Itsemurha

[Ted Raikas]

Tuolla on joitain ohjeita.

Reagoin siis ihan väärin.

Jos olisin nuo ohjeet lukenut ennen käytyä keskustelua ystävän kanssa, niin ehkä olisin voinut ohjailla asiaa eri suuntaan tai käyttäytyä kuuntelevasti. Tässä tilanteessa vaan inhimillisyys ja ensireaktiot ottaa vallan ja tietysti yrittää tsempata ja sanoa, että mieti asiat uudelleen ja näin edespäin.

Tuntuu melkein tyhmältä nyt tämän kaiken keskellä.

Itsemurha ei välttämättä ole huono ratkaisu, eikä sitä kannata sinällään tuomita. Hyväkin elämä on ajoittain kärsimystä, josta itsemurhalla pääsee. Jos tuttusi on tullut johtopäätökseen, ettei elämä ole viime kädessä elämisen arvoista, voi auttaminen olla vaikeaa.

Niin, kyllä minä ne ajatukset tunnistan. On niitä itsekin henkisessä nollatilassa tunnusteltu jälkeenpäin pelottavallakin tavalla. Kun nyt tätä ketjua lueskelin ja luin esim. omia ensimmäisiä viestejäni täällä, niin en ajatusmaailman suhteen tunnistanu ihan täysin silloista itseäni.

Eli suhtautumiseni itsemurhaan on tullut paljon torjuvammaksi. Pitäisi yrittää jotenkin löytää ne pienetkin valotäplät, jotka lupaisi tulevaisuuden olevan sisällöllistä. Sen uskon, että todella pohjalla ollessa se on äärimmäisen hankalaa, sen verran monta masennusta olen ympärilläni nähnyt, ihan viimeaikoinakin. Myös sen turhautumisen, että itse ei voi yhtään auttaa kun sanat ja teot ei tehoa. Eikä varmaan omakaan pää ihan se tervein kapistus ole ja muiden ajatukset, olotilat ja tekemiset tuntuu vaan sekoittavan lisää.

Se kuitenkin on surullista, jos itsemurhaan johtaa jokin yksittäinen syy (masennus, työttömyys jne.), jonka voisi ratkaista, mutta jonka ratkeamiseen ihminen ei usko.

Ystävälläni menee siis aika heikosti nyt ja on ollut vastoinkäymisiä ja täydellistä jaksamattomuutta. Sosiaalisia ja muuten elämänhallinnallisia ongelmia on ja tulevaisuus aika epävarmalla pohjalla. Ilmeisesti uskoa siihen, että nuo elämänasiat järjestyisi ei pahemmin ole, kokee itse epäonnistuneensa joka asiassa. Osin tuli aika puun takaa, osin ei. En ole ehkä hahmottanut ihan koko kuvaa.

Jos tuntui tyhmältä tuossa viestin alussa, niin nyt tuntuu ihan tyhjältäkin. Kai sitä on keskusteltava vaan vielä lisää.

Sitten jos se ei auta ja vaikuttaa, että jotain ikävää voi tapahtua, niin en voi muuta kuin ottaa yhteyttä terveysviranomaisiin. Tuntuu ankealta ajatus sekaantua toisen ihmisen elämään noin ja varmaan aika itsekkäistäkin syistä, mutta omatunto ei salli olla välinpitämätön.

Ei ole helppo asia tämä. Toisaalta kun ei halua tuomita, mutta ei myöskään hyväksyä.

 

[Hemingway]

Reagoin siis ihan väärin.

Tiedä siitä. Ohjeet ovat vain ohjeita, jonkinlaisen oletetun keskimääräisyyden mukaan luotuja. Ja kaikkein viimeiseksi kannattaa syyttää itseään. On arvostettavaa ja kunnioitettavaa, että joku ylipäänsä yrittää välittää ja auttaa.

Ystävälläni menee siis aika heikosti nyt ja on ollut vastoinkäymisiä ja täydellistä jaksamattomuutta. Sosiaalisia ja muuten elämänhallinnallisia ongelmia on ja tulevaisuus aika epävarmalla pohjalla. Ilmeisesti uskoa siihen, että nuo elämänasiat järjestyisi ei pahemmin ole

Voi voi kuinka tuttuja tunteita nuo ovatkaan!

Jaksamattomuus viittaa uupumukseen ja toivon menetykseen. Kun toivo katoaa, hälvenee samalla usko omaan tekemiseen ja arvoon. Sen jälkeen elämässä ei enää suuntaa olekaan. Masennusdiagnoosinhan jaksamattomuuteen varmasti saa, jos vain käy pyytämässä. Samassa hötäkässä lykätään kouraan lääkkeet. Niistäkin voi apua olla.

Yritä kuunnella jos jaksat. Yhtä tärkeää on läsnäolo. Myös kaikenlainen käytännön apu elämänhallintaan liittyen on arvokasta. Jos ihmisellä on esimerkiksi rahallisia vaikeuksia, mutta hänellä on mahdollisuus yhteiskunnan tukiin, niin kannattaa täyttää vaadittavat paperit yhdessä, jos uupunut ei niitä itse saa täytettyä.

Ehkä auttamispuhelinten numeroitakin voi vaivihkaa yrittää pöydän kulmalle jättää. Kai ne ovat jonkun hengen pelastaneet. Tuntemattomalle puhuminen voi olla helpompaa kuin tutulle avautuminen.

