Äxästä piti hakea vinyyli heti puoliltaöin, kun kerran liikkeet avasivat Maidenia varten. Noh, levari antoi itse sitten sellaista kosketushäiriötä (täytyisi käydä korjauttamassa), että Spotifyyn piti turvautua. Yhdyn muutamiin edellisiin, mutta totean että parasta Maidenia sitten A Matter of Life and Deathin, joka omissa kirjoissa on yhtyeen top4-levy. Enimmäkseen tuttua ja turvallista, mutta hyvää. Pitkiä introja ja polveilevia, joskin hieman toisteisia biisejä. Useaan otteeseen levisi hymy naamalle, että kyllä, Meideniä, on se Meideniä. Ensikuuntelu lupasi joka tapauksessa kokonaisuudessaan hyvää.
Muutamia huomioita:
- Kuuntelin tätä odotellessa parin viime viikon aikana koko tuotannon alusta loppuun ja panin merkille, että viimeisimmällä levyillä ne mieleenpainuvimmat biisit ovat olleet pidempiä eepoksia, kun moni "rocker" ei oikein tahdo lähteä. Joku The Alchemist tai When The River Runs Deep ovat todella yhdentekeviä biisejä. Tällä levyllä taas nuo pari lyhkäisempää vetoa (Stratego, Days of Future Past) lähtivät pirun hyvin heti ensikuuntelulla.
- Tempo ei missään vaiheessa nouse hirveästi, mutta ei kai sitä sediltä voi enää olettaakaan.
- Syntikat tuntuvat oleman isommassa roolissa kuin millään muulla levyllään, mutta voi johtua miksauksestakin. Soundien puolesta raikkaimman kuuloinen levy sitten Brave New Worldin.
- Nimibiisi jäi varmaan parhaiten mieleen, tämä ei myöskään tuntunut niin tutulta ja turvalliselta Maidenilta kuin loppulevy (pl. Writing on the Wall tietysti). Pirun hieno veto.
- Gersin biisien introt alkavat kyllä toistaa itseään. Löysin The Time Machinen introsta samoja fiiliksiä kuin Book of Soulsista ja The Talismanista. Pieni yksityiskohta, mutta tuli kuunnellessa mieleen.
- Death of the Celtsin alusta löytyi hyvin Clansman-fiilistä - voi johtua nimestä tehdystä assosiaatiostakin, mutta anyway.
- Käyttäjän
@ChosenTwo mainitsema liidikitara toistamassa laulumelodiaa säkeistöissä on kieltämättä hieman ylikäytetty tehokeino tällä levyllä.
- The Parchment... Ei hitto, sittenkin Hell on Earth, vaikuttaa potentiaalisimmalta näistä pidemmistä veisuista. No sanotaan molemmat. Toisaalta minä nyt pidän The Legacya ja When The Wild Wind Blowsiakin ihan vitosen arvoisina mestariteoksina.
- Levy ei tuntunut yhtään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Lupaa hyvää.
Niin ja kyllä se ikääntyminen vaan Brucen äänestä kuuluu, mutta ei häiritsevällä tavalla. Paljon vähemmän joutuu tällä uutukaisella vetämään aivan äärirajoilla kuin noilla parilla edellisellä.
