Jostain olen lukenut vuosia sitten, että Chaplinin musta komedia Monsier Verdoux (Ritari Siniparta) olisi yksi hänen aliarvostetuimpia elokuviaan. Ei liene näin enää nykypäivänä, vaikkakin sen pitäisi tulla nimetyksi Kultaryntäysten, Nykyaikojen, diktaattorin ja muiden yhteydessä, eikä se välttämättä tule. Se floppasi jo ilmestyessään Yhdysvalloissan (vaan ei ulkomailla), koska vaino Chaplinia kohtaan alkoi olla kliimaksissaan - oli kyse sitten hänen lukuisista avioliitoistaan hälyttävän nuorten naisten kanssa, huhutuista aborteista, isyyskanteista, tai hänen maalaamisestaan pesunkestäväksi kommunistiksi. Kuuluisasti Verdoux'n lehdistökiertueella toimittajat halusivat jutella kaikesta muusta paitsi elokuvasta. Chaplin myös jätti Pikku Kulkurin ja mykän pantomiimikomiikkansa taakseen Suuressa diktaattorissa (ei väitellä oliko juutalainen parturi Kulkuri, vai ei) ja Monsier Verdoux'ssa nähtiin uusi Chaplin. Aikalaismainokset heittivät haasteen yleisölle, sillä niissä luki: Chaplin voi muuttua, voitko sinäkin?
Verdoux perustuu ranskalaiseen huijariin ja sarjamurhaajaan Henri Landruhin, joka noin 1910-luvun puolivälistä alkaen vietteli ainakin kymmenen vanhempaa leskirouvaa pyrkien pääsemään käsiksi näiden varallisuuteen, jonka jälkeen hän tappoi naiset ja poltti heidän pilkotut ruumiinsa uunissaan. Tiettävästi Orson Welles halusi alunperin tehdä ja ohjata Landrusta elokuvan ja hän halusi Chaplinin pääosaan, koska Wellesin mukaan Chaplin oli parempi näyttelijä kuin ohjaaja. Vaikka Chaplin suostui tähän järjestelyyn - hän ei ollut näytellyt muiden elokuvissa yli 30 vuoteen sitten Keystone-aikojensa - lopulta Chaplin osti käsikirjoituksen Wellesiltä ja kirjoitutti siitä omiin tarkoituksiinsa sopivan tarinan, jota ei enää liiemmin alkuperäiseksi tunnistanut. Wellesillä ja Chaplinilla oli tästä kuviosta hieman erilaisia näkemyksiä myöhemmin, mutta tämä lienee lähellä tapahtumia.
Chaplinin Verdoux on unohtumaton hahmo. Huijari, armoton sarjamurhaaja, ihmisvihaaja, egoisti, kyynikko, vegaani, rakastava perheenisä ja aviomies, filosofi, huono runoilija, sekä humanisti. Täynnä ristiriitaisuuksia, kuten ihminen yleensäkin. Elokuvassakin hän tappaa, varastaa, manipuloi ja polttaa ruumiita leikaten samalla ruusuja puskasta. Kun hän jää kiinni, hän syyttää kaikkia muita paitsi itseään, eikä osoita minkäänlaista katumusta, vaan hän tekisi kaiken uudestaan. Kaiken järjen mukaan Verdoux'n pitäisi olla niljakas, limainen ja vastenmielinen hahmo, mutta hän ei ole. Hän on pidettävä. Katsojana sitä kannustaa häntä onnistumaan murhissaan. Se on mielenkiintoista, ja se saavutetaan elokuvakielen, lavastuksen, kerrontatavan, näyttelyn ja komedian kautta.
On myös huomattava, että kuten aiemmatkin Chaplinin elokuvat, niin elokuva ei nytkään valitse puolia. Se ei vapahda päähahmoaan murhista, vaikka herättääkin sääliä ja myötätuntoa antisankariaan kohtaan. Ja vaikka hän on peilikuva yhteiskunnastaan sekä kaiken tuon ensimmäisen maailmansodan jälkeisen laman sekä tuhon tuotos ja siinä mielessä uhri, niin itse elokuva ei kuitenkaan niputa häntä sellaiseksi, koska hän toimii loppukädessä täysin omasta vapaasta tahdostaan. Verdoux mieltää itsensä selviytyjäksi, joka tekee mitä tahansa itsensä ja perheensä eteen. Mutta elokuva tekee jo alussa selväksi, ettei Verdoux'n huijausten ja murhien kautta hankkima raha tule tarpeeseen, koska Verdoux'n vaimo Mona toteaa, että hän oli yhtä onnellinen kun he olivat köyhiä. Perhe tarjoaa Verdoux'lle oikeutuksen teoillensa, vaikka oikeasti hän tappaa ahneutensa ja katkeruutensa vuoksi ja yrittää lievittää onnettomuuttaan rahalla.
Palaten Wellesin kommenttiin, ettei Chaplin ollut varsinainen tekninen ohjaaja, niin se on totta. Nyt kun olen nähnyt uudelleen näitä hänen pitkiä elokuviaan ja aletaan olla vuosissa, joista alkaa löytyä laajempaa kokemusta ja verrokkeja, niin se on totta. Ehkä Chaplin huolehti enemmän siitä, mitä sisältöä hän tuo ruudulle näyttelijänä. Mutta toisaalta Chaplin tekee ohjaajana asiat tehokkaasti ja hämmentävällä yksinkertaisuudella, joka näyttää petollisen helpolta. Elokuvan alun uuni + ruusut kertoo kaiken oleellisen sanomatta sanaakaan. Kohtaus, jossa Verdoux kävelee yläkertaan, pysähtyy tuijottamaan kuuta valmistautuen murhaan ja sitten miten yö vaihtuu aamuksi, Verdoux kävelee portaat alas keittiöön tekemään aamiaista ja kattaa epähuomiossa kaksi lautasta, on kaikessa taloudelliseen ja rytmissään täydellinen. Miten intohimoisesti tangoa tanssivat tanssijat johtavat lopun ravintolakohtauksessa kameraa sivulle, ja kun tanssijat lähtevät takaisin vasemmalle ja kamera jää paikalleen paljastaen Verdoux'n ja hänen sukulaisielunsa on mestarillinen, saa koittaa ihan vapaasti kopioida. Näyttää helpolta, ei ole. Ja kun on katsonut koko elokuvan ja näkee tuon kameraliikkeen tanssijoista tuohon pariin, niin siinä kamera toimii kynänä. En osaa laittaa sanoiksi, että mitä se tarkalleen tarkoittaa, mutta elokuvaa katsoessa sen tuntee ja sen ymmärtää sataprosenttisesti. Se on muutenkin aivan järkyttävän mahtava episodi kokonaisuudessaan tuo sattumanvarainen kohtaaminen.
Chaplinin näytteleminen on verratonta ja hänen ääntään on kuvailtu kauniiksi instrumentiksi, joka kun yhdistyy Verdoux'n teeskentelevään nuoleskeluun, niin siitä syntyy sointuvaa komediaa korville. Siihen kun yhdistää edelleen pantomiimitaustasta tulevan mestarillisen kehonkäytön ja hahmonluonnin eleiden kautta, niin on helppo yhtyä Wellesin mielipiteen ydinajatukseen, että Chaplin on näyttelijänä parempi kuin ohjaajana. Myös äänielokuvan aikana.
Harvoin sitä enää nykyään tulee lapsenomainen fiilis, että haluan katsoa tämän elokuvan heti perään uudelleen. Hienoja kohtauksia aina kristinuskon shakkimatittamisesta loistavaan murhayritykseen soutuveneessä, joka on melkein kuin Chaplinin parhaista mykkäelokuvista revitty.
Minulla oli Chaplinin pitkistä A Woman In Paris, Nykyaika, Verdoux ja A Countess From Hong Kong näkemättä. Kaikki kolme ensimmäistä ovat olleet nautintoja, kuten myös uusintavierailut erityisesti The Kidin ja Kultaryntäyksen parissa. Diktaattori ehkä joutui vähän väsymyksen uhriksi ja on ilkeää, kun loistavan ensikatselun muisto kokee pientä murenemista tunnepuolisessa katselussa vanhana kyynisenä paskana keskellä kolmen elokuvan maratoonia. Pitää ensimmäisestä muistosta kiinni, haudata toinen ja kaivaa vasta esiin sitten joskus kun katsotaan uudelleen. Toki samalla jalustalla elokuva on helppo pitää ja pidin edelleen valtavasti, sekä älyllisesti aikaan peilaten on käsittämätön monella tapaa. Mm. Hollywood nuoli vielä Natsi-Saksaa täyttä häkää tuolloin kun leffaa alettiin tehdä, ja käsikirjoituksia hyväksytettiin epävirallisesti jonkin Hollywoodissa majaa pitäneen saksalaisen virkamiehen kautta, koska pitihän sieltäkin markkinoilta studioiden saada rahansa ja pitää suhteet kunnossa. Mitä tekijämiehiä nuo Hitler ja Mussolini, kun laittoivat talouden ja työttömyyden maissaan kuntoon, mekin tahdomme miehen kuin Adolfin. On se ollut kyllä melkoista aikaa, jota nyt ei tietenkään haluta muistella ja osaltaan on helppo kritisoida jälkikäteen, mutta vähän kai saa oksettaa.