Eikä siitäkään kaiketi haittaa ole, että kerrot tutullesi hänen olevan sinulle tärkeä. Sano, että jos hän itsensä tappaa niin ikävä tulee.

Se on kumma, että kun homma jumii, niin se jumii, vaikka energiaakin - erityisesti negatiivista - olisi vaikka muille jakaa. Sitä ei vain saa suunnattua ulospäin rakentavasti, vaan se alkaa repiä sisintä ja ehkäisee ongelmia ratkovaa toimintaa.

 

[Kalmari]

Tuossa olikin jo mainittu hyviä neuvoja. Itselläni on ikävä kyllä kokemusta tällaisesta tapauksesta ja itsemurhaa hautova todellakin kaipaa ja tarvitsee seuraa. Yksi henki on pelastettu/säästetty, kun iso kaveriporukka piti masentuneeseen tapaukseen tiiviisti yhteyttä koko ajan. Ja tosiaan oli ihmisiä kuuntelemassa, viemässä eri harrastuksiin tai vastaavaa. Kyllä hän esti ja väitti lähtemästä mihinkään, koska halusi olla "yksin", mutta pakostakin oli pidettävä seuraa.

Tästä tapauksesta on nyt vajaa kolme vuotta ja kyseinen henkilö elää ja voi hyvin. Ja ymmärtääkseni on onnellinen elämäänsä. Toivotaan, että Tedin tuttava säästää myös henkensä.

 

[thego]

Tuossa olikin jo mainittu hyviä neuvoja. Itselläni on ikävä kyllä kokemusta tällaisesta tapauksesta ja itsemurhaa hautova todellakin kaipaa ja tarvitsee seuraa. Yksi henki on pelastettu/säästetty, kun iso kaveriporukka piti masentuneeseen tapaukseen tiiviisti yhteyttä koko ajan. Ja tosiaan oli ihmisiä kuuntelemassa, viemässä eri harrastuksiin tai vastaavaa. Kyllä hän esti ja väitti lähtemästä mihinkään, koska halusi olla "yksin", mutta pakostakin oli pidettävä seuraa.

Itellä nyt hyvä ystävä yrittäny muutaman kuukauden sisään kaksi kertaa itsemurhaa, molemmilla kerroilla oli humalassa vetäny yliannostuksen ties mitä lääkkeitä. Väittäisin toki näitä vielä avunhuudoiksi kun molemmilla kerroilla on joku ihminen ollu sen verta lähellä et on saatu apua paikalle. Molemmilla kerroilla sairaalassa se muutama päivä jonka jälkeen on todettu "terveeksi" ja passitettu kotiin. Nykyään käy jo terapiassa ja olisi pitäny toissapäivänä aloittaa mielialalääkitys, en oo varma aloittiko.

Kaiken takana siis on masennus, itsetunto-ongelmat, stressi koulusta yms. Suurin ongelma kuitenkin on alkoholi. Selvinpäin kaveri pärjää tilanteeseen nähden ihan hyvin eikä mitään ongelmia tule. Kuitenkin jos hän juo yhdenki niin se ei koskaan jää siihen yhteen. Ja kun kaveri on tarpeeksi humalassa niin se muuttuu aivan sekavaksi eikä siitä voi koskaan tietää mitä se keksii.

Meitä on nyt pari hyvää ystävää tässä jotka tietää tilanteen ja haluaa auttaa, mut ei kukaan pysty joka ilta olla vahtimassa toista. Kaverin asenneki on sitä luokkaa, et kaikki on hyvin ja ei nyt huvita lähteä mihinkään/haluan olla vaan yksin. Alkoholistaki ollaan puhuttu, mut vakuuttelee aina kovasti et kaikki menee hyvin vaikka se lähteeki vähän bilettään. Toisaalta oon ite ollu samassa tilanteessa useammanki kerran ja vaikka kuinka halusin olla yksin niin olin silti aina tyytyväinen kun joku pakotti minut tekemään jotain.

Viime yönä se oli taas ryyppäämässä enkä oo vielä saanu yhteyttä tälle päivälle. Vakuutteli kyllä yöllä et kaikki on hyvin yms. Täs ny sit vaan venaillaan tietoa et josko se ois tällä kertaa onnistunu niin voidaan sit tää viesti unohtaa kokonaan. Päässä nyt pyörii lähinnä ajatukset et oisko mun pitäny sittenki lähteä tutkimaan kaikki kaupungin baarit läpi, soittaa sen äitille (sillä on kaverin kämppään vara-avain) ja mennä sieltäki tarkistamaan.. Kyllä mä tiedän etten mä voi joka kerta lähteä sen perään ku se haluaa dokata, mut kyl mä silti syytän itseäni jos sille on nyt jotain tapahtunu.

E: Hengis on. Oli kylläki ahdistus iskeny baaris ja pelottanu vitusti, mut onneks sil oli muuta seuraa siellä.

 

[thego]

Saatiin tota edellä mainittua kaveria jo vähän liikkeelle, kahvilla käymään ja lenkilläkin jopa. Tuntu edistystä tapahtuvan ja jotain elämäniloa paistavan silmissä kunnes taas tänään se oli alkanu dokaamaan.. Päiväl jo soitti ja kyseli seuraksi baariin, ei taas meikällä hälytyskellot soinu kun piti omassa paskassa rypeä. Seuraava soitto tuliki joskus puol kahen aikaan, vähän sellanen perus "mitäs teet.. no aijjaa.. mä oon tässä ja.. no meen tästä nukkumaan". Yhteisten tuttujen kautta vähän selvisi illan tapahtumia ja et siel ihan oikeasti oli hätä nyt päällä.

