan ihan nostalgiamielessäkin mutta arvostelut nostivat odotuksia ihan oikeasta elokuvasta.

Pari juttua spoilereihin
Tosiaan koska alkuperäinen oli osa lapsuuttani niin se oli osa minua joten ensimmäinen kyynel vierähti jo ekan lennon aikana kun Maverick totesi "Talk to me Goose"

Pari kuolleista heräämistä (itse Maverick ja heti perään Rooster) sekä lopun viimehetken pelastuminen Iceman-kloonin avulla vähän hankasi ja sai elokuvan tuntumaan 80-lukulaiselta mutta kyllä mä kokonaisuudesta olisin 6minsan standin ovationit antanut Cruiselle niinku Cannesissa tekivät.

Ehdoton suositus kaikille.
 

opelix

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP, JJK
Top Gun lähti kolisemaan heti alussa kun Danger Zone pärähti soimaan. Alkuperäinen oli lapsuuden suosikkielokuviani Rockyjen ja Rambojen kanssa 90-luvun puolivälin kieppeillä ja on se sittemminkin tullut katsottua pari kertaa joten mitään kertausta en tarvinnut vaan kaikki oli terävänä muistissa.

Olisin mennyt katsomaan leffan ihan nostalgiamielessäkin mutta arvostelut nostivat odotuksia ihan oikeasta elokuvasta.

Pari juttua spoilereihin
Tosiaan koska alkuperäinen oli osa lapsuuttani niin se oli osa minua joten ensimmäinen kyynel vierähti jo ekan lennon aikana kun Maverick totesi "Talk to me Goose"

Pari kuolleista heräämistä (itse Maverick ja heti perään Rooster) sekä lopun viimehetken pelastuminen Iceman-kloonin avulla vähän hankasi ja sai elokuvan tuntumaan 80-lukulaiselta mutta kyllä mä kokonaisuudesta olisin 6minsan standin ovationit antanut Cruiselle niinku Cannesissa tekivät.

Ehdoton suositus kaikille.

Sama. Menee ehkä parhaaksi jatko-osaksi kautta aikojen. Se kyllä jaksoi ihmetyttää miten 59-vuotias Cruise ja 51-vuotias Jennifer Connelly voivat näyttää tuon ikäisinä noin pirun hyviltä. Maskeerauksella lienee osansa mutta kyllä ovat ihan helvetin hyvin säilyneitä varmaan ilmankin ikäisekseen.

Toki tuo on kuvattu 3 vuotta sitten mutta siitä huolimatta.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös