mutta siinä olen kanssasi samaa mieltä, että V for Vendettan tematiikka on huomattavasti kunnianhimoisempi kuin vaikkapa Marvelin elokuva-adaptioissa. Ted Raikkaan mainitsema Watchmen pääsee tässä suhteessa hyvin samalle tasolle sanomansa ja yhteiskuntakuvauksensa kanssa.
Täytyy nyt mainita, että kummankin teoksen (siis graafisen romaanin) käsikirjoittaja on Alan Moore, joka on äärimmäisen arvostettu käsikirjoittaja, kirjailija ja luova persoona. Sarjakuva on vain yksi media toisten joukossa, ja sarjakuvan avulla on mahdollista luoda ihan yhtä korkeatasoista ja korkeakulttuuristakin taidetta kuin millä tahansa muulla medialla - ja vastaavasti sarjakuvamedialla voi tehdä juuri niin tökeröä ja pinnallista kertakäyttökamaa kuin millä tahansa muulla medialla. Jos joku painaa paperille Jerry Cotton -tarinan tai Jallun lukijanovellin, niin se ei suinkaan tarkoita, että kaikki kirjalliset tarinat ovat sensaatiotarinoita tai roskaa. Sen sijaan jos joku tekee kevyemmän supersankariseikkailun vailla sen syvempää tarkoitusta kuin viihdyttäminen, niin sen jälkeen usein jo leimataan, että "kaikki" sarjakuvat ja "kaikki" supersankariteemoja käsittelevät aiheet ovat roskaa.
Mainittakoon, että Watchmen valittiin Time-lehden arvovaltaisen raadin "vuosisadan 100 tärkeintä teosta"-listalle (siis vuosien 1900-1999). Tässä listassa oli 99 kirjaa ja tasan yksi sarjakuvaromaani eli Watchmen.
V niin kuin Verikosto on oivallinen tutkielma Thatcherin ajan Britannian henkisestä ilmapiiristä ja siitä, mihin senaikaiset linjaukset olisivat saattaneet johtaa ison kriisin sattuessa. Samalla se on poliittinen allegoria kahden vastakkaisen poliittisen ideologian, anarkismin ja fasismin, vastakkainasettelusta sekä tietyistä samoista piirteistä, joita äärilinjan asenteisiin aina liittyy.
Päähahmo "V" ei suinkaan ole mikään sankari, vaikka hän taisteleekin fasistihallintoa vastaan, sillä V muitta mutkitta suorittaa terroritekoja, räjäyttää paikkoja täynnä viattomia ihmisiä ja tekee omiakin psykologisia ihmiskokeitaan esim. Evey-tytöllä. Vastaavasti fasistihallinnon palveluksessa on monenlaisia persoonia, joista osa on täysin vallan turmelemia mutta osa suht tavallisia ihmisiä, jotka tekevät työtään ja toivovat, että huonokin yhteiskunnallinen järjestys olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin totaalinen kaaos ja anarkia. Tarina on rakennettu sikäli erittäin kaksinaisjakoiseksi, että lukija lähes väistämättä tuntee sympatiaa V:tä kohtaan ja asettuu tarinaa lukiessa hänen puolelleen, mutta samalla on pakko kyseenalaistaa myös V:n teot ja niiden oikeutukset.
V:n piilotettu identiteetti on täysin tietoinen valinta, ja naamarin takana voi olla kuka tahansa. Mitä jos naamarin takana olisikin vaikkapa arabimuslimi? Miten sen jälkeen suhtautuisi teoksen tapahtumiin, jossa V räjäyttää tuusan nuuskaksi parlamenttitalon, tv-tornin ynnä muuta sekä eliminoi ja aivopesee ihmisiä?
Sarjakuvien taiteellista arvoa ei sovi kiistää, eikä taiteellinen arvo ole mitenkään ristiriidassa myös viihdearvon kanssa. On hyvä, että Alan Mooren neron töistä on tehty sentään edes kaksi suht hyvää filmatisointia eli V ja Watchmen, vaikka mies itse on irtisanoutunut kaikista teostensa filmatisoinneista ja kieltäytynyt ottamasta edes rojalteja vastaan elokuvista. Watchmenissa ei saanut hänen nimeään näyttää edes alkuteksteissä.
Tähän on syynä Mooren kokemat traumat hänen muiden teoksiensa elokuvallisissa persejoukkoraiskauksissa. Muuta termiä ei oikein voi käyttää esimerkiksi League Of Extraordinary Gentlemen -epookin filmatisoinnissa, josta tuli Herrasmiesliiga-niminen kalkkuna, jolla ei ollut yhtään mitään tekemistä Mooren pedanttisen tarkasti tutkimien ja toteuttamien sarjakuvateosten kanssa. Siis ei yhtään mitään tekemistä lukuunottamatta sitä, että elokuvaan oli häthätää napattu samoja vanhoja kirjallisia hahmoja, joita Moorekin oli käyttänyt.
Toinen Mooren inhoama filmatisointi on From Hell. Pidin itse elokuvasta, mutta ymmärrän Mooren pointin. Mooren From Hell oli yli 600-sivuinen, mustavalkoinen ja erittäin realistisesti ajankuvaa ja todellisia tutkimuksia heijastava aikalaiskuvaus Viiltäjä-Jackin tapauksesta, jossa oli kymmeniä sivuja lähteitäkin. Elokuvasta tehtiin sitten vauhdikas goottitrilleri, jossa Johnny Depp veteli kamaa ja seikkaili Viiltäjän jäljillä. Kuten sanottua, pidin elokuvasta, mutta ei sillä Mooren teoksen kanssa mitään tekemistä ollut Viiltäjän identiteettiä lukuunottamatta (ja tämäkin teoria on ollut ripperologien pohdiskeltavana jo vuosikymmeniä).
Moore on muuten tunnettu siitä, että kun hän lähettää sarjakuvakäsikirjoituksensa kuvittajalle, niin käsikirjoitus on usein monta kertaa paksumpi kuin varsinainen sarjakuva. 20 sivun tarinaa varten voi paukahtaa 60 sivun käsikirjoitusnivaska, jossa joka detalji on tarkoin harkittu ja määritelty. Jos on kyse historiallisesta tarinasta, niin detaljit ovat lähteistettyjä, ja samalla tarinan piirrosrakenteen symmetria on mietitty tarkoin. Tämän huomaa esim. Watchmenista, jossa heijastumat ikkunalasissa tarinan alussa voivat muodostaa symmetrisen kokonaisuuden tarinan lopussa, ja joka ruudun joka detalji on mietitty. Aina löytyy Watchmenistakin jotain uutta, kun sitä uudestaan lukee ja tutkailee ruutujen sisältöä, asetelmia ja yksityiskohtia osana laajempaa kokonaisuutta.