Puhelimeen ei enää vastannu joten eipä meikä tos muuta keksiny ku lähteä keskellä yötä rimputtelemaan ovikelloa, pistämään tekstiviestiä ja soittamaan et oisko se nyt vittu vielä hengissä. Kaverin kaa pohdittiin tätä asiaa läpi, soitetaanko poliisille vai sen äitille vai oisko se sittenki vaan sammunu sinne yms.. No päädyttiin siihen ettei soitettu kellekään ja toivotaan vaan parasta. Tässäpä tuo päivän aikana selviää et tuliko tehtyä virhearvio.. Ei kait sitä joka kerta voi olla jotain poliisia soittamassa kun toinen on ryyppäämässä? Pelottaa et kaveriki vaan suuttuu ja työntää kaverit vielä kaueammaksi jos turhia hälytyksiä tehdään. Vitun vaikeaa tää paska taas on enkä oo varmaan ikinä tuntenu itteäni näin avuttomaksi.

 

[vilperi]

Olen alkanut suunnittelemaan itsemurhan mahdollisuutta. Oman äidin kuolema tiistaina pysäytti ajattelemaan viimeistään tällaista mahdollisuutta.

Parin viikon päästä minulla on raskas hetki edessä. Perjantaina joudun taas työttömäksi vaihteeksi (kesätyöt päättyvät) ja lauantaina on äidin hautajaiset.

Toisaalta en tahtoisi luovuttaa. En tahtoisi kuolla. Enkä tahtoisi olla tässä tilanteessa niin itsekäs, että tuollaisen tekisin. Olisi isälleni kova paikka, kun oma vaimo meni jo.

Toisaalta elämäni vaikuttaa tällä hetkellä kovin lohduttomalta. Minulle tärkein ja läheisin ihminen kuoli. Työt päättyvät. Ja tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olen sinkku jne.

En tiedä saanko elämääni uudelleen raiteilleen enää vai olisiko helpointa päättää taival omin käsin. Se, kun olisi vielä melko yksinkertaistakin. Sen kuin heittäytyisi vain alas asuntonsa parvekkeelta. Asuntoni, kun sijaitsee kahdeksannessa kerroksessa.

 

[Vanha Len]

Toisaalta en tahtoisi luovuttaa. En tahtoisi kuolla.

No eiköhän tuo tullut jo tuossa. Mikä on sitten niin paha asia, että pitäisi riistää oma henki? Tietenkin pitkälti oma asia mutta jos hieman miettii millaisella tolalla suurella osaa ihmisillä elämä täällä on...ja jotka jatkavat elämää niin olisiko jotain opittavaa? En vähättele kenenkään menetyksiä tai tuskaa mutta niihinkin saa apua...ainakin meikäläinenkin aikoinaan. Ja edelleen henki pihisee...kiitos tästä.

 

[vilperi]

No eiköhän tuo tullut jo tuossa.

Niin. Varmaankin vaakakupissani painaa toistaiseksi enemmän yhä elämä. Tosin, tunteet aaltoilee tällä hetkellä voimakkaasti.

Toisinaan sitä on tullut fundeeranneeksi radikaalimpaakin mahdollisuutta.

 

[Trenchtown]

Vähän on arka aihe kirjoittaa mitään, mutta yritän silti. Arvon vilperi, vaikka nyt tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja lohduttomalta, niin se helpottaa ajan kanssa. Ihan helvetillinen klisee, mutta niin se vaan on. Jokainen toki kokee asiat omalla tavallaan, enkä edes väitä, että tietäisin miltä susta tuntuu.

Mulla on molemmat vanhemmat elossa ja vaikka heidän menehtymisensä tulee varmasti joskus tuntumaan ihan helvetin pahalta, niin mieluummin niin, kuin että joutuisivat saattamaan minut viimeiselle matkalle. Sitä tuskaa en halua heidän koskaan kokevan. Olen minäkin elämässäni kantanut arkkuja maan poveen ja lisäksi seurannut todella läheltä, kun vanhemmat menettävät ainoan lapsensa. Sitä surua ja tuskaa ei pysty mitenkään kuvailemaan, mitä heistä siloin näki ja näkee edelleen. En usko, että äitisi toivoisi sinun lähtevän perässä ja luulen, että faijasi tarvitsee sinua nyt enemmän kuin koskaan.

Äitisi muistoa kunnioitat elämällä sellaista elämää, jota tiedät, että äitisi olisi halunnut. Muistan sinun kertoneen, että äitisi terveys reistaili merkittävästi. Ajattele niin, että hän on nyt saanut rauhan, häneen ei enää satu, hänen on nyt hyvä olla.

Anteeksi kaikista itsestäänselvyyksistä ja latteuksista, koska siltä kaikki kirjoittamani varmasti tuntuu. Itse sinä päätöksesi teet, mutta haluaisin, että pysähtyisit ja miettisit, että olisiko se tosiaan sen arvoista.

Voimia vilperi.

 

[Vuokralainen]

Elämänhalua tai -iloa ei itsellänikään ole.

Itsemurha olisi kyllä sellainen ratkaisu, jota en kuitenkaan pystyisi tekemään. Vaakakupissa painaa kuitenkin muutama läheinen, joille se aiheuttaisi tuskaa, sekä pelko epäonnistumisesta ja tuskallisesta kuolemasta.
Jos ihmisessä olisi on/off-nappi niin laittaisin sen kyllä off-asentoon. Muulla tapaa en itseltäni henkeä pystyisi riistämään.

 

[Freya]

Toisaalta elämäni vaikuttaa tällä hetkellä kovin lohduttomalta.

Niinhän meillä kaikilla välillä. Juuri niiden hetkien läpikäyminenkin kasvattaa meitä, vaikeuksien läpi taistellaan ja sitten jossain kohtaa huomaa et hei! tässä sitä edelleen ollaan. Ei se elämä tehnytkään musta selvää niin helposti.

En ole mikään ekspertti neuvomaan tässä asiassa, mutta välillä "suuret" asiat näyttää lohduttomalta, silloin kannattaa keskittyä nauttimaan pienistä asioista. Millä kaikilla on jotain, mikä tekee päivästä paremman. On se sitten hyvä kirja, leffa, lenkkeily, musiikki, penkkiurheilu yms, kannattaa yrittää nauttia niistä niin paljon kuin kykenee. Ne pienet hetket auttaa kestämään sitä surua ja synkkyyttä paremmin, ja jossain kohtaa se elämä voikin sitten taas antaa jotain yllättävää eteen. Koskaan ei tiedä mitä on luvassa.

En tiedä saanko elämääni uudelleen raiteilleen enää vai olisiko helpointa päättää taival omin käsin.

Eihän sitä voikkaan tietää, mutta kuolema on aina lopullinen valinta. Jossain tulevaisuudessa voi olla odottamassa jotain todella odottamisen arvoista. Ei sitä saa koskaan tietää, jos päättää lähteä täältä omasta tahdostaan.

Vanha Len tuossa sanoikin että, apua saa, ja pitääkin hakea mikäli joskus seisot siellä kaiteen reunalla ja meinaat hypätä.

 

[Filatovi]

Toisaalta elämäni vaikuttaa tällä hetkellä kovin lohduttomalta. Minulle tärkein ja läheisin ihminen kuoli. Työt päättyvät. Ja tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olen sinkku jne.

Onhan niitä lohduttomia hetkiä itse kullakin. Itse olen varsin köyhistä oloista, ja molemmat vanhemmat enemmän ja vähemmän alkoholisteja. Mutsi nyt onneksi saanut itseään niskasta kiinni, ja käyttäytynyt viimeiset pari vuotta oikein hyvin. Kuitenkin noiden huonojen aikojen takia minulla ei enää oikeastaan ole kovin hyvät välit vanhempiini, ei olla hirveän läheisiä. Faijaa näen silloin tällöin, kerran pari kuussa, jos sattuu olemaan selvinpäin. Eli kuun puolivälin jälkeen, kun eläke on jo dokattu. Äijä elää muutenkin lisäajalla, kaikenlaisia vaivoja löytyy pitkä lista, ja aina kun näen häntä, kuulen taas kuinka pari hänen tuttua denakaveriaan on kuollut. Kun hänestä aika jättää, ei se tule olemaan mikään shokki, eikä häneltä jää taakseen mitään muuta kuin kolme lasta, joista kaikista on onneksi kasvanut tämän yhteiskunnan normeilla mitattaessa hyväkäytöksisiä ja rehtejä ihmisiä.

Kirjoitin ylläolevan kappaleen sen takia, että toivon sinun olevan onnellinen siitä, että sinulla oli läheiset välit äitiisi, ja hän oli elämäsi tärkeimpiä ihmisiä. On äiti minullekkin kaikesta huolimatta yksi keskeisimmistä ihmisistä elämässäni, ja toivoisinkin, että menneisyyttä voisi muuttaa, ja olisimme läheisempiä. Erään ystäväni isoäiti veti yliannostuksen lääkkeitä ja jätti jälkeensä lyhyen viestin; "Älkää surko sitä että kuolin, vaan iloitkaa siitä, että elin." Tätä olemassaolon iloitsemista olisi kaverini äiti varmasti halunnut tuntea niin, että oma äitinsä olisi edelleen maallista taivallusta jatkanut. Jäänyt vain mieleen tuo viesti, vaikka olin noin 8-vuotias, kun tuo tapahtui.

Mitä omaan elämääni tulee, niin ahdistaa ja masentaa välillä niin perkeleesti. Rahaa tulee duunista niukasti, ja vuokraan menee leijonanosa. Laskujen ja kaiken muun jälkeen jää välillä käteen viittä vaille luut, ja alkaa heti ahdistamaan. En voi edes pyytää avustusta vanhemmiltani, kuten monet muut nuoret tekee, sillä he ovat minuakin rahattomampia.

Tunnen itseni myös välillä hyvinkin yksinäiseksi. Puhelin ei soi, kukaan ei huhuile koneella tai tule oven taakse. Sitten saatan nähdä jotain kaveria ja olla hetken aikaa hyvillä fiiliksillä, mutta pitemmän päälle tulee yksinäisyyden tunne. Se tulee ehkä sen takia, kun olisi mukava välillä kun joku soittaisi tännepäin, eikä niin, että minun tarvitsee soittaa jollekkin ja kysyä että tehtäisiinkö jotain tms. Joku elämäni nainen voisi tämänkin asian ratkaista, mutta tässä on nyt tullut oltua sinkkuna viimeiset 7 vuotta, eikä ole mitään potentiaalisia naisia edes kiikarissa ollut vähään aikaan.

Kuitenkaan, tästä näistä huonoista lähtökohdista, fiiliksistä ja toimeentulon niukkuudesta riippumatta en ole koskaan harkinnut itsemurhaa. Olen kyllä miettinyt, mikä voisi olla syy, että tappaisin itseni. Ainoa, mitä keksin on joku fataali sairaus, joka aiheuttaisi paljon kipua tai tekisi elämisestä muuten vaan ei ihmisarvoista.

Itsemurha harvemmin ratkaisee mitään. Niin kauan, kuin pystyt muuttamaan elämääsi paremmaksi omien tekojesi kautta, ei kannata luovuttaa. Jos sinulla ei ole tuhansien eurojen velkataakkaa, niin ne raha asiat järjestyy aina jotenkin! Ja vaikka olisikin velkoja tai mitä tahansa, niin nekin asiat voi järjestyä ajan kanssa. Luovuttaa ei saa. Myös ystävillesi koituisi tästä ratkaisusta uskomatonta mielipahaa, perhettäsi mainitsemattakaan. Mieti niitä hyviä hetkiä, joita olet esimerkiksi isäsi tai ystäviesi kanssa kokenut. Olet varmasti monet kerrat saanut läheisesi hyvälle tuulelle, ja monelle pelkkä olemassaolosi on siunaus. Ehkeivät ystäväsi muistuta sinua siitä kovin usein, mutta usko pois, olet varmasti tärkeä ihminen useammalle, kuin itse uskotkaan.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt tälläistä tajunnanvirtaa, ja kirjoitin mitä mieleen tulee, mutta mitäpä sitten. Tuo itsemurha kuulostaa niin huonolle ratkaisulle, että jos voin yhtään omilla sanoillani edesauttaa saamaan sen pois vaihtoehdoista, niin kirjoitan mitä mieleeni tulee.

 

[Fordél]

Äitisi muistoa kunnioitat elämällä sellaista elämää, jota tiedät, että äitisi olisi halunnut. Muistan sinun kertoneen, että äitisi terveys reistaili merkittävästi. Ajattele niin, että hän on nyt saanut rauhan, häneen ei enää satu, hänen on nyt hyvä olla.

Tämä on musta todella hyvin ja kauniisti sanottu. Nyt on tottakai aika suremiselle, mutta jossain vaiheessa se valo vielä pilkahtaa vilperi elämääsi, tavalla tai toisella. Äitisikin varmasti haluaisi, että jaksat pitää kiinni elämästä, joka tarjoaa sinullekin vielä paljon ilon hetkiä. Äitilläsi on nyt hyvä olla ja erilaiset arkipäiväiset asiat kyllä järjestyvät vaikka nyt näyttäisi kuinka lohduttomalta. Nyt ei kannata luovuttaa vaan katsoa mitä kaikkea hienoa elämä voi tarjota. Loputtomiin se ei todellakaan tarjoa vain ikäviä asioita.

Voimia vilperi!

 

[Morgoth]

Olen alkanut suunnittelemaan itsemurhan mahdollisuutta. Oman äidin kuolema tiistaina pysäytti ajattelemaan viimeistään tällaista mahdollisuutta.

Älä ainakaan juuri nyt tee yhtään mitään. Katso tilannetta viikko, pari viikkoa, kuukausi. Annan ajan hetken kulua. Sinun äitisi tuskin haluaisi, että tapat itsesi hänen kuoltuaan. Mikäli sinulla on ihan konkreettisia suunnitelmia ja aikeita niin siinä tapauksesa hakeudu mahdollisimman nopeasti samaan apua. Ajatuksen tasolla itsemurha voi olla jopa melko lohduttavakin. Pakokeino sietämättömästä tilanteesta. Mutta annan hetken kulua ennen kuin teet mitään.

Itselläni on jaksottain voimakkaita ajatuksia itsemurhasta. Toistaiseksi onneksi olen niistä toistaiseksi päässyt yli tai sitten olen vain nynny enkä uskalla tehdä itsemurhaa. Juuri tällä hetkellä olen todella onnellinen, että olen elossa ja toivottavasti läheisetkin.

 

[thego]

Toisaalta en tahtoisi luovuttaa. En tahtoisi kuolla. Enkä tahtoisi olla tässä tilanteessa niin itsekäs, että tuollaisen tekisin. Olisi isälleni kova paikka, kun oma vaimo meni jo.

Mieti vaik et se faijas tulee todennäköisesti perässä jos meet tappaan ittes. Iteki pariin otteeseen elämässä tullu tosissaan pohdittua näitä asioita ja aina se läheisten ihmisten tuska hiipii mieleen kun mietin mitä jos tapankin... Toisaalta monesti pohdin mitä helvetin järkeä on elää vain sen takia ettei toisten ihmisten tarvisi surra minua.. Nää on ihan helvetin vaikeita asioita eikä niitä ihan hetkessä selvitetä. Jostain vaan on väkisin kaivettava niitä asioita minkä takia jatkaa elämää. Oli se faija tai sisar tai ihan mikä tahansa. Yksiki syy riittää näin alkuun.

Itehän oon pariki kertaa noussu sieltä kuilun pohjalta ihan vaan miettimällä väkisin jotain asioita minkä takia elää. Pikkuhiljaa sieltä nousee sit askel kerrallaan ja tulee uusia syitä elämälle. Se on helvetin pitkä ja raskas tie, mutta kyllä sieltä pois pääsee. Jos ei ole läheisiä ihmisiä joille näistä asioista voi jutella niin suosittelen ammattiauttajaa. Ite kävin terapiassa yli neljä vuotta ja vasta nyt viime aikoina alkanut tuntua et elämä ois pitkästä aikaa oikeasti mun omassa hallinnassa.

 

[Myyrä]

Usein ajatellaan, että itsemurha on se helpoin tie ulos kaikesta. Mutta ei se kyllä sitä ole. Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta mitä olen kuullut/nähnyt, niin kun se lopullinen ratkaisu pitäisi tehdä, niin kyllä se oman hengen riistäminen on niin vaativa teko, että ei se usein onnistu.

Kaiken lisäksii se on erittäin itsekäs teko. Mikäs siinä, kyllähän jokainen ihminen loppujen lopuksi ajattelee vain omaa parastaan, eikä millään muulla ole mitään väliä. Tilanteita pitää kuitenkin punnita. Sinulla on huono olo ja maailma näyttää persettä, joten päätät päiväsi. Jälkeesi jää aina enemmän ihmisiä, joille tulee samanlainen olo tai entiset mielentilat vain vahvistuvat toimiesi ansiosta. Jos itsemurhan tehnyt saa rauhan, niin tulee moninkertainen määrä kärsijöitä enemmän.

Jos itsemurhan tekeminen käy mielessä tosissaan edes kerran, saati sitten toistuvasti, niin ainut mahdollinen toimenpide on hankkia apua. Jos ihmisellä on tällaisia asioita mielessä, niin kaikki ei ole kohdallaan ja asiat on korjattava. Ja nykymaailmassa ne on mahdollista korjata, joten toimeen vain.

Itse olen kantanut hautaan ja kokenut menetyksiä enemmän kuin yksikään tuntemistani henkilöistä. Ehkä tuttavapiirini on liian pieni tai muuta vastaavaa, mutta kyllä nämä vastoinkäymiset ovat vituttaneet aivan tarpeeksi. Itsemurhan mahdollisuus ei ole tosin käynyt mielessäni edes pienen hetken ajan. Olen kuitenkin itse ainakin toistaiseksi terve ja pystyn erittäinkin pienellä panostuksella tuomaan edes vähäistä iloa läheisilleni, joita nämä menetykset ovat kirpaisseet myös.

Itsemurhaa harkitsevat yleensä henkilöt, jotka ovat luonteeltaan luovuttajatyyppejä. Pienetkin vastoinkäymiset ovat ylitsepääsemättömiä ja luovutus on ainut vaihtoehto. Nykymaailmassa näitä on yhä enenevissä määrin, koska yhä useampi on tottunut saamaan kaiken saman tien.

Pahoittelen karkeaa tekstiä, mutta joskus se on ainut tapa takoa jollekin järkeä päähän. Sinulla on äiti kuollut (tapaus, joka koskettaa varmasti 90% maailman ihmisistä, kuten minua) ja kesätyöt loppuvat (asia, joka koskettaa vielä suurempaa osaa, minua myös). Nämä eivät ole terveelle ihmiselle itsemurhan arvoisia tekoja.

Joten hae apua mahdollisimman pian. Jos kirjoitat näistä asioista keskustelupalstalle, niin ei ole enää ihan pienestä kysymys. Huomenna välittömästi soitto johonkin.

 

[Amerikanihme]

Kiva huomata, että, ihmiset välittävät huonossa jamassa olevasta itselleen täysin tuntemattomasta toisesta ihmisestä. Se lämmittää kovasti sydäntäni.

En sitten tiedä, kuinka paljon tuo itsekkyysargumentti todella toimii itsemurhaa ehkäisevänä tekijänä. Luulenpa, että kun tuo itsemurha-ajatus tulee tarpeeksi voimakkaaksi, niin sitä ei paljon enää välitä muista, kuinka suuri suru heille tulee jne. Mutta ehkä aikaisessa vaiheessa tuo ajatus vielä auttaa. Hienoa huomata, että tosiaan täälläkin ihmiset välittävät vilperistä. Toivottavasti tuo asia tuo vähän uutta energiaa vilperin elämään. Rukoilen puolestasi, vilperi.

 

[vilperi]

Tänne on tullut yllättävänkin paljon rohkaisevia ja tsemppaavia viestejä. Kirjoituksia, mitkä ovat samalla myös pistäneet ajattelemaan. Kiitokset niistä.

Elämässäni on vain ollut se ongelma, että se on ollut melkoista korpivaellusta jo pidemmän aikaa. Esimerkiksi nyt kesän on ollut työasiat kunnossa parin kuukauden ajan, mutta sitä ennen työt olivat niukassa. Pitkään kärsin jo työttömyydestäkin. Pian taas takaisin kortistoon. Nyt sitten tämä kevät ja kesä on ollut minullekin hyvin raskasta aikaa. Äitini kohtalon vuoksi.

Tällä hetkellä tilanteeni tuntuu välillä kovin lohduttomalta. Ja on tullut tosiaan ajatelleeksi itsemurhankin mahdollisuutta. Näitä viestejä, kun on kuitenkin lukenut niin se mahdollisuus on hälventynyt.

En missään nimessä ole luovuttajatyyppi. Se on varmasti yksi syy, miksen tällaista tule tekemään. Pidän itseäni viimeiseen asti taistelijana. Henkisesti olen vahva persoona. Tahdon voimasta puhuu muun muassa pudotetut 30 kiloa reilussa puolessa vuodessa. Ja se, että olen tottunut saamaan sitä kuraa niskaani, mutta aina jaksanut taivaltaa eteenpäin.

Isällenikin se olisi kieltämättä kova paikka. Niin kuin sisaruksillenikin ja siskon likalle. Se olisi niin kova paikka heille tähän lisäksi, että joku saattaisi lähteä sitten minun perässäni. En tahtoisi tehdä lopulta sitä heille.

Tuskin myöskään äitini olisi tosiaan sitä halunnut. Eiköhän hän mielummin haluaisi, että taistelen itselleni vielä sen hyvän elämän. Työasiat kuntoon, vaimon ja pari mukulaa. Humalapäisettörttöilyt pois. Siinä se, mitä hän minulta toivoi.

On vain pienin askelin otettava uudelleen kiinni arjesta. Aloitettava duunaamaan erästä harrasteprojektia. Saa muuta mietittävää välillä. Torstaina sitten tekemään viimeisiä vuoroja kesätyöpestistä.

Tahdon vielä kerran koittaa nousua suosta. Muu olisi henkistä munattomuutta. Ja tällaisesta tilanteesta selviäminen tullee vahvistamaan minua vain lisää henkisesti.

 

[Isle of Man]

.
Toisaalta en tahtoisi luovuttaa. En tahtoisi kuolla. Enkä tahtoisi olla tässä tilanteessa niin itsekäs, että tuollaisen tekisin. Olisi isälleni kova paikka, kun oma vaimo meni jo.

Mun siskoni jutteli usein että kyllähän perhe ja läheiset siitä selviäisivät, jos hän itsensä tappaisi.

Sanat muuttuivat konkretiaksi puolitoista vuotta sitten. Voin sanoa että ei siitä läheisen itsemurhasta taida selvitä ikinä. Mä heräsin hiestä märkänä viime viikolla kun löytöhetken kuvat tulivat taas uniin. Vieläkin puolentoista vuoden jälkeen asia ahdistaa välillä niin paljon että tuntuu ettei henkeä saa. Ja hei, mulla menee vielä hyvin, jos vertaa meidän porukoihin. Aikamoinen kysymysten ja tunteiden myllerys ollut päällä puolitoista vuotta ja ei tunnu helpottavan.

Mulla ei ole antaa sulle mitään järin hyviä ohjeita kuinka tuollaisesta henkisestä limbosta pääsee ulos, mutta näin itsemurhan tehneen läheisenä toivoisin kaikkia miettiämään edes vähän niitä, jotka jäävät jälkeen. Ei tää hirveän kivaa ainakaan ole.

 

[Morgoth]

En sitten tiedä, kuinka paljon tuo itsekkyysargumentti todella toimii itsemurhaa ehkäisevänä tekijänä

Luultavasti ei ollenkaan. Tuo on enemmän läheisten ja auttajien argumentti tai jonkinlainen hätähuuto vaikeassa tilanteessa, jossa ei tiedä miten toimia. Itsemurhaa suunniteleva luultavasti ajattelee, että hän tekee lähinnä palveluksen muille tappaessaan itsensä. Hänessä on kuitenkin sekä halu elää että kuolla. "luovuttajat tekevät itsemurhan", "itsemurha on itsekkästä" taitavat auttaa yhtä paljon kuin masentuneelle "nuose ylös sängystä ja ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille, laiska paska.". Eniten itsemurhalta suojaavat kaiketi läheiset (vanhemmat/puoliso/oma lapsi jne.).

Mitenkään väheksymättä etteikö itsemurhasta puhuminen aina ole huolestuttavaa, niin siinä on kuitenkin todella iso ero, että ajattelee itsemurhaa tai ihan oikeasti suunnittelee ja konkreettisesti jo valmistelee sitä. Voi olla hyvä puhua neutraalin ammattilaisen kanssa kuin pelkästään läheisten, jotka ovat ehkä jollakin tavalla liian lähellä tilannetta. Lopulta kuitenkin auttajienkin mahdollisuudet ovat rajalliset.

Noin 10 % aikuisista on ainakin jossakin elämän vaiheessa ajatellut itsemurhaa, mutta ajattelemisesta varsinaiseen itsemurhaan tai yritykseen on kuitenkin pitkä matka.

Jokaisen vanhemmat kuolevat jossakin vaiheessa ja hetken se sattuu todella paljon, mutta tuossa asiassa aika auttaa aivan varmasti.

 

[fat of the land]

Voimia Vilperille!

Varmasti nyt tuntuu siltä, että ollaan korvia myöten suossa ja nousemista ei näy, mutta kyllä se sieltä tulee kun on sen aika.

Itsemurhaa ajattelee varmaan jokainen jossain elämänsä vaiheessa, toiset jonkinlaisena statementina tai ajatteluna siitä, minkälaista muilla olisi jos olisi itse poissa. Toisilla taas vakavammin, kun on oikeasti niin ojan pohjalla.

Jälkimmäiselle ryhmälle on vaikea puhua, masentunutta ihmistä ei paranneta puheilla. Sen masennuksen ja epätoivon voi tuntea vain se henkilö itse, eikä sen todellisuutta voi kukaan kiistää. Toki meidän pitää puhua ja osoittaa, että välitetään. Ja kyllähän me välitetään, jopa vilperistä mitä ei olla ikinä tavattukaan.

Avun hakeminen voisi oikeasti olla ihan hyvä juttu, mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle. Se voi avata niitä solmuja joillain, toisille se sopii paremmin kuin toisille. Jos se sinun juttusi on ottaa voimaa läheisistään, niin tee se sitten niin. Teillä on raskaat ajat menossa ja tarvitsette toinen toisianne.

Loppuun tietysti pitää sanoa, että siihen kun kaikki toivo on kuollutta on aina pitkä matka, jopa jokaisella joka siihen lopulliseen ratkaisuun päätyy. Tässä maassa pärjää kuitenkin jollain tavoin aina.

Rutkasti tsemppiä ja voimia, ei kai oikeastaan muuta.

 

[Gleb]

Täytyy tunnustaa että on itsemurhaa itsekin tullut pohdittua, mitä sitä ennen pitäisi tehdä, miten sen toteuttaisi, ketä ilmaantuisi paikalle hautajaisiin jne. Vaikka elämä ei tällä hetkellä oikein maistukaan niin ei minulla kuitenkaan ole mitään tarkoitusta noita suunnitelmia toteuttaa. Ensinnäkin olen tällainen haaveilija muutenkin, kuvitelmissa on pyörinyt myös monia paljon positiivisempia skenaarioita, toiseksi olen liian nössö noin lopulliseen ratkaisuun, kolmanneksi elämässä on paljon sellaisia asioita mitä haluaisin vielä kokea ja vaikka elämä tällä hetkellä päähän potkiikin niin en koe niiden saavuttamista tulevaisuudessa mahdottomana.

 

[mico]

Voisi kai tämänkin tänne linkittää: http://www.befrienders.org/support/index.asp?PageURL=helpAfriend.php. Linkki vie Befrienders Worldwide -sivustolle, jolta löytyy tietoa itsemurhaan liittyen. Mm. kriisilinjojen numeroita eri maissa, apua itsetuhoisuuden merkkien tunnistamiseen ja kuinka auttaa läheistään, jonka epäilee hautovan itsemurhaa.

 

[ms.qvist]

Kaiken lisäksii se on erittäin itsekäs teko. Mikäs siinä, kyllähän jokainen ihminen loppujen lopuksi ajattelee vain omaa parastaan, eikä millään muulla ole mitään väliä. Tilanteita pitää kuitenkin punnita. Sinulla on huono olo ja maailma näyttää persettä, joten päätät päiväsi. Jälkeesi jää aina enemmän ihmisiä, joille tulee samanlainen olo tai entiset mielentilat vain vahvistuvat toimiesi ansiosta. Jos itsemurhan tehnyt saa rauhan, niin tulee moninkertainen määrä kärsijöitä enemmän.

Tilannetta pitäisi kuitenkin punnita - mutta todellisuudessa suurin osa itsemurhaa aikovista ei enää kykene tai jaksa sitä punnita heidän ajauduttua lopullisesti kuilunpartaalle. Siinä vaiheessa itsemurhaa aikovalle perhe, läheiset ja kaikki muu voi todellakin menettää merkityksensä, olevaista on vain hän ja hänen loputon tuska, josta näkee poispääsyreitiksi ainoastaan itsemurhan - niin loputtomalta kuin se ratkaisu tuntuukin mutta sitä aikovasta samalla lohdulliselta, mitä taasen itsemurhaa yrittävän/aikovan omaiset ja läheiset eivät välttämättä voi ymmärtää. He eivät voi ymmärtää sitä, että joku näkee itsemurhan lohdullisena ratkaisuna.

Ja miksi juuri itsemurhaa aikovan tulisi olla teossaan epäitsekäs? Miksei sitä epäitsekkyyttä vaadita omaisilta ja anneta tälle itsemurhaa aikovalle (tekevälle) oikeutta tekoonsa sen sijaan, että yleisesti vielä syyllistetään tekoa "itsekkääksi" - vaikka tosiasiassa henkilö, joka sen kuilun partaalla seisoo ei ajattele tippaakaan sitä onko teko itsekäs vai ei. Tai minä en ainakaan ajatellut, ainoa mitä ajattelin, oli halu ja pakko päästä pois täältä.

vlad.

 

[moby]

Ja miksi juuri itsemurhaa aikovan tulisi olla teossaan epäitsekäs? Miksei sitä epäitsekkyyttä vaadita omaisilta ja anneta tälle itsemurhaa aikovalle (tekevälle) oikeutta tekoonsa sen sijaan, että yleisesti vielä syyllistetään tekoa "itsekkääksi" - vaikka tosiasiassa henkilö, joka sen kuilun partaalla seisoo ei ajattele tippaakaan sitä onko teko itsekäs vai ei. Tai minä en ainakaan ajatellut, ainoa mitä ajattelin, oli halu ja pakko päästä pois täältä.

vlad.

Joopa joo. Kannataa miettiä niitä ihmisiä kuka löytää sen haisevan ruumin naru kaulassa. Pari kertaa olen ollut tuollaista corpsea alas pudottamassa ja aina tulee mieleen, että MIKÄ VITTU saa ihmisen tappamaan itsensä? Hieman itsekästä.

Ei tässä elämässä aina hauskaa ole, mutta onhan se vitun itsekästä tehdä frendeilla tuollaisia temppuja. Muut ihmiset yrittävät selvitä elämässä eteenpäin ja sitten pitäisi vielä huolehtia haisevista ruumista ja vanhempien/kaverien pitää hoitaa ruumis arkkuun. Hyi helvetti.

Hypätkää koskeen/huolehtikaa homma niin, ettei kaverien tarvitse huolehtia mätänevistä ruumiistanne ja oksentaa kun paskat ovat paenneet maallisesta majastanne. Jos on ihan pakko, niin laittakaa ohjeet mihin paskanne voi kuskata. Mielummin ilman kustannuksia, jos olette persaukisia.